Kun olin lapsi, telkkarissa näytettiin paraateja Punaiselta torilta. 6.12.2006 Jyväskylän Vapaudenkadulla kuoli valtakunnallisessa itsenäisyyspäivän paraatissa kutsuvieraana ollut sotaveteraani heittäydyttyään panssarivaunun alle. Lähellä olleet kuulivat hänen viimeisinä sanoinaan huutaneen: ”Pro Patria!”
* * * * * * * * *
Äidinisälläni oli paljon prenikoita, mutta ei hän koskaan kertonut sotakokemuksistaan. Viljeli paljon mieluummin siirtolapuutarhaansa. Luki kyllä sotakirjoja, välillä puisteli päätään ja totesi, että ei se nyt ihan noin mennyt. Heräsi usein öisin omaan kauhunhuutoonsa. Kuoli ennen EU:ta. Olisiko mahtanut monen muun veteraanin tavoin tuumata, että turhaan tapeltiin, kun se itsenäisyys kuitenkin meni EU:n myötä…?
* * * * * * * * *
Minulle sanottiin, että armeijaan kannattaa mennä, se kun on sellainen Miesten Koulu, jossa pojanklopeista tehdään miehiä. Well, näin monien miesten muuttuvan intissä pojiksi jälleen. Simputus oli jo 1970-80-lukujen vaihteessa virallisesti julistettu kuolleeksi, mutta kyllä minä pääsin vielä osalliseksi mm. villakoirien hautajaisiin. Tällaiset kunniakkaat perinteet ovat peräisin sodat käyneiltä jermuilta.
Minulle luvattiin, että varusmiespappikoulutuksen jälkeen minun ei enää tarvitsisi kantaa asetta, mutta katteeton oli lupaus tuo, sen huomata ma sain. Syvä vastenmielisyyteni rynnäkkökivääriäni kohtaan oli peruskoulutusvaiheessa kasvanut jo sietämättömän suureksi.
* * * * * * * * *
Olen siunannut muutamankin suomalaisen SS-miehen. Nämä pitkät, vaaleat ja sinisilmäiset (kuinka ollakaan!) alaikäiset kaverit väärensivät syntymävuotensa, jotta pääsisivät 17-vuotiaina vapaaehtoisina sotilaskoulutukseen ja saisivat hyvän liksan ynnä makeannäköisen uniformun. Kotimaa tarjosi vain ankeaa työttömyyttä, ei mitään kunnon säpinää. No, niinhän siinä sitten kävi, että pojat vietiin aivan eri paikkaan kuin oli sovittu ja lisäksi he melko pian päätyivät rintamalle. Värväystoimisto oli Helsingissä Ratakadulla. 2000 nuorukaista pyrki, 1200 otettiin.
* * * * * * * * *
Minulle sota-asiat merkitsivät pitkään vain
– ulkoa opittujen sloganeitten toistelua: Uhrin ansiosta lippu liehuu. Kaveria ei jätetä. Talvisodan ihme. Kiitos 1939-1945.
– kansallista uhoa: Suur-Suomi. Silmien välliin, silmien välliin. Otatko otsaasi kokardin vai luodin.
– sensuroituja lauluja, vaikenemista. Paatosta. Paraateja.
Jotkut puhuvat oikeutetusta sodasta, toiset taas pyhästä sodasta. Mitä pyhää sodassa voisi olla? Voittajatko sen pyhittivät, ne, jotka kirjoittavat myös historian?
* * * * * * * * *
Nyt ovat suomalaiset naistutkijat halunneet selvittää, mitä pahaa suomalaiset sotilaat ovat rintamalla tehneet. Siis sen lisäksi, että ovat tappaneet vihollisia. Suomalaisten tekemät vankien ampumiset, ruumiiden häpäisyt, raiskaukset, marginalisoidut miehet ja poliittisten vankien kohtalo rintamalla ovat asioita, joita ei ole vielä tutkittu toisin kuin esimerkiksi Saksassa, sanoo tutkija.
Kuulustelupöytäkirjoja ja rakkauskirjeitä tutkimala on saatu selville, että suomalaiset solmivat runsaasti suhteita itäkarjalaisiin naisiin, mutta myös hyväksikäyttivät, raiskasivat, pakottivat abortteihin ja ostivat naisia. Lapsia syntyi ainakin 500.
