Pyhäinpäivä on kalenteriin merkitty, ”pyhitetty” päivä vainajille, kuolleille läheisille. Sen tarkoitus on kunnioittaa heitä muistelemalla heitä ja hiljentymällä heidän muistokseen. Hyvä niin.

Mitä mietteitä meille itse kullekin tulee vainajien muistopäivänä? Surua ja ikävää, kun läheistä ei enää ole jakamassa iloja ja suruja elontiellä? Helpotusta, kun läheisen tuska, kipu ja sairaus ovat poissa? Syyllisyyttä, kun läheisen kanssa tuli liian vähän vietettyä aikaa ja liian harvoin sanottua, kuinka paljon häntä rakastaa ja hänestä välittää? Liian monta tärkeää asiaa jäi sanomatta, kun niitä piti itsestään selvyyksinä molempien tietoisuudessa?

Ihmisen kannalta hänen huomioimisensa on tärkeää elossa ollessaan. Kuolleena hän ei tunne iloa, riemua huomionosoituksista ja omaa tarpeellisuuttaan, vaikka tuhat ihmistä häntä muistelisi. Ei; huomioiminen on tehtävä elonpäivinä!

Äitini. Hän oli huumorintajuinen, eläväinen, iloinen, vahva ja vähäosaisia ja kurjia siipiensä suojaan ottava henkilö, joka leipoi maailman parasta rieskaa ja maailman toisiksi parasta pullaa (ykkössijaa pidän minä!) ja herkullista mykyrokkaa, jota lapsuudessani valmisti yhdessä ystävättärensä kanssa ja jota rokkaa syödessään yksissä tuumin hokivat toisillensa: ”va onpa hyvvää!”

Äitini vahvoihin piirteisiin kuului myös kurmuuttaa 70-luvulla ”väärähenkisiä”, vl-uskosta osattomia ja luopuneita, jotka tilanteet kirvelevät joitakin ihmisiä vieläkin. Hän myös vastusti tilannetta, jossa vainajasta puhutaan lipevästi ja epärehellisesti kehuskellen, jos vainaja on ollut hankala eläissään, hänellä oli siitä esimerkkikin kerrottavaksi. Myös hän sanoi, ettei hänen kuolinilmoitukseensa saa laittaa lausahdusta ”Hiljaa elit, hiljaa kuolit”, kun se ei hänen kohdallaan pidä paikkaansa ollenkaan. Myös hän sanoi, ettei hänen hautajaisissaan saa itkeä. No, nuo hänen toiveensa kyllä toteutuivat aika tarkasti.

Äitini kuoli viime kesän lopussa. Lukuun ottamatta muutamia viime vuosia, olimme paljonkin tekemisissä ja yhteyksissä hänen kanssaan hänen elonpäivinään. Rakkauteni häntä kohtaan ei sammunut missään vaiheessa, ei edes silloin kun tiemme erkaantuivat erilaisten uskomiseen liittyvien näkemystemme takia.

En yksinkertaisesti kestänyt kuulla hänen jatkuvia muisteluitaan eriseuroista, eriseuraisista, vääristä hengistä, väärähenkisistä ja kuinka moni oli joutunut ”kososlaiseen henkeen” ja kuinka henki ilmeni heissä ja kuinka hän oli jaksanut seistä suorana heidän edessään ja kieltää heiltä anteeksiannon, kun he eivät olleet ”seurakunnan rakkaudessa”.

Se harmittaa, ettei äitiäni oikaistu henkiparannusopista, kun se on liikkeessä todettu jo vuosia sitten harhaopiksi, vaan vielä ihan viimeisinä vuosinakin tuota oppia käytiin hänen luonansa vahvistamassa oikein puhujien voimin. Itse olin todistamassa noita keskusteluita. Mutta minkäs asialle tekee? Henkiparannusoppi on julistettu varmaankin harhaopiksi lähinnä liikkeen ulkopuolisille ihmisille, ei liikkeen sisällä tarpeeksi selväsanaisesti, kuten äitinikin tapaus sen todistaa.

Pikkuveljeni, ihana pikkuveljeni. Koin voimakasta suojelunhalua häntä kohtaan jo ihan pienestä. Rehellisen luontoisena hän oli usein altis toisten huonolle kohtelulle. Sattuu vieläkin kun muistelen monia tilanteita hänen elämässään. Kun hän sairastui vakavasti, hän teki ns. parannuksen, myöhemmin omien sanojensa mukaan painostuksen alla. Seuraavana päivänä parannuksestaan, hän perui koko jutun ja sanoi, ettei hänelle saa enää tuputtaa uskonasioita. Kunnioitimme häntä hänen toivomuksessaan yhtä henkilöä lukuun ottamatta, joka kävi ”siunaamassa” eli  julistamalla pikkuveljelleni synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, kun hän oli jo tajuttomuustilassa. Näin hänet puikkastiin elonsa viime hetkillä vl-taivaanporttien välistä luikahtamaan vl-taivaaseen.

Näitä tällaisia ”pakkosiunaamisia” tapahtuu vl-piireissä enemmänkin. Kun ihminen on jo ihan heikkona vastustamaan mitään, niin hänen luoksensa mennään kysymään ”saako siunata?”. No kukapa tuota vastustamaan, eihän siunaaminen ole ollenkaan huono juttu. Ja on varmasti parempi ottaa vastaan siunaus, kun alkaa kiistellä asiasta kuoleman lähestyessä. Ei siinä vaiheessa kovinkaan moni halua kenenkään kanssa huonoja välejä.

