Päätä melkeen särkkee, ku en tiedä onko tässä mitään järkee. Rippikoulu on kaikille tärkee. Silti en tajuu miks se vain on nuorisotyön kärkee. Nuoria kun en kirkos nää. Eikä ne sinne toimimaankaan jää. Varmaan riparilla tavoitekin on. Merkitystä tavoitteille kyselen tässä. Vastausta vailleko taas kerran Pekka jää?
Moni kertoo miten oli riparilla hienoo. Vaan siitä kolme vuotta ja sitte kirkosta he eroo. Voisko kaiken tehdä hiukan toisin? Jospa viisautta tähän pulmaan saisin ja nukkua sen jälkeen makoisasti voisin.
Pulmallinen tuttu, on tää rippikoulujuttu.
Jos kirkko kunnioittaisi lapsen vakaumusta, niin ehkä siitä voisi seurata se, että lapsikin arvostaisi enemmän kristillistä uskoa. Nythän opetamme heille, ettei uskominen ole ollenkaan tärkeä juttu.
Tässä on koko jutun pointti. Jos me aikuisina uskomme lapsen Jumalan käsiin ja elämme omaa uskoamme vapaana, emmekä orjina lainalla, vaan rakkaudesta käsin, niin lapset kasvavat, kuin pienet hennot taimet rauhassa ja hyvässä hoidossa, huolellisesti ja rauhassa, oikeaa hengellistä ravintoa saaden.
Pahinta hengellistä puoskarointia on asettaa pienet lapset jonkin uskonnollisen raamin sisään, niin että heistä kasvaisi tietylle seuralle tai porukalle sopivia ehdokkaita. Huh huh.
Jos itse elää uskonnollisista rituaaleista ja saa niistä jotakin tyydytystä, niin ei niitä voi keneltäkään toiselta vaatia, eikä Raamattu ainakaan ohjaa ketään sellaiseen.
Käskyjen noudattaminen ja niiden mukaan elämistä voi vaatia vain itseltään ja sekin on kovin turhaa, jos ei voi noudattaa jokaista käskyä pilkulleen ja tuohan tie on jo loppu Kristuksessa. ”Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.” Room.10:4
Eli Kristittyjen ei ainakaan pitäisi tuolle lain tielle lähteä takaisin, vaan kasvaa Kristuksen Armossa ja hoidossa ja tätä tietenkin voi suositella myös lapsille, Rakkaus kasvattaa hyvää hedelmää, kun päänä on Kristuksen Armo ja Rakkaus.
Tärkeä aihe ja hyviä kommentteja. Ihan omana aatoksenani tuli mieleen, että nykyisinhän lapset ovat varsin vähän tekemisissä kirkon toiminnan ja sen sanoman kanssa. Aikoinaan meikäläinen päälle kuusikymppinen osallistui jo kansakoulussa uskonnon opetukseen. Nykyisin sitä ei kai siinä muodossaan ole.
Kotona opetettiin ruoka- ja iltarukoukset. Perhe ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen uskonnollinen niin sanoakseni. Mutta siinä oli kuitenkin kosketus kristinuskoon.
Toisaalta nyt omaa rippikouluani ajatellen en sieltä 50 vuotta sitten saanut esim. minkäänlaista kutsua johonkin nuorisotyöhön tai ryhmään sen enempää kuin sittemmin tyttärenikään. En edes tiennyt, että sellaista on. Mitään kutsua mihinkään toimintaan ei koskaan tullut. Ehkä nykyisin on toisin?
Jotenkin tuntuu, että kirkkomme itse työntekijöineen loistaa poissaolollaan ihmisten jokapäiväisestä elämästä lukuunottamatta juuri kastetilaisuutta, riparia, häitä ja hautajaisia. Yritän nyt taas kerran toistaa vain sen, että kirkon pitäisi tulla ihmisten luo.
