”Jaakobista he tuovat esiin seuraavan: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta”. (Jaak. 2:24) Arvellaankin, ettei mikään muu raamatunkohta ole meidän mielipiteemme vaikeampana esteenä. Vastaus on kuitenkin helppo ja yksinkertainen. Elleivät vastustajat tähän kuro omia, tekojen ansioihin tähtääviä otaksumisiaan, Jaakobin sanat eivät sisällä mitään hankalaa. Vastustajat kuitenkin, mainittiinpa tekoja missä tahansa, sepittelevät niiden lisäksi omia jumalattomia olettamuksiaan: hyvillä teoilla me muka ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen, hyvät teot ovat se sovitus ja se lunastushinta, jonka tähden Jumala kanssamme sovitetaan, hyvät teot voittavat synnin ja kuoleman kauhistukset, hyvät teot ovat niiden oman hyvyyden tähden Jumalan edessä otolliset, tarvitsematta laupeutta ja sovittajaa, Kristusta. Mikään näistä ei juolahtanut Jaakobin mieleen, mutta kaikesta huolimatta vastustajat nyt puolustavat tätä kaikkea sillä tekosyyllä, että se muka on Jaakobin mielipide.

Kaikkein ensiksi on otettava huomioon, että tämä raamatunkohta puhuu paremmin vastustajia vastaan kuin meitä vastaan. Opettavathan vastustajat, että ihminen vanhurskautetaan rakkauden ja tekojen perusteella. He eivät mainitse mitään uskosta, jolla me omistamme itsellemme sovittajan, Kristuksen.

(Tosin jo Augsburgin tunnustuksessa Philipp Melanchthon kertoo havainnostaan, että jotkut katolilaiset olivat kuitenkin alkaneet puhua uskostakin. ”Totuudenvastaisesti pannaan meikäläisten syyksi, että he kieltävät hyvät teot. Todistavathan heidän sekä Kymmentä käskyä käsittelevät että muutkin teoksensa heidän antaneen oikeita kristillisiä elämänmuotoja ja tekoja koskevaa, hyvää ja hyödyllistä opastusta ja kehotusta. Tähän saakka on näistä asioista opetettu vähän, sen sijaan on kaikissa saarnoissa enimmäkseen tähdennetty lapsellisia, tarpeettomia tekoja, esimerkiksi rukousnauhan käyttöä, pyhien palvelemista, munkiksi rupeamista, pyhiinvaeltamisia, määräaikaista paastoamista, juhlien viettämistä, veljestöihin kuulumista jne.

Vastapuolemmekaan ei nyt enää moisten tarpeettomien tekojen johdosta niin suuresti kerskaile kuin ennen. Sitä paitsi hekin ovat nyttemmin oppineet puhumaan uskosta, josta he ennen eivät laisinkaan saarnanneet. Nyt he edes opettavat, ettemme tule vanhurskaiksi Jumalan edessä ainoastaan teoista; he lisäävät uskon sanoen, että usko ja teot tekevät meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä. Tällainen maininta saattaa tuoda jonkin verran enemmän lohdutusta kuin se, että opetetaan luottamaan ainoastaan tekoihin.” Augsburgin tunnustus, artikla 20, Usko ja hyvät teot, s. 31, Tunnustuskirjat vuoden -48 painos, Sley.)

He siis hylkäävät uskon. Eivätkä he hylkää sitä ainoastaan lausunnoillaan tai teoksillaan, vaan he yrittävät raudalla ja rangaistuksilla hävittää sen jäpi jäljettömiin kirkosta. Kuinka paljon paremmin opettaakaan Jaakob: ei hän jätä huomioonottamatta uskoa eikä pane sen tilalle rakkautta, vaan säilyttää uskon, ettei sovittaja, Kristus, vanhurskautuksessa joutuisi pois suljetuksi. Samoin Paavalikin 1. Timoteuskirjeen 1. luvussa kristillisen elämän pääsisältöä esittäessään yhdistää uskon ja rakkauden: ”Käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.” (1. Tim. 1:5)

Toiseksi asiayhteys ilmaisee, että tässä on puhe niistä teoista, jotka seuraavat uskoa, ja nämä osoittavat, että usko ei ole mitään kuollutta, vaan jotakin sydämessä elävää ja vaikuttavaa. Jaakob näin ollen ei ole sitä mieltä, että me hyvillä teoilla ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon. Hänhän puhuu vanhurskautettujen teoista, niiden, jotka jo ovat sovitettuja, otollisia ja syntien anteeksiantamuksen saaneita. Vastustajat siis iskevät harhaan tämän johdosta päätellessään Jaakobin muka opettavan, että me tekojen perusteella ansaitsemme syntien anteeksiantamuksen ja armon, ja että meillä tekojemme perusteella on ohi sovittajan, Kristuksen, pääsy Jumalan tykö.

