Piispa voisi katumuksessa näyttää esimerkkiä
Ennen kaikkea katumuksen tulee olla nöyrä, tulla sydämestä ja sisältää anteeksipyynnön, eikä olla sorrysiitä-tyyppiä.
Kirjoitin facebookin 6.3. vastauksena K et Kn pakinoitsijan Suonpään silotteluun:
Oikeus on puhunut, eikä se olisi tapahtunut ilman Johanna Korhosta, Kunnianarvoisa piispamme on syyllistynyt siihen, mihin useimmat eivät koskaan saa edes tilaisuutta. Minusta tulojen jatkuva pimittäminen ei ole ollut pelkkää huolimattomuutta. Suurempi tappio on moraalikato siellä, missä pitäisi olla esikuva.
68 kommenttia
pekka Pesonen, eihän tässä tuomitsemisesta puhuta vaan siitä, että piispa voisi nyt osoittaa katumusta ja pyytäisi anteeksiantoa. Siis ihan julkisesti.
Juuri näin kuin blogisti kirjoittaa. Omassa blogissani nostin esiin anteeksipyynnön luettuani artikkelin:
mistä lainaus
“Pahoittelun sijaan piispalla olisi nyt anteeksipyynnön paikka. Julkisesti anteeksi pyytämällä Laajasalo osoittaisi nöyryyttä ja antaisi sitä kautta laajempaa esimerkkiä.”
Onko se enää nöyryyttä, jos pyytää anteeksi sen jälkeen, kun kirkon mediassa kehotetaan niin tekemään?
Juna meni anteeksipyytämisen osalta. Laajasalon olisi pitänyt pyytää anteeksi heti tuomion kuultuaan. Anteeksi pyytämään kehotetaan kiukuttelevia pikkulapsia. Eikä anteeksipyyntö olisi enää uskottava, vaan maistuisi enemmän poliittisen harkinnan tulokselta.
Laajasalo ajautuu umpikujasta toiseen. Mykkäkoulu julkisuuteen, mutta virallinen kommentointi piispan johtaman tuomiokapitulin sivuilla on pidentänyt tuskallista prosessia niin piispan kuin kirkon kannalta.
Jostakin muistin lokeroista nousee mieleen joku kertomus kiven heittämisestä ja siitä, ketkä siihen ovat kertomuksen mukaan oikeutettuja.
Seppo Väisänen :”Suurempi tappio on moraalikato siellä, missä pitäisi olla esikuva.”
Ai samanlainen esikuvako kuin allaolevasta linkistä löytyvän tekstin kirjoittajat?
Voisimme toki näyttää esimerkkiä siinäkin , ettemme olisi niin valmiita nokkimaan toisia. Meille uskoville on liiankin tyypillistä se, että jos joku saa pahan nokkaisun, niin koko lauma on hetkenpäästä kimpussa. Miksiköhän tämä kanalan toimintamalli on kovin tyypillinen juuri kirkossa.
Kirkossa puhutaan paljon armosta, mutta käytännön tilanteet osoittavat sen pelkäksi puheeksi.
Armahdus on yksi kysymys kristillisessä pedakogiikassa kuten sitten ymmärrys oikean uskon merkityksestä teologiassa armahdusta koskien.
Milloin tuomari voi armahtaa, ja milloin yleinen katsomisen asia. Mikä ainoastaan muuttaa syyllisen käyttäytymisen, kuten mielenlaadun, kun Ihminen on jäänyt kiinni väärintoimimisestaan. En nyt viittaa Piispan asiaan, vaan asiaan yleisessä katsannossa, jolloin sitten voidaan palata blogin aiheeseen.
Näin palautuu kysymys asiaan milloin katumus on merkityksellinen siihen suostuvalle sydämessään.
Daavid ei tahtonut ihmisten käsiin joutua, kun Jumala antoi valita rangaistusta. Minulla ole uskoa mihinkään kirkollisten piirien erinomaiseen armahtavaisuuteen. Vain Jumalalta voi todellista armahtavaisuutta odottaa. Ihmisiltä jos sitä odottaa, niin joutuu vain pettymään katkerasti. Me osaamme olla todella julmia, kun pääsemme tuomaroimaan. Siksi piispa on toiminut todella viisaasti, kun ei ole ryhtynyt puolustautumaan. Julmien tuomareiden edessä siitä olisi suurta haittaa.
Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Julkisella anteeksipyytämisellä olisi hyvin esikuvallinen ja moraalinen vaikutus. Se toimisi herätteenä jumalattomuudesta mitä on harjoitettu.
KANNATAN!
Mistähän johtuu tuo muutos asenteessa tuomitsemiseen? Minun kristillisyyttäni epäiltiin, kun esitin aiemmin, että Raamattu tuomitsee homouden. Tätä asennettani paheksuttiin kovasti ja tuomiseminen kiellettiin jyrkästi. Entä nyt ? Miksiköhän nyt tuomitsemisesta on yllättäen tullut suuri kristillinen hyve.
En tosin tuomitse kirjoittajaa tällä pohdinnallani, mutta tulipahan vain mieleeni.
Ilmoita asiaton kommentti