Kiitettävästi näköjään on kaikenlaisia kerhoja lapsiperheille ja vanhuksille jne ynnä diakonia on todella upeaa, mutta entäs opiskelijat, tavalliset työssä käyvät ihmiset kiireineen, työttömät. Milloin he kohtaavat kirkon väkeä elleivät älyä lukea kirkollisia ilmoituksia, että tällaista olisi tarjolla? Se ei toimi, sehän nähdään.
Mutta jos et riparin jälkeen oikeastaan koskaan rippipappiisi törmää vaikka kadulla, kirkkojen ovet ovat sunnuntaita tai kesäkirkkoja lukuunottamatta tiukasti suljettu, niin missäs heitä muuten näkisitkään?
Ehkä oikeastaan heräsin tähän, kun lupauduin pitämään sellaiset vanhanaikaiset kinkerit kotonani. Tosin sanoin heti papille, että aktiivit osallistujat ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen ja jotenkin turhauttaa vaivata kirkon väkeä muutaman henkilön tähden tänne korpeen. Hiukan hämmästyin, kun se ei näköjään ole ongelma. Hyvä sinänsä.
Sattumoisin tuli mieleeni, että käväisen kertomassa asiasta lähinaapurille, joka oli samana vuonna menettänyt puolisonsa. Kysyin, että mahtaisiko hän jaksaa tulla, kun tavan mukaan edesmenneiden kyläläisten nimet luetaan ja heitä muistetaan. Hän tuli ja meitä oli sitten pieni joukko.
Jälkeenpäin hän mainitsi, että jos et olisi tullut kutsumaan, en olisi lähtenyt. Silloin vähän kolahti. Pohdin, että näköjään minun oikeastaan pitäisi kolkutella naapureiden ovia ja kutsua heitä kinkereihin henkilökohtaisesti?! Tuli mieleeni, että eikös näiden kirkon työntekijöiden tehtävä se oikeastaan ole. Saattaisi väkeä liikkeelle lähteäkin kylän nuorisoa myöten.
Eli palaan pointtiini. Se henkilökohtainen lähestyminen taitaa olla varsin tärkeää riparin jälkeen ja muulloinkin!
Tarja Aarnio: ”Jälkeenpäin hän mainitsi, että jos et olisi tullut kutsumaan, en olisi lähtenyt. Silloin vähän kolahti. Pohdin, että näköjään minun oikeastaan pitäisi kolkutella naapureiden ovia ja kutsua heitä kinkereihin henkilökohtaisesti?! Tuli mieleeni, että eikös näiden kirkon työntekijöiden tehtävä se oikeastaan ole. Saattaisi väkeä liikkeelle lähteäkin kylän nuorisoa myöten.”
Kiitos, että olit välikätenä. Jeesuksenkin oppilasjoukko karttui sekä välittömästi että välillisesti kutsuttuna. Lähinaapuri tuntee parhaiten, kuka voisi olla kiinnostunut ja millä perusteella.
Molempi siis parempi. Muistanpa tässä yhden tapauksen, jossa pappina miltei velvoitin yhden henkilön tulemaan mukaan erääseen tilaisuuteen ja hän tuli mutta oli myös värvännyt puolenkymmentä muuta läheistään ”tukijoukoikseen”.
En tiedä, mistä on peräisin käsitys, että nuoret pakotettaisiin lausumaan uskontunnustus vastoin vakaumustaan tai sen puutetta. Ei sellainen ole nykyaikana oikein mahdollistakaan, koska nuoret eivät ole pakotettavissa eivätkä rippikoulun opettajat edusta menneiden vuosisatojen pedagogista kulttuuria.
Uskon sisältöä opetetaan kuvataan ja perustellen, miten kirkko opettaa ja samalla kannustetaan pohtimaan ja sanoittamaan omaa uskoaan. Konfirmaation vaiheet käydään läpi ja etukäteen kerrotaan, missä vaiheessa konfirmaatiomessua on uskontunnustus. Mitä itse kukin sen kohdalla mutisee tai on hiljaa, on nuoren oma asia.