Kolmanneksi Jaakob juuri vähää ennen puhui evankeliumin kautta tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Hän nimittäin sanoo: ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset.” (Jaak. 1:18) Sanoessaan meitä evankeliumista syntyneiksi hän opettaa, että me olemme uskon kautta uudestisyntyneitä ja vanhurskautettuja. Omistetaanhan Kristusta koskeva lupaus ainoastaan uskolla, kun asetamme lupauksen synnin ja kuoleman kauhistusten vastapainoksi. Jaakob siis ei ole sitä mieltä, että me teoista uudestisynnymme.

Tämän kaiken perusteella on tullut selvitetyksi, ettei Jaakob ole kanssamme ristiriidassa nuhdellessaan laiskoja ja suruttomia, jotka kuvittelevat omaavansa uskon, vaikka heillä sitä ei ollutkaan, ja erottaessaan toisistaan kuolleen uskon ja elävän uskon. Kuolleeksi hän sanoo sen uskon, joka ei synnytä hyviä tekoja, eläväksi sen, joka synnyttää hyviä tekoja. Usein olemme jo tehneet selkoa siitä, mitä me sanomme uskoksi.

Mehän emme puhu tyhjästä tiedosta, sellaisesta, joka perkeleilläkin on, vaan sellaisesta uskosta, joka tarjoaa vastuksen omantunnon kauhistukselle ja joka rohkaisee ja lohduttaa pelkoon saatetut sydämet. Tällainen usko ei olekaan niin helppo asia kuin vastustajat kuvittelevat, eikä meitä tehdä eläviksi inhimillisellä voimalla, vaan jumalallisella voimalla, ja sillä me voitamme perkeleen ja kuoleman. Juuri näin Paavali Kolossalaiskirjeessä sanoo uskoa Jumalan vaikutuksesta tehokkaaksi ja kuoleman voittajaksi: ”Jossa (kasteessa) te myös olette herätetyt uskon kautta, jonka Jumala vaikuttaa”. (Kol. 2:12)

Koska tämä usko tietää uutta elämää, se ehdottomasti synnyttää uusia mielenliikkeitä ja tekoja. Sen vuoksi Jaakob täydellä syyllä kieltää sen, että meidät vanhurskautettaisiin sellaisella uskolla, jolta puuttuvat teot. Sillä, minkä hän sanoo, että meidät vanhurskautetaan uskon ja tekojen kautta, hän ei suinkaan sano, että me tekojen kautta uudestisynnymme. Eikä hän liioin sano Kristusta osittaiseksi sovittajaksi ja meidän tekojemme osittaiseksi sovittajaksi. Eihän hän tässä kuvaile vanhurskautustapaa, vaan hän kuvailee, millaisia vanhurskaat vanhurskautetuiksi ja uudesti syntyneiksi tultuaan ovat.

Vanhurskautus ei tässä merkitse jumalattomasta vanhurskaaksi tekemistä, vaan ─ forensisen sanonnan mukaan ─ vanhurskaaksi julistamista. Samoin tässä: ”Lain noudattajat vanhurskautetaan”. (Room. 2:13) Samoin kuin siis näissä sanoissa ”lain noudattajat vanhurskautetaan” ei ole mitään meille soveltumatonta, samoin ajattelemme näistäkin sanoista: ”Ihminen ei tule vanhurskaaksi ainoastaan uskosta, vaan myös teoista”, koskapa ne ihmiset, joilla on usko ja hyvät teot, todellakin julistetaan vanhurskaiksi.

Ovathan pyhien hyvät teot, niin kuin olemme sanoneet, vanhurskauksia, ovat otollisia uskon tähden. Vain näistä teoista näet Jaakob yksinomaan puhuu. Jaakob puhuu näet ainoastaan niistä teoista, joita usko saa aikaan. Sen hän todistaa sanoessaan Aabrahamista: ”Usko vaikutti hänen tekojensa mukana.” (Jaak. 2:22) Tässä mielessä sanotaan: ”Lain noudattajat vanhurskautetaan”, toisin sanoen ne julistetaan vanhurskaiksi, jotka sydämessään uskovat Jumalaan; sitten he kantavat hyviä hedelmiä, jotka uskon tähden ovat otollisia ja jotka niin muodoin ovat laintäyttämystä.

Nämä yksinkertaiset sanat eivät sisällä mitään hairahdusta, mutta vastustajat vääristelevät ne lisäilemällä niihin jumalattomia olettamuksiaan. Sanotusta ei siis seuraa, että teot ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen, että teot uudestisynnyttävät sydämet, että teot tietävät sovitusta, että teot ovat otolliset vailla sovittajaa, Kristusta, oltaessa ja että teot eivät ole sovittajan, Kristuksen, tarpeessa. Jaakob ei puhu näistä kerrassaan mitään, vaikka vastustajat häpyä vailla Jaakobin sanoista tekevät moisia johtopäätöksiä.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, artikla 4, Vanhurskautus, s. 100─102, Tunnustuskirjat vuoden -48:n painos, Sley. Tekstiä on hiukan pilkottu pienempiin kappaleisiin, muuten teksti on alkuperäinen, paitsi että pari sanaa on muutettu uudemman suomen kielen oikeinkirjoituksen mukaiseksi.)