Sitten kun ollaan hautajaisissa, siellä pidetään puhe vl-ihmisten taholta ja ylistellään kovasti, kuinka vainaja löysi elämänsä viimehetkillä ”Jumalan valtakunnan”. Tällainen puhe kuulostaa vainajan läheisistä lähinnä lällättelyltä: ”Hähhäshää, saimmepas hänet puolellemme ennen kuolemaa”, vaikka en usko sen olevan sitä. Se tuntuu vainajan todellisista läheisistä ihmisistä myös todella ikävältä, kun vainaja ei ole eläissään ollut paljonkaan tekemisissä vl-sukulaistensa ja – ystäviensä kanssa ja saattanut jopa toivoa, että häntä suojeltaisiin heiltä kuolinvuoteella kun hän on tiennyt heidän toimintamallinsa kuolinvuoteilla. Olen kuullut näitä tarinoita paljonkin ja kuulen aina vaan uudestaan.

Ymmärrän sen, että vl-ihmisillä on ihan aito huoli kuolevan sieluntilasta ja he toimivat varmasti enimmäkseen ihan puhtaasta sydämestään ja rakkaudesta, mutta ehkä olisi kuitenkin paikallaan miettiä näitä juttuja uudestaan; tapahtuuko hommassa A) ensinnäkään Jumalan tahto B) kuolevan tahto C) ja onko kyseessä huoli ja hätä, joka perustuu ihmisoppiin ja jonka perusajatus ei ole edes raamatullinen? Varsinkin jos kuoleva jo sanoo uskovansa Kristukseen, evankeliumin kohdalleen, niin onko ollenkaan raamatunmukaista mennä hänen luoksensa parannusvaatimusten kanssa? Mielestäni ei.

Se tilanne on kokonaan erilainen, jos ja kun kuoleva kutsuu luoksensa vl-ihmisiä ja haluaa kuulla vl-tyylisen siunauksen kohdallensa. Näitäkin tapahtuu ja se on ihan OK. Tiedän myös tilanteita, joissa kuolevalla on ollut hätä tilastaan ja paikalle on osunut vl-ihminen siunauksensa kanssa ja kun hätääntynyt kuoleva on ottanut siunauksen vastaan, hän on rauhoittunut silminnähden.

Poikani Mio. Vain vähän aikaa sain nauttia hänen hennoista potkuistaan vatsassani, kun minun oli luopuminen hänestä. Samalla hetkellä kun tajusin odottavani häntä, tiesin sisimmässäni menettäväni hänet, kun raskaus oli niin erilainen kuin aiemmat ja kerroin epäilystäni useille läheisilleni. Epäilyni osoittautuvat oikeiksi, eikä pojastani olisi ollut alun alkaenkaan mahdollisuutta elämään.

Lääkäri suositteli aborttia, kun raskaus oli minulle hengenvaarallinen ja lapsi kuolisi muutenkin 100 %:lla varmuudella joko vatsaan, synnytykseen tai heti sen jälkeen. Silloiset uskonystäväni kehottivat kuuntelemaan lääkärin neuvoa ja niin uskaltauduin aborttiin ja menetin Mio-poikani raskausviikolla 19.

Nyt kun jotkut ovat ajatusteni ja julkisen kirjoitteluni takia etsineet ”syntiä” minusta, jonka takia mahdollisesti ”roskitan” vanhoillislestadiolaisuutta, aseeksi on hoksattu Mio-poikani. Uskomatonta, mutta totta! Kun olen joutunut noinkin vakavaan syntiin kuin aborttiin, sen takia kirjoittelen vl-uskovaisista pahaa (kirjoitan liikkeen käsityksistä ja käytänteistä, jotka aiheuttavat pahoinvointia ja kärsimystä ja ovat kiusaamista!). Ilmeisesti liikkeessä ajatellaan edelleenkin joidenkin henkilöiden toimesta, että synnyttää pitää vaikka henkensä uhalla ja vastoin lääkärin neuvoa.

Mutta muistakaa tällaisia ikäviä juttuja ja arveluita ajattelevat ja levittelevät, että Mio oli rukoukseni lapsi, jota en itselleni saanut. Häntä jäi ikävöimään minun, mieheni ja monen muun läheisen lisäksi erityisesti myös kuopuksemme, joka olisi halunnut itselleen vielä pikkuveljen. Koko viikon hän on kysellyt, menemmekö Mion haudalla käymään. Tarkoitus on.

Ikävöin myös tyttäreni ihanaa poikaa, joka eli vain muutaman päivän ja jota en ehtinyt sylitellä vasta kuin siinä vaiheessa, kun enkelit olivat hakeneet hänet jo taivaankotiin. Tunnen rinnassani tuota ihanaa lapsosta kohtaan fyysistä ikävää ja kipua, joka ei katoa koskaan elonpäivinäni. Sekä hänen, että pikkuveljeni kohdalla kyselen eniten että miksi heidän täytyi kuolla?

Tiedän, että rakkaissa lukijoissani on sellaisia, jotka ajattelevat kirjoituksessani olevan kohtia, jotka eivät ole heidän mielestään oikeita tai sopivia ajateltavaksi saati kerrottaviksi. Mutta sellaisia ajatuksia minulla tänä Pyhäinpäivänä liikkuu mielessäni ja pyydän lukijoilta armollisuutta minua ja ajatuksiani kohtaan. Olen rosoinen, vajavainen, liian tunteellinen ja usein harkitsematonkin ihminen ja muistakaa kertoa tämä silloin kun olen vainaa. Äitini tavoin en halua siinä vaiheessa mitään epärehellistä sössötystä ja kaunistelua. Olen mikä olen ja sen saa reilusti kertoa eloni aikana ja kuolemanikin jälkeen.

Aamen, aamen, aa-aa-men!