Yleisin syy, jonka nuoret kertovat rippikouluunsa tulemiselle, on kaverit. Rippileireillä on pääsääntöisesti aika kivaa ja edelliset ikäluokat kertovat sen uusille. Tulijoita riittää ja yleensä kaikki haluavat tutustua uusiin kavereihin. Mopot nuorilla on jo rippikouluun tullessaan, jos yleensä ovat mopon tarpeessa.
Lainausmerkeissä pakollisuus onkin. Syystä, että kyseessä on vapaaehtoinen pakko.nuoren on valittava oman vakaumuksensa ja konfirmoiduksi tulemisen etujen välillä.useimmat valitsevat edut. Samassa asemassa on myös rakas kirkkomme. Sen on valittava hyväksyykö se kristityksi nekin.jotka eivät usko.kirkolle on edullista hyväksyä. Joten kirkko elää tietoisessa itsepetoksessa.
Pekka: ”Sen on valittava hyväksyykö se kristityksi nekin.jotka eivät usko.kirkolle on edullista hyväksyä. Joten kirkko elää tietoisessa itsepetoksessa.”
Kyllä ne jäsenmaksut kelpaavat kirkollekin. Ilman niitä kirkko olisi tuota pikaa entinen kirkko. Ja mitä syytä kirkolla olisi kenenkään uskon syvyyttä ja vakavuutta tutkia tai kontrolloida. Ei se jokaisen ihmisen yksityisasiana kirkolle tai kellekään muulle kuin asianosaiselle itselleen kuulu.
Kyllä kai kirkko hyväksyy kristityiksi jäsenikseen kaikki kastetut, jotka eivät hoksaa itse erota. En ole ainakaan kuullut, että ketään olisi koskaan kirkosta erotettu. Taidanpa olla itsekin kristitty, vaikka olen kirkosta eronnut, enkä usko minkään sorttisiin henki- tai jumalolentoihin. Onhan minut kastettu ja riparikin on tullut käytyä.
Usko ei ole pelkästään joko/tai asia. Usko voi olla vähäistä ja alullaan, kuten se voi olla kuin lepattava kynttilänliekki, joka juuri ja juuri palaa. Viljankin annetaan kasvaa ja kypsyä ja vasta syksyllä korjataan satoa, jos sellaista on. Minulla ei ainakaan ole mikään kiire potkia pellolle vähäuskoisia, siinä voisi käydä ohraisesti itsellekin.
Tarjan puheenvuoro herätti mielleyhtymän Kirkon alkupäiviin, jossa seurakunnat kasvoivat ihmisten kodeissa ja muodustuivat läheisten ystävien toiminnasta ja yhteisistä rukouksista.
Onkin kysyttävä, onko kirkosta tullut kuin pankki, jossa käydään hakemassa vain harvoin mitään tarpeellista? Vuorovaikutus on vähentynyt ja suunta on yksipuolinen.
Onko Kirkko laitoksena kulkemassa kohti kuolemaa samaan tahtiin yhteisöllisyyden kuoleman kanssa? Kerran eräs nuori kysyi minulta, mitä sana ”talkoo” tarkoittaa ja jouduin sen selittämään, mutta kysymys kuuluukin, mikseivät ihmiset enää lähde pyyteettömästi tekemään ja toimimaan yhteisön hyväksi? (Vastuun ottamisen ja sitoutumisen pelko?)
Urheiluseuroissa näkee vielä tätä yhteisöllisyyttä, mutta sieläkin palkatut toimijat ovat lisääntymässä, koska vanhemmille on nykyään korvattava osallistuminen taloudellisesti myös. (Kasvava trendi)
”Ja silloin monet lankeavat pois, ja he antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat toinen toistaan.
Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta.
Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. (Tuossa sana ”rakkaus” on juuri perheen tai yhteisön sisäistä välittämistä kuvaava sana Kreik.”storge”)
Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.” Matt.24:10-13
On ripari sentään hieno mahdollisuus. Siinä on kuitenkin mahdollisuus asioita pohtia.