* * * * * * * * *
Tässä herää kysymys, mistä oikein on kysymys…? Vanha käsitykseni suomalaisten käymistä sodista ovat sirpaleina. Uutta näkemystä ei ole vielä sijaan tullut. Auttaisiko joku lukija kokoamaan näitä palapelin osia kanssani? Mitä näistä asioista pitäisi ajatella?
Ilmeisesti tämä tutkimisinto liittyy johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Näin voidaan osoittaa, että miehet ovat vieneet kansaa katastrofista toiseen ja tulleet kelvottomiksi. Siinä sivussa ovat häpäisseet naisia siellä ja täällä.
Me joskus keskustelimme veteraaneista siltä kannalta, että monet ovat joputuneet kantamaan syyllisyydenkin taakkaa muiden vaivojen lisäksi. Olen tavannut sellaisen, joka kyseli armon perään sota-ajan asioissa. Minua satutti jonkin seurakunnan veteraanityö. Siellä oli tapana, että veteraanien kokoontuessa joku piti pienen hartaushetken ja sitten heidät jätettiin keskenään muiostojensa pariin. Ehkä se yhdessä itkeminenkin on tarpeen, mutta monet heistä olisivat tarvinneet tehohoitoa siielulleen. Uskon Jumalan armollisuuteen heidän kohdallaan, jotka ovat käyneet koko kategorian läpi häpäisystä kunnioitukseen.
Katja ja Jari: Varmasti meidän olisi käynyt aika köpelösti, jos emme olisi pistäneet hanttiin. Tietysti sodan jälkeen alkoi maassamme huima teollinen nousukausi, kun piti maksaa ne järkyttävän suuret sotakorvaukset.
Tiede on kiehtova asia, kun sen avulla pystytään pelastamaan entistä enemmän ihmishenkiä. Mutta sitäkin enemmän tieteen kehitystä ovat inspiroineet ne lukemattomat tavat, joilla ihmisiltä saadaan nirri pois.
Sota on diplomatian jatke. En voi olla näkemättä kansojen ja kansakuntien vaiheissa samoja lainalaisuuksia, joita näemme pienten lasten leikeissä hiekkalaatikolla. Ensin leikitään vierekkäin omilla leluilla. Jossakin vaiheessa huomataan, että naapurilla olisi mieluisampi lelu. Haluan sen. Ei se anna. No, minä menen, lyön sitä ja otan lelun.
Sotien alkaminenkin on ihan lapsellinen juttu. Ville ja Kalle tappelevat. Joku hiekkalaatikon ahtisaari menee väliin sovittelemaan ja kysymään, kumpi riidan aloitti. Ville sanoo, että Kalle, kun se löi takaisin!
Mehän tiedämme, että Neuvostoliitto halusi niistää Suoimea etelästä ja antaa tilalle pohjosempaa jotain vastinetta. Tätä ei kyetty hyväksymään ja mikä oli syy? Ehkä epäluottamus, jos annamme nämä myönnytykset, niin kota se kinuaa lisää. Tätä ei testattu emmekä saa koskaan tietää lopputulosta. Sen tiedämme, että Moloton ja Ribbentrob sopivat linjoista. Olisimmeko saaneet olla siinä ulkojäsenenä,niinkuin sitten kävi. Itsenäinen ja puolueeton omasta mielestämme, mutta oliko totuus omamme niinkuin Pohjois-korean ulkpuolinen uhka?
Uskon että Ville ja Kalle tappelevat, koska olemme biologisesti taipuvaisia kisamaan asioista selviytyäksemme. Se mikä aikoinaan pelasti meidän hengen villieläimien kynsien alta, on kohdistunut sen jälkeen liikkuvan lihatiskin -kisailuun ja sen jälkeen teihin ja meihin -kisailuun. Tämä päivänäkin Afrikassa on heimosotia.
