Ratkaisu yhteisvihkimyksen ongelmaan?

Luin Petri Vähäsarjan kirjoittaman elämäkerran tai oikeammin henkilökuvan nimeltä Norvanto Kannesta kanteen (Perussanoma). Se on kiinnostava tarina diplomikielenkääntäjä Jukka Norvannosta, joka opiskeli sittemmin teologiaa ja joka tunnetaan eritoten 1997 alkaneesta Raamattu kannesta kanteen -radio-ohjelmastaan.

Menemättä sen tarkemmin Norvannon vaiheisiin, ajatuksiin tai teologiaan, kirjassa on kiinnostava ratkaisu yhäti ajankohtaiseen naispappeuskysymykseen, joka hiertää eräiden herätysliikkeiden johtoa ja miehiä (toki joitain naisiakin). Ongelmaksi nimittäin koetaan, että miehille ei järjestetä erillisvihkimyksiä.

Norvanto suhtautui kielteisesti naisten pappeuteen, mutta hänet vihittiin 1988 papiksi Raamattuopiston palvelukseen samalla kertaa kun kymmenen naistakin. Yhteinen vihkimys oli Norvannon mukaan henkilökohtainen eikä siis ”alttariyhteistyötä”.

”En ole koskaan ymmärtänyt teologista perustetta sille, ettei saisi osallistua yhteisvihkimykseen. Sama se on ehtoollisella, siinä voi olla minkälaista porukkaa tahansa ympärillä. Muut vihittävät tiesivät kyllä kantani ja kyselivät siitä. Sanoin, että jokainen vastaa valinnastaan Jumalan edessä”, Norvanto kertoo kirjassa.

Minusta Norvannon perustelut yhteisvihkimykselle ovat varsin hyvät ja käytännölliset.

Mutta toki siitäkin seuraa monitasoisia ongelmia, jos vihkimyksen jälkeen nyrpistää nenäänsä ja ajattelee, että ei voi työskennellä muiden samaan aikaan vihkimyksen saaneiden kanssa. Vihkimyksessä mies/nainen hyväksyy kirkon viran, joka ei ole pohjimmiltaan voi olla henkilökohtainen vaan kirkon yhteinen.

3 KOMMENTIT

  1. Kiitos Olli Seppälä suht kivasta kirjoituksesta (vailla pahempia torahampaita). (toki joitain naisiakin) on kiinnostunut ymmärtämään, miksi naisten olisi kukkoiltava miesten yli. Saako toiset naiset siitä erityisesti jotain, kicksejä, kuten joskus sanottiin. Ehkä. Minä olen niin vanhoillinen, että pysyn täällä ”nyrkin ja hellan välissä” rukoillen ja toivoen, kärsien ja odottaen sitä kirkkaampaa kruunua. Lähtökohtaisesti en odota tältä maailmalta sen kummempia. Mutta asiaan. JOS, tämähän on Olli Seppälän tulkinta kirjasta. NIIN Norvantohan tavallaan antaa ymmärtää sekä että. Kirkko on väärässä. Mutta häntä se ei haittaa. Kunhan itse saa Ehtoollisen. Jumalan Tahdon mukaan. Minun huoleni on laajempi. Ehkä jokin sydämen laajentuma -diagnoosi. Miten todella käy naispappien. Miten käy niiden, jotka tulevat harhautetuksi heidän opeillaan naisten vapautusmuuveista. Miten käy miesten, miespappien. Kyllä minä rakastan ihmisiä kaikkia niin paljon, että mieluimmin seison varoituskolmiona ja huudan megafoniin: Älä mene rotkoon! Kuin annan valtavan määrän ihmisiä astua harhaan. En ole Tuomari, joten en tuomitse, opastan vain. Jumalan Sana, Jeesus on heidän Tuomarinsa. Ja kaikki me tiedämme, että ellemme käänny Jeesusta seuraamaan, se on finito. Ja huono sellainen. Jokaisella meillä on velvollisuus auttaa miestä (naista) mäessä. Eikä mäen alla.

    • ”Minä olen niin vanhoillinen, että pysyn täällä ’nyrkin ja hellan välissä’ rukoillen ja toivoen, kärsien ja odottaen sitä kirkkaampaa kruunua.” Siellä ’nyrkin ja hellan välissä’ on sitten saarnastuolisi, josta julistat meille megafonillasi, mikä on Jumalan tahto.

JÄTÄ VASTAUS

Olli Seppälä
Olli Seppälä
Kirjoittaja on eläkkeelle siirtynyt Kotimaan julkaisupäällikkö. Hän on kirjoittanut kirjan Jälleenlöydetty tie (2024), jossa pohtii muistelmanomaisesti uskon tietään ja muistojen merkitystä.