Lokakuun Kotimaassa piispa Jari Jolkkonen kirjoitti kellotapulien teologiasta. Sen mukaan ne ovat peruskiviä samaan tapaan kuin kunnantalot kuntauudistuskaavailuissa. Pohjalla tuntuu olevan kysymys, jonka Jeesuksen opetuslapsetkin esittivät: kuka meistä on suurin. Jolkkosella on kaksi vaihtoehtoa, piispa tai kirkkoherra. Onko siis kirkon perusyksikkö seurakunta vai hiippakunta. Kirkkoherrat ja seurakuntien luottamushenkilöt saattavat kannattaa edellistä, piispat jälkimmäistä.

Piispaa kismittää kirkolliskokouksen taannoinen päätös, että keskushallinnosta piti säästää, jotta seurakunnat pärjäisivät edes jotenkin, kun kirkollisverotulot supistuvat. Muistelen että, kun tämä säästörumba alkoi, ensimmäinen työryhmä ei päätynyt supistukseen, vaan se katsoi, että hiippakuntia piti vahvistaa. No, nyt keskushallintoa on supistettu, tiivistetty.
Kirkon keskus ei aina ole ollut näin suuri, vaan sehän on pikkuhiljaa lihonut. Aina on löytynyt uusia tehtäviä, ja niille omat osastot ja työntekijät.

Piispa asettaa vastakkain täysin itsenäisen seurakunnan ja kirkon keskushallinnon ja hiippakunnat. Siinä on vähän liioittelua. Eivät seurakunnat halua olla valtioita valtiossa (no, ehkä suurimmat srk-yhtymät kyllä), vaan ovat kyllä uskollisia alamaisia, mutta sisäisesti itsenäisiä omassa tehtävässään.
Jolkkosen toteaa ensin olleen piispa ja hänen ympärilleen rakentui hiippakunta, ja sen alle seurakuntia. Tuskin nyt tehdyt säästöt keskushallinnossa siihen johtavat, että seurakunnat ajelehtisivat yksittäisinä laivoina maailman merillä ilman yhteyttä toisiinsa ja ilman kirkkoa.

Vielä hän muistelee tämän vaalikauden alkua kirkolliskokouksessa, jossa puheenjohtajuuksista ym paikoista neuvoteltiin liberaalien ja konservatiivien kesken. Näin saatiin hyvä kokonaisuus.
Jolkkonen kertoo joidenkin pahoittaneen mielensä. Varmaan niinkin, mutta ehkä vielä useampi oli tyytyväinen. Vihdoinkin paikoista voitiin avoimesti neuvotella.
Lib/kons -jako tuli näkyväksi, mikä ei tarkoittanut, että jako olisi siinä hetkessä syntynyt. Onhan se ollut aikaisemminkin olemassa ja näkynyt lähes kaikissa kirkolliskokouksen äänestyksissä ja se näkyy myös seurakuntien luottamuselimissä. Ei ilmiö poistu sillä, että siitä ei puhuta ääneen.

Ja mitä kellotapuleihin ja kirkonkellojen soittoon tulee, olen niiden suuri fani. Väitän, että komeasti soivat kirkonkellot, esim, kuten kotikirkossani parhaimmillaan, ne evankelioivat siinä kuin saarnatkin.
Ja pohdinta, kumpi on suurempi, piispa vai kirkkoherra, sanoisin, että se on väärin asetettu kysymys. Ehkä suurimpia sittenkin ovat seurakuntalaiset ja heistä pienet lapset.