En sano, ettei sinun sukupolveen satu yhä, mutta minun isäni oli tuo lapsi alastomana, joka evakoitiin äitinsä kanssa. Häntä sattuu se sota yhtä lailla yhä. Jokaista nyt sodassa olleiden elämä on muuttunut ja siinä sivussa muutamia sukupolveja sota on koskettanut muutosten kautta. Mutta, jos etsimme itsestä se sodan pirua, löytyykö se? Voitko käskeä Villeä ja Kallea opettelemasta biologisia selviytymistapoja? Voit ainoastaan toivoa heidän valitsevan sellaisen synnin, mistä jälkiseuraukset eivät johda suuriin synninseuramuksiin.
Sitä paitsi, nyt kun puuttuu ihmisten välinen kunnioitus, jota ei haluta opettaa enää, vaan kilpaillaan kuka pääsee tasa-arvossa korkeammalle, miten käy? Vuoden 1944-2013 rauha on säilynyt. Nyt sekin arveluttaa, jos meillä on kisa ihmisparemmuudesta, kuka saa ja mitä sekä millä keinoin.
Eikö tästä ole joku sellainen sanonta, että hyvän ja pahan raja ei mene ihmisten välistä vaan ihmisten sisästä? Sopisi ehkä myös valtioihin, sotien osapuoliin ja muuhunkin.
Toimiessani opettajana minulla oli virkatover, joka oli vakaumuksellinen vasemmistolainen ja vakaumuksellinen ateisti. Kävimme monen monia kipakoita, mutta kiinnostavia väittelyitä, jotka pakottivat ajattelemaan omien vakaumusteni perusteita. Kerran hän kysyi minulta, kuinka voin olla samanaikaisesti vakaumuksellinen kristitty ja maanpuolustushenkisen isänmaallisuuden kannattaja. Hänen mielestään nuo arvot olivat loogisessa ristiriidassa keskenään, ja minun oli myönnettävä, että hänen väitteensä oli hyvinkin perusteltu. Mutta olin ja olen edelleen molempia. Isänmaallisuus on kodin perintöä. kristillisyys perustuu selvemmin omakohtaiseen kokemukseen. Kumpaakaan puolta identiteetistäni en pysty kieltämään, vaikka tunnistankin noiden arvojen keskinäisen jännitteen olemassaolon.
Nyt on niin mukavaa kiikkustuolissa telkkaa katsellen moralisoida ja kyseenalaistaa Suomen itenäisyystaistelu 1939-1944.
Äitini ja isäni viettivät 4 vuotta Syvärillä ja Kannaksella ja Talissa, ja olen siitä syvästi kiitollinen heille ja muille veteraaneille.
SS-miehiäkään siinä unohtamatta. He lähtivät vielä silloin, kun Suomi oli talvisodan jälkeen yksin ja ilman kenenkään tukea.
Valtioliitto Ruotsin kanssa kiellettiin, Suomen presidentinvaaleihin puututtiin Molotovin suulla, Aeron Kaleva ammuttiin alas, NL vaati Petsamon Nikkeliä itselleen – siinä vaiheessa perustettu värväys pyrki osaltaan lähentämään Saksaa Suomeen.
Kun katsoo lopputulosta ei juuri paremmin olisi voinutkaan käydä.
Aina voi mennä Baltiaan kysymän asian toisen puolen.
Jorma: Suurin virhehän noissa nykytutkimuksissa tehdään siinä, että yritetään tämän päivän tilanteesta käsin selittää vanhoja asioita. Tietenkin asioita pitää tarkastella siitä samasta näkövinkkelistä, josta aikalaiset ne 1930-luvulla näkivät. Villeimpiä ovatt nämä jälkiviisaat, jotka sanovat, että Suomi-Neuvostoliitto-maaottelut olisi voitu välttää kokonaan. Millähän tavalla, kysyn vaan…
Suomalaiset sotilaat toimivat jokasuhteessa kuten sodassa sotilailla on taipumus toimia. Sotilaiden glorifiointi tai isänmaallinen uho on tässä suhteessa yhtä tyhmää kuin nojatuolimoralisointi.
Baltian historia on syytä pitää mielessä, tässä Jorma Ojala on harvinaisen oikeassa. Mika Waltarilla on asiasta ajan hermolla kirjoitettu hyvä pikku kirjanen: ”Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta.” Kannattaa lukea.