Raamattu ja sen tulkinta on niin uskon kuin kirkon peruskysymys. Olli Seppälä on lehtityöstä vähän vapauduttuaan alkanut kirjoittaa lyhempiä, mutta viisaita, läpiajateltuja blogeja yhteiseksi iloksemme. ”Jeesus vai Kristus?” Kysymys on oivaltava ja virinnyt keskustelu on tuonut näkyville paljon meistä, kristityistä eli uskovaisista.
Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu. Kun itse olen nyt jo pari vuotta pyörinyt kysymyksen ”Jeesus vai Paavali?” (Pohdintoja uskonasioista. Väyläkirjat.fi 2022) kanssa, olen tietysti miettinyt tuon VAI:n merkitystä. Kirkkomme opin mukaan Jeesus oli tosi ihminen. Siis kaksi ihmistä, kaksi aikalaista, Jeesus ja Paavali. Mikä oli heidän, kahden aimattoman juutalaisen suhde? Äärimmäisen kiinnostava kysymys. Kirkon opin mukaan Jeesus oli myös tosi Jumala, Paavali ei ollut. Opin mukaan Jeesus oli synnitön – opinkohta jota on aina ollut vaikea ymmärtää.
Jeesus vai Kristus- kysymys nostaa minun mieleeni tunnustusrintama-ajat Suomessa. Siinä viides herätysliike ja körttiläinen piispa Olavi Kares löysivät toisensa. ”Jeesus on Herra”, sen toistelun Kares nosti kunniaan ja löi samalla SKY:läisiä ja myös vasemmistolaisia kuin vierasta sikaa.Näin jälkikäteen ajateltuna näiden suurin synti oli, että heidän mielestään Jumalan tahdon olisi pitänyt tapahtua ”myös maan päällä”.
Pekka, jos arviomme ei yllä 2000 vuoden taakse, miten on nyt? Sinulla ja minulla? Ei minusta ainakaan kertaheitolla saati automaattisesti tullut pyhää ja nuhteetonta. Tuliko sinusta?
Heikki,
Pyhä ja nuhteeton eivät ole sama asia. Nuhteettomia meistä eikä heistäkään tule tämän maallisen taivalluksen aikana.
Pyhiä me voimme olla Kristuksen (sovitustyön) kautta (jos siihen suostumme);
emme siis kuitenkaan synnittömiä ja siinä merkityksessä ”pyhiä”.
JUKKA, näin. Pyhistä ja nuhteettomista olen kanssasi suunnilleen samaa mieltä.
Heikki. Entä miten näet Paavalin? Eikö hänestä tullut Kristuksen seuraaja kertaheitolla. Vainoojasta tuli vainottu ja syntisistä suurin, kuten hän itse toteaa? Olen samaa mieltä, että vanha Aatu on tarpeeksi vahva pysyäkseen meissä hengissä kuolemaan saakka. Mielestänikin on virhe kuvitella, että me itsessämme muuttuisimme jotekin paremmiksi ja pyhemmiksi vaikka totta onkin, että usko Kristukseen peittää meidän syntiemme paljouden.
Uskon kilvoituksen ristin alla näen lähinnä luterilaisen perinteen tapaan miten se ilmenee Lutherin kirjoituksissa ja myös kotimaisissa herätysliikkeissä. Mikä siihen mahtaa olla syynä, että niin usein ”virallinen kirkko” on vierastanut ja vierastaa ns. ”uskoontulemista” ja Raamatun pitämistä Jumalan sanana. Esimerkiksi Kalajoen käräjistä tämän päivän valtakunnansyyttäjiin.
Kosti Vasumäki hyvin sanoitat Paavalista ”vainoojasta tuli vainottu”, kuinka näet Lutherin, eikö hän ollut vainottu paavin kautta ja eikö hän itse vainonnut ns ”uudestikastajia”, siis vainotusta tuli vainooja.
Kosti kirjoittaa; ” Mielestänikin on virhe kuvitella, että me itsessämme muuttuisimme jotekin paremmiksi ja pyhemmiksi ”
Kyllä ihminen muuttuu. Kristinuskon ydin on juuri muuttuminen. Muutumme katumuksen ja käskyjen pitämisen kautta Kristuksen kuvan kaltaiseksi.