Usko voi myös koukuttaa. Jokin siitä mitä leirillä on kuultu, voi kantaa myöhemmin hyvää hedelmää. Joten leiri – ja sinne haluavien syytkin on ihan hieno juttu. Mitäpä siitä mikä leirille vetää. Hienoa kun sillä vielä on niin hyvä suosio.
Harmittaa vain kun monissa seurakunnissa jätetään asia siihen. Pidetään leirit ja isoskoulutukset. muuta ei sitten enää ole. Miksi nuoren aikuisen tulisi pysyä kirkon jäsenenä, jos hän ei osallistu sen toimintaan, eikä usko sen arvoihin?
Pekka: ”Miksi nuoren aikuisen tulisi pysyä kirkon jäsenenä, jos hän ei osallistu sen toimintaan, eikä usko sen arvoihin?”
Niinpä. Sinäpä sen sanoit. Tuskin miksikään. Turha niitä jäsenmaksuja on tyhjästä maksaa.
Taas ollaan Kimmo, ihan samaa mieltä. Onpa hupaisaa. Tulipahan esiin yksi merkittävä syy siihen miksi nuoret aikuiset eroavat kirkosta.
Ismo Malinen:”“Ja silloin monet lankeavat pois, ja he antavat toisensa alttiiksi ja vihaavat toinen toistaan. Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta. Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. (Tuossa sana “rakkaus” on juuri perheen tai yhteisön sisäistä välittämistä kuvaava sana Kreik.”storge”) Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.” Matt.24:10-13
Eipä olis Ismo Malisen ”pelottelevan” laittomuuden vallan pääsyllä?
Siis kuinka kun itselle usko otetaan täysin Jumalan tekona ja nyt sitten ruoditaan toisten uskon laatua, eivätkö kaikki uskokkaan oikein vaikka on kastettu, siis voiko ihminen itse tosiaankin vaikuttaa ”uskoonsa”?
”eivätkö kaikki uskokkaan oikein vaikka on kastettu,”
No ei se kaste tai rippikoulun käyminen kenestäkään uskovaista tee.
” siis voiko ihminen itse tosiaankin vaikuttaa “uskoonsa”?
Maailmassa ei olisi ensimmäistäkään uskovaista, ellei ihminen itse voisi vaikuttaa uskoonsa ja uskomisiinsa.
Teemu ei haluaisi potkia ketään. En minäkään. Olisi ehkä kohtuullista ottaa rippikoulussa hiukan enemmän asiakaslähtöistä näköalaa huomioon. Nyt opetus lähtee siitä kuvitteellisesta ajatuksesta, että nuorilla on jo usko. muutoin en voi käsittää sitä, että opetetaan uskon elämän keskeisisä asioita. Mitkä perustuvat uskoon. Usko on kuitenkin kaiken lähtökohta. Jollei usko Jumalan olemassaoloon, niin aika hukkaan menee opetus vaikkapa rukouksesta.
Usko on sinänsä merkillinen asia. Voihan se olla häilyvä, kuin kynttilän liekki. Silti se aina vaikuttaa jotain. Uskoa on hankala mennä määrittelemään. silti sen esiintymisellä on tiettyjä tunnusmerkkejä. Häilyväkin kynttilänsydän valaisee, vaikkakin heikosti.
Voimassa olevan rippikoulusuunnitelman – ja varmaan tulevankin – rakenne on Elämä – Usko – Rukous.
Uskon sisältö on toki keskeisimmässä roolissa, kuten sen kuuluukin olla. Ja rukous on uskon käytäntöön soveltamista.
Asiakasnäkökulmaa edustaa nähdäkseni se ensimmäinen eli Elämä.
Opettaja puolestaan voi ammattiosaamisensa perusteella painottaa näitä perusrakenteita siten, että se palvelee yksilöllisesti ja parhaiten sitä ryhmää, jota hän kulloinkin opettaa.