Pommituksia Damaskoksessa ja Niinivaaralla

Kävin Syyriassa toissaviikolla katsomassa koulunkunnostushankkeita, joita olemme Ulkomaanapuna tukeneet viimeisen parin vuoden aikana. Turvallisista koulurakennuksista on valtava pula ja tuhannet koulut ovat heikossa kunnossa ettei niitä voi käyttää opetustiloina. Nyt niitä kunnostetaan, että lapset pääsisivät takaisin kouluun.

Olin Syyrian Ortodoksikirkon vieraana, joka toteuttaa käytännössä koulutushankkeiden kunnostukset paikan päällä.

Syyriassa on monia alueita jotka ovat jo melko rauhallisia, mutta edelleen taisteluita käydään eri puolella kuten Raqqassa viime viikolla. Tilanteet voivat muuttua yhtäkkiä.

Asustelin Damaskoksen vanhassa kaupungissa jossa väkeä oli kadulla paljon iltaisin. Kahvilat täyttyivät ja iloinen puheen sorina täytti ilman kun väki joi cappuccinoa ja espressoa. Oli vähän absurdiolo, ja sota tuntui vieraalta.

Ja sitten jossain vaiheessa iltaa se alkoi; taustalta kuului ammuttujen kranaattien ääniä ja konetuliaseiden papatusta. Ikävä kontrasti rauhalliseen iltaan.

Jonkun kilometrin päässä Jobarin asuntoalueella Syyrian armeija alkoi päivittäisen taistelun Jabhat Al Nusra ja Jayh Al Islam ryhmittymiä vastaan. Alueella arvioidaan olevan lähes 10,000 taistelijaa, jotka iskevät säännöllisesti armeijaa ja Damaskosta vastaan. Jobar on totaalisen tuhottu, mutta ryhmät asuvat luolissa maan alla. Panttivankeja käytetään ihmiskilpinä ja tunneleiden kaivussa.

Ja tätä hulluutta on jatkunut jo lähes seitsemän vuotta. Kuinka moni onkaan menettänyt henkensä näissä taisteluissa?

Kun kuuntelin yöllä pommitusten ääniä muistin isäni kertomuksia Joensuusta sodan aikana. Hän kertoi, että he menivät poikien kanssa Niinivaaralle, Joensuun korkeimmalle paikalle, seuraamaan venäläisten pommituksia. Nuorille pojille se oli mielenkiintoista seurattavaa vaikka todellisuudessa siitä oli leikki kaukana.

Pelosta isäni ei koskaan puhunut vaikka uskon, että poikia pelotti. Mutta mistä isäni puhui usein oli nälkä. Hän kertoi, että kasvuiässä olevana hänellä oli jatkuva nälkä. Tuota näläntunnetta hän ei koskaan unohtanut vaikka myöhemmin elämässä ruokaa olikin tarpeeksi.

Damaskoksessa ja muualla Syyriassa isäni muistot tulivat elävästi mieleeni. Kuinka järjetön sota on ja miten paljon tuskaa se tuo tullessaan. Silti elämä jatkuu – sen täytyy jatkua. Elämänhalu ei saa hävitä. Tai jos se häviää, niin silloin varmaan elämällä ei muutenkaan ole paljoa merkitystä.

Seitsemän sotavuoden aikana moni syyrialainen on kaivannut leipää enemmän sitä, että voisi itse mennä torille ostamaan leipää. Vapautta elää ilman jatkuvaa pelkoa. Nauttia keskustelusta torilla myyjien kanssa ilman kranaattien uhkaa.

Muutama päivä Damaskoksesta lähtöni jälkeen sain facebookissa viestin, jossa oli kuva kahvipaikkani läheltä. Kranaatti oli iskenyt kauppaan, kolme kuollutta. Surullista.

Saamme olla kiitollisia rauhasta ja ettei Niinivaaralle putoa enää pommeja, mutta Damaskokseen ne edelleen putoavat.

Rukoillaan rauhaa Syyriaan, että tämä hulluus loppuisi.

Kirjoittaja

Olli Pitkänen

Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.