Sami Paajanen kirjoitat täyttä harhaa, siis Pyhä Henki eli Hänen saamisensa on se täydellinen muutos, lueppa nyt Raamattua sen verran että ymmärrät.
Ari, olen samaa mieltä. 😇
Sami Paajanen kuinkas sitten Pyhä Henki saadaan? Kuinka oletat itse sen saaneesi?
Niin,
Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä, ja toivottavaa on, että ihminen antaisi Pyhälle Hengelle myös ”valtuuksia”; toisaalta paljastamaan omaa syntisyyttämme ja toisaalta vahvistamaan sitä, että Jeesuksen sovitustyön kautta meillä on anteeksiantamus; ja kyllähän Henki meissä työtä tekee, jotta toivottavasti oppisimme Herraamme paremmin tuntemaan ja ehkä siitä opista jotakin köytäntöönkin soveltamaan. Vaan synnittömyys koittaa sitten vasta perillä. Kertarysäykselläkin voi joskus jokin aiiakin muuttua, mutta joskus saattaa myöhemmin tulla myös ”takapakkia” – ja syntyä ns. turhia luuloja omasta hurskaudesta (siis ns. omavanhurskaudesta) tai ns. ”hengen voimastakin”.
KOSTI, kirjoitat:
”Eikö hänestä (Paavalista) tullut Kristuksen seuraaja kertaheitolla. Vainoojasta tuli vainottu ja syntisistä suurin, kuten hän itse toteaa?” Mitä Damaskon tiellä tapahtui, se on yksi UT:n isoja kysymyksiä, eikä siihen ole ihan helppo vastata. Se ”syntisistä suurin” on selvempi tapaus. Paavali kerskaili pitkin matkaa, se oli hänen narsismiaan tai suuruusharhaansa.
Uskoontuleminen on kysymys, josta on paljon keskusteltu. Omalta kohdaltani voin sanoa, etten ole jonakin päivänä tai tuntina ”tullut uskoon”. Olen saanut kristityssä kodissa kasvaa siihen. Moni pitää ”lapsenuskoa” erityisen arvokkaana. Paavali sanoo, että hän lapsena uskoi kuin lapsi, mutta on aikuisena kasvanut, kypsynyt, aikuisen uskoon. Kyllä uskossa voi kasvaa ja mielestäni sen pitäisi olla tavoitteemme.
Armo tekee kerta heitolla Jumalalle kelvolliseksi. Ei kuitenkaan ihmisille, eikä itselle. Siinä omantunnon syytösten keskellä toimii armo, joka ei ole riippuvainen meidän tunteista, kokemuksista, eikä arvioista. Olen kokonaan syntinen ja syyllinen , mutta samalla uskon kautta Jeesukseen täysin puhdas ja pyhä. Saan armosta omistaa kaiken mitä Jeesus on. Tämä tietoisuus tuo tullessaan valtavan ilon ja riemun. Juuri sen ilon josta enkelit ilmoitti paimenille. Synti on sitonut minut enkä kykene itse vapauttamaan itseäni ja silti Jeesus on enemmän , kuin omantunnon syytökset. Vaikeinta armossa on käsittää se että Jumala armahtaa koko syntisen olemukseni. Ei vain yksittäisiä tekojani. Saan syntisenä olla hänen rakas lapsensa.
Usko on jotain joka on näkee sen joka on näkymätön. Uskoni näkee sen pyhyyden joka minulla on, mutta ei ole minusta lähtöisin.
Heikki Palmu toteat:””Olen saanut kristityssä kodissa kasvaa siihen. Moni pitää ”lapsenuskoa” erityisen arvokkaana. ””
Siis miten ja milloin ihminen syntymänsä jälkeen saa kyvyn erottaa väärän opetuksen valheesta?
