Reilu kuukausi sitten tapahtui se, minkä merkit olivat jo viikkoja näkyvissä mutta jonka halusimme torjua mielissämme mahdottomana. Venäjä hyökkäsi suurella sotavoimalla Ukrainaan. Sotatilanne oli toki ollut maassa jo vuodesta 2014, jolloin Venäjä miehitti Krimin niemimaan. Samassa yhteydessä tai hieman sen jälkeen alkoi Itä-Ukrainan sota, jossa Venäjä tuki venäjämielisiä separatisteja ja osallistui sotatoimiin, vaikka kiistikin sen toistuvasti. Venäjä perusti sinne Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat ja uusia vastaavia se haluaa luoda muuanne Ukrainaan sodan myötä.

Krimin miehitys tapahtui Shotsin talviolympiakisojen päättyessä ja hyökkäys Ukrainaan alkoi Pekingin kisojen juuri päätyttyä. Kuinka irvokasta se onkaan, kun olympialaiset ovat kansojen rauhan ja ystävyyden tapahtuma. Muistan, kun myös meillä mediassa aluksi uutisoitiin, ettei tiedetä mistä (ei pienet vaan suuret) tunnuksettomat vihreät miehet ovat peräisin. Itse ensimmäiset uutiset asiasta nähtyäni tiesin, mistä nuo joukot tulivat. Oikeastaan huvitti ja suretti samanaikaisesti tuo arvuuttelu, jolla oli tietysti journalistiset perusteet: Kun varmaa tietoa miehitysjoukkojen alkuperästä ei ollut, ei voitu ilmaista niiden taustaa varmana tietona.

Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen alla tapahtui se, mitä usein sotimisen alla tapahtuu. Tapahtuu joukkojen siirtämistä, mutta ennen kaikkea tapahtuu paljon ennen sitä. Venäjällä se oli vuosien ajan jatkunut Putinin hallinnon diktatuurimaisten otteiden koveneminen. Media on otettu valtion haltuun ja sen propagandavälineeksi. Oppositio on pääosin tukahdutettu. On luotu narratiivia Venäjän aseman vahvistamisesta ja lännestä sen uhkana ja vihollisena. Sitä kohdistui Suomeenkin jo aikaa ennen hyökkäystä. Venäjällä levitettiin jo pari-kolme vuotta sitten historiauutisia suomalaisten keskistysleireistä Karjalassa ja venäläisten joukkosurmista siellä.

Putin onnistui omassa pelissään ja venäläisessä maskirovka-taktiikassa loistavasti. Hän halusi olla yhteydessä lännen johtajiin, tavata heitä ja neuvotella heidän kanssaan. Vuonna 2018, itsenäisyytemme juhlavuonna Putin vieraili kotikaupungissamme Savonlinnassa ja osallistui oopperaan presidentti Niinistön kanssa. Vierailu oli näyttävä spektaakkeli suurvallaksi hamuavan johtajan virallisena vierailuna uskomattoman  mittavine turvatoimineen. Silloin tietysti pienessä kaupungissamme tuntui hyvältä, mutta nyt tuo asia on kääntynyt irvikuvakseen. Seurasin järjestelyitä monien tavoin "aitiopaikalta" ja olin sattumalta jopa samassa oopperaesityksessä Putinin ja Niinistön seurueiden kanssa.

Putinin hallinnon yksi maskirovka-toimi oli ennen hyökkäystä Euroopan maille lähettämä ukaasikirjelmä. Siihen olisi pitänyt Venäjän mukaan jokaisen vastata erikseen ja tietysti suostua Venäjän vaateisiin. Sekin oli varmaan osaa suurta hämäystä, sillä päätös Ukrainaan hyökkäysestä lienee tehty jo paljon ennen kirjeen lähettämistä. Lopuksi tulivat Putinin uhmakkaat puheet, joissa vihamielisyys suorastaan huokui puhujasta, sanoista ja kaikesta sisällöstä. Venäjän pyhä tehtävä on de-nazifioida Ukraina ja puolustaa Pyhää Äiti-Venäjää lännen rappiollisilta aatteilta. Kaiken taustalla on myös ns. isovenäläinen ajattelu, jossa Ukraina ei ole edes oma kansa vaan osa Venäjää, minkä Neuvostoliiton hajoaminen onnistui pilaamaan.

Kaiken valhepropagandan yhtenä irvokkaana ja merkittävänä taustavoimana on Venäjän ortodoksinen kirkko ja sen johto, erityisesti patriarkka Kirill. Putin on luonut läheisen suhteen hänen ja kirkon johdon kanssa. Hän esiintyy pr-kuvissa hartaana ortodoksina käyden kirkossa ja sytyttäen tuohuksia ja niin edelleen. En kiellä, etteikö Putin voisi olla ortodoksi ja kristitty, mutta hän ei ainakaan käyttäydy kristityn ihmisen mukaisesti. Tilanne Venäjällä rinnastuu joiltakin osin Natsi-Saksaan, jossa osa kirkosta harhautui Hitlerin tukijaksi. Lähes kaikki kirkot ovat tuominneet patriarkka Kirillin toimet ja puheet Putinin hyökkäyssodan "siunaajana".

Paljon muutakin voisi asiasta järkyttyneenä ja asiaa surevana kirjoittaa. Voi myös kysyä: Mitä tästä opimme? Opin itse sen, että pitää pyrkiä uskomaan hyvään ja parempaan tulevaisuuteen. Samalla opin, että ei pidä olla liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen. Sellaisia me olemme mielestämme täällä "lännessä" olleet. Toki "länsikin" on syyllistynyt historiassa monenlaiseen pahaan. Nykytilanteessa ja Euroopassa asetelma on ainakin selvä: Demokratiaa ja vapautta edustaa länsi, EU ja Yhdysvallat. Venäjä edustaa tällä hetkellä Putinin hallinnon myötä jotakin muuta.

Vaikka toivon rauhaa, toivon myös Ukrainan menestyvän mahdollisimman hyvin taistelussaan niin kauan kuin hyökkääjä ei vedä joukkojaan maasta. Toivon myös, että Venäjän hallinto muuttuu mahdollisimman pian. Toivon ja rukoilen, että Ukraina pääsee rakentamaan suurelta osin tuhottua maataan mahdollisimman pian lännen kanssa ja avustamana.

Toivo Loikkanen