Pitkäperjantain tunnelmissa, kun kaikki toivo oli mennyttä

Pitkäperjantaina kaikki toivo näytti menetetyltä. Opetuslapsilla ei ollut enää mitään jäljellä - Mestari oli kuollut - kuka nyt ohjaisi meitä? Miksi kannattaisi enää edes ajatella tulevaisuutta?

Pitkäperjantain tuntemukset ovat tuttuja ihmisille kaikkialla maailmassa eilen ja tänään. Erityisesti taas nyt, kun Brysselissä räjähti. Ihmisyyttä vastaan iskettiin julmasti. Jos edes jaksaisi lankalauantain hiljaiseen odotukseen - sekin riittäisi. Jospa ylösnousemuksen aamu koittaisi kerran - jos ei vielä huomenna, niin jospa edes joskus tulevaisuudessa. Vaan jaksaako sitä odottaa?

Tapasin 21-vuotiaan pakolaisnaisen Manishimwe Eleven Kongossa pakolaisleirillä muutama vuosi sitten. Hän oli paennut äitinsä kanssa kotikylästään Ngungusta pakolaisleirille Gomaan kesäkuussa 2013. Kylästä olivat siihen mennessä lähteneet lähes kaikki asukkaat pakoon kapinallisryhmä Raia Mutombokia, joka tunkeutui systemaattisesti taloihin öisin: ryöstäen, raiskaten ja tappaen ihmisiä.

Pitkäperjantai oli saavuttanut Ngungun kylän asukkaat kaikessa kauheudessaan.

Manishimwe katsoi äitinsä kanssa paremmaksi paeta väkivaltaa. Jatkuvaa pelkoa ei pystynyt enää kestämään eikä unettomia pelon öitä. Lopulta Luc Vertin pakolaisleirillä Manishimwe löysi äitinsä kanssa turvapaikan. Asuntona oli ruohomaja, johon he saivat hankittua muovikatteen estämään pahimman veden sisäänpääsyn. Patjana oli kasa heiniä. Yöt olivat kylmiä. Avustusjärjestöjen avulla he saivat ruokaa. Tosin kahden viikon annoksella piti sinnitellä kuukausi. Nälkä oli jatkuva vieras ja sadeajan kosteus tunki majaan ankarasti kysymättä lupaa. Ihmiset näyttivät vieraalle kaikkialla mahaansa ja sanoivat Kongon suahililla "Njala" - on nälkä.

Manishimwe haaveili paluusta kotiin ja rauhasta. Hänen toiveensa oli päästä takaisin yliopistoon, jossa hän opiskeli vuoden ennen evakkomatkaansa. Pakolaisleirillä ei ollut mahdollisuuksia opiskella – vain ankara ja säälimätön elämänkoulu, jossa opeteltiin selviytymistä päivästä päivään.

Täydellistä rauhaa oli mahdoton ajatella, mutta jos kotikylässä Ngungussa saataisiin rauha aikaan, ja jos edes pystyisi palaamaan tuttuun kotiin, ja elää elämää normaalisti. Vai olisiko normaalia elämää enää missään tarjolla?

Ilmassa oli pelkoa ja kauhua, sillä kapinalliset jatkoivat terrorisoimista ja ihmisten tappamista. Erityisesti tyttöjen ja naisten asema oli haavoittuva: raiskaukset olivat arkipäivää - sodan irvokkaimpana alistamisen keinona. Manishimwekin oli joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa: kapinalliset käyttivät sitä aseenaan, eikä pakolaisleirillä polttopuiden hakureissullakaan ollut turvassa.

Ainoastaan harvat rikoksentekijät joutuvat vastaamaan teoistaan. Psykososiaalisen tuen tarve oli ja on edelleen valtava, mutta apua vähän tarvella. Apua antavat järjestöt kamppailevat jatkuvasti vähenevien varojen saamiseksi Kongon kansan hyväksi.

Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Manishimwe kuului Ngungussa paikalliseen seurakuntaan. Sen jäsenet olivat evakossa kuka missäkin: osa oli tapettu, osa pakolaisina leireillä ja osa metsiin paenneina. Pakolaisleirillä he kokoontuivat säännöllisesti yhteen laulamaan ylösnousseelle Vapahtajalle, rukoilemaan ja kuuntelemaan Jumalan sanaa. Se antoi toivoa elämään, kun inhimillistä toivoa ei ollut.

Ehkä ylösnousemuksen aamu ei olekaan niin kaukana kuin se nyt juuri tuntuu olevan?

Iankaikkista elämää ei jaksa paljon miettiä, kun elämä on helvettiä jo tässä hetkessä. Hetkessä selviämisessä on haastetta enemmän kuin pystyy kantamaan. Seurakunnan keskellä pastori, hänkin pakolainen, muistutti että on olemassa toivo - ylösnousemuksen toivo, joka ei ole sidottu ulkoisiin olosuhteisiin. Silti siihenkään ei joka hetki jaksa uskoa vaikka usko antoi voimaa jaksaa.

Pitkäperjantaina ei ollut valmiita vastauksia, oli vain kysymyksiä. Miksi Vapahtajan täytyi kuolla? Miksi toivon täytyi kuolla? Miksi meidät jätettiin yksin selviytymään?

Ylösnousemuksen aamu kuitenkin koitti ja toivo voitti kuoleman. Loppujen lopuksi meille ei kuitenkaan jää muuta kuin toivo, että Manishimwen ja tuhansien muiden kuoleman varjossa elävien elämässä koittaa ylösnousemuksen aamu - jo tässä ajassa niin kuin ikuisuudessa.

Kristos nouzi kuolennoiz – tovessah nouzi!

Totisesti Hän on ylösnoussut!

 

 

2 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Olli

    Kiitos että tuot esille tämän puolen maailmamme todellisuudesta.

    Koko maailmassa on noin 60 miljoonaa pakolaista

    eli noin 11 kertaa Suomen väkiluku ihmisiä on tällä hetkellä pakolaisena.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Olli Pitkänen sanoo:

    Matias. Ja ikävä kyllä pakolaisten määrä tulee kasvamaan. Tarvitsemme kuulevia korvia, herkkää sydäntä ja viisasta päätöksentekoa – ja nähdä ihminen ihmisenä. Silloin maailma voi olla elämisen arvoinen meille kaikille – myös pakolaisille.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Olli Pitkänen

    Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.