ARI, kysymyksesi on minusta aika turhanaikainen, ellei suorastaan yhdentekevä. En siitä lähde väittelemään, eikä edes keskustelu siitä tunnu erityisen kiinnistavalta. Ihminen otetaan kasteessa Jumalan lapseksi, hän pääsee Jumalan kämmenelle. Jos hän on lapsi, ei hänen tarvitse tietää kirkon opista tuon taivaallista. Mutta jos hän saa elää ja kasvaa aikuiseksi, silloin hän toivon mukaan kasvaa Jumalan lapseudesta Jumalan työtoveriksi. Se on jalo virka, joka antaa ihmiselle mielekkään elämän. Oppikysymykset ja oikean opin erottelut ovat minusta toisarvoinen kysymys. Elämä on tärkeä, usko ja elämä. Jos ja kun ihminen saa elää Jumalan lapsena ja Jumalan työtoverina, ei häneltä mitään puutu.
Heikki. Kiitos vastauksesta. Saulus puhkui ”uhkaa ja murhaa”. Tätähän se meidänkin aatamimme pyrkii tekemään tavalla tai toisella, mikäli rehellisiä ollaan. Se mitä Damaskon tiellä tapahtui, olemme tietenkin Biblian tekstin varassa. Tuosta valosta tuli mieleeni Lutherin kokemus salamasta, joka pani hänet rukoilemaan ”Pyhää Annaa.” Seuraukset tiedämme. Paavali myös kaatui salamana maahan Biblian mukaan. Se myös johtaa ajatukset Getsemaaneen ja historiallisen Jeesuksen pidättämiseen. Muistamme tuon mitä tapahtui noille kiinniottajille, kun Jeesus sanoi heille: Minä se olen. He kaatuivat kaikki maahan. Toisaalta, aivan syyttä Paavali ei kaiketi myöhemmin kutsunut itseään Jeesuksen Kristuksen kutsutuksi apostoliksi. Kirjassa – Kiveen hakattu – Martti Nissinen & Leena Vähäkylä on Katja Kujanpään artikkeli – Muuttiko Paavali Raamattuaan? Miten tuo sitten on?
Entä tuo uskoontuleminen. Kastamalla ja opettamalla, kuten Mestarin sanat kuuluvat: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat….” Itsekkin epäilen sitä, ettei aivan pystymetsästä uskoa voida omaksua, joten olen samaa mieltä kanssasi tuosta uskoon kasvamisesta ja kypsymisestä. Mutta kaiketi yksin Jumala tietää, miten hän uskon kenessäkin synnyttää. Sanansa kautta toki. Itselleni varsin puhuttelevaa oli tutustua jo edesmenneeseen inkeriläiseen naiseen, joka muutti 1990-luvulla Suomeen. 20 vuotta Stalinin leireillä kiertämään joutunut ja vankilassa ollut opettaja totesi kerran, ettei ”hän jaksa edes kertoa kaikkea, miten paljon Jumalan ihmeitä hän on saanut kokea.” Usko ja risti, josta tulee helposti sisäinen ristiriita oman tahtomme kanssa. Vitsallaan ja sauvallaan Hän meitä johdattaa, taisi olla myös Ukko-Paavon kokemus.
Inkerin kirkon naiset ovat yksi väkevä todistus siitä, kuinka evankeliumin julistusta ei voi sitoa ihmisen sukupuoleen.
Aivan. Tämä nainen oli mielestäni toinen ”Maria Kajava”. Kuinka monta heitä olikaan, jotka eivät Kajavan tapaan olleet julkisuudessa.
Heikki P. Muistutan vaatimattomasti siitä, että kristittyjen yhteisen pappeuden ja erityisen pappeuden välillä on ero. Mitä edelliseen tulee, on itsestään selvää, että kaikki kristityt iästä, sukupuolesta ja älykkyysosamäärästä yms riippumatta saavat kertoa ja kertovatkin hyvää sanomaa eteenpäin.
MARKO;
”Kristittyjen yhteisen pappeuden ja erityisen pappeuden välillä on ero”.
Missähän UT:ssa siitä kerrotaan? Kirjassani pyrin osoittamaan, että erityisestä pappeudesta siellä puhutaan vähemmän kuin diakonian virasta. Mutta toki sitä enemmän, mitä kauemmas alkuseurakunnasta ja apostolien ajasta kirkko elää.
Heikki P. Ehdotan, että luet (uudestaan) Seppo A. Teinosen kirjasen ”Kirkon uudistus ja naispappeus” vuodelta 1975 niin ymmärrät, mitä tarkoitan. Luin sen ensi kertaa tänä talvena Timo Junkkaalan Rimpiläis-elämäkerran inspiroimana ja minulle selveni moni aikaisemmin intuitiivisesti tuttu asia.
Ja jotta emme juutu tähän aiheeseen: Tämä käy ennen kaikkea esimerkiksi siitä, kuinka yllättävän moni Raamatusta löytyvä asia on puettu täsmälliseen käsitteelliseen muotoon myöhemmin.
Palaampa vielä ihan blogin aiheeseen eli mikä on Raamattu ja mikä on sen tulkintaa.
Siis kun Jeesus tuli maan päälle ja alkoi julistaa niin Raamattu kertoo etteivät ”kirjanoppineet” (sisältää myös fariseukset ja muut korkeasti oppineet) ottaneet Jeesuksen sanoja vastaan eli eivät ”löytäneet” Häntä kirjoituksista, onko tämä Raamattua vai sen tulkintaa?
Entäpä kun nyt sanon ettei Jeesusta voi löytää omalla ”viisaudella ja ymmärryksellä” vaan Jeesuksen tulee parantaa ihmisen paatunut sydän että voi kuulla Hänen sanansa, onko tämä nyt sitten tulkintaa vai voiko tuon lukea suoraan Raamatusta?
Toisaalta sanotaan, etteivät tältä tieltä eksy ”hullutkaan”. Jos ja kun Jeesus saa parantaa ihmisen, hän ei paranna vain sydäntä / tunne-elämää / motivaatiota. Eiköhän Jumala paranna koko ihmistä, niin että hän voi lapseudesta kasvaa aikuiseen uskoon, Jumalan tahdon etsimiseen ja täyttämiseen eli kohti Kristuksen kaltaisuutta. Ortodoksit ilmaisevat tämän meitä luterilaisia rohkeammin, mutta kyllä se yhteisessä Raamatussamme on luettavissa.
Raamatun tulkinnan peruslähtökohta on usko, joka on hengellinen ”voimakenttä”. Tuon voimakentän ulkopuolella ei ole oikeaa tulkintaa. Sillä oikean tulkinnan löytäminen vaatii hengellistä näköalaa, jonka Jumalan Henki saa aikaan. Tarkastellaanpa vaikka sanaa armo. Heti kun sen ottaa puheeksi syntyy lukemattomia tulkintoja siitä, mitä sanalla tarkoitetaan, mitä se vaikuttaa ja mitä se ei ole. Jollei sanalle armo löydy selkeää ja yhtenäistä tulkintaa, niin koko kristillisen uskon pohja romahtaa. Oikeasan tulkintaan tarvitaan välttämättä oikea usko joka aikaansaa oikeat tulokset. Eli hengellisen sisäisen rauhan olosuhteista riippumatta ja hengellisen ilon myös olosuhteista riippumatta, sekä rakkauden Jumalaan ja Jumalan tahtoon , sekä lähimmäisiin. Silloin voi rakastaa lähimmäistään, kuin itseään ja Jumalaa yli kaiken. Sillä rakkaudella , jonka Jumala armonsa kautta vaikuttaa. Se rakkaus tulee uskon kautta ja vaikutuksesta, mutta ei uskovasta itsestään.
”Jollei sanalle armo löydy selkeää ja yhtenäistä tulkintaa, niin koko kristillisen uskon pohja romahtaa.” ’Selkeä ja yhtenäinen tulkinta’ on usein kapea ja jäykkä. Varsinkin armon kohdalla sellainen ajatus kauhistuttaa.
”Oikeaan tulkintaan tarvitaan välttämättä oikea usko, joka aikaansaa oikeat tulokset”.
Oikea usko? Ajattelusi on minulle vierasta. Usko on jotakin, jonka me saamme Jumalan lahjana. Jeesuksen vertauksen mukaan jyvät putoavat erilaiseen maaperään ja ne kasvavat eri tavalla. Oikea oppi on ihmisen ylpeyttä, ihmisen yritystä ottaa Jumalakin haltuunsa.