Lokakuun Kotimaassa piispa Jari Jolkkonen kirjoitti kellotapulien teologiasta. Sen mukaan ne ovat peruskiviä samaan tapaan kuin kunnantalot kuntauudistuskaavailuissa. Pohjalla tuntuu olevan kysymys, jonka Jeesuksen opetuslapsetkin esittivät: kuka meistä on suurin. Jolkkosella on kaksi vaihtoehtoa, piispa tai kirkkoherra. Onko siis kirkon perusyksikkö seurakunta vai hiippakunta. Kirkkoherrat ja seurakuntien luottamushenkilöt saattavat kannattaa edellistä, piispat jälkimmäistä.
Piispaa kismittää kirkolliskokouksen taannoinen päätös, että keskushallinnosta piti säästää, jotta seurakunnat pärjäisivät edes jotenkin, kun kirkollisverotulot supistuvat. Muistelen että, kun tämä säästörumba alkoi, ensimmäinen työryhmä ei päätynyt supistukseen, vaan se katsoi, että hiippakuntia piti vahvistaa. No, nyt keskushallintoa on supistettu, tiivistetty.
Kirkon keskus ei aina ole ollut näin suuri, vaan sehän on pikkuhiljaa lihonut. Aina on löytynyt uusia tehtäviä, ja niille omat osastot ja työntekijät.
Piispa asettaa vastakkain täysin itsenäisen seurakunnan ja kirkon keskushallinnon ja hiippakunnat. Siinä on vähän liioittelua. Eivät seurakunnat halua olla valtioita valtiossa (no, ehkä suurimmat srk-yhtymät kyllä), vaan ovat kyllä uskollisia alamaisia, mutta sisäisesti itsenäisiä omassa tehtävässään.
Jolkkosen toteaa ensin olleen piispa ja hänen ympärilleen rakentui hiippakunta, ja sen alle seurakuntia. Tuskin nyt tehdyt säästöt keskushallinnossa siihen johtavat, että seurakunnat ajelehtisivat yksittäisinä laivoina maailman merillä ilman yhteyttä toisiinsa ja ilman kirkkoa.
Vielä hän muistelee tämän vaalikauden alkua kirkolliskokouksessa, jossa puheenjohtajuuksista ym paikoista neuvoteltiin liberaalien ja konservatiivien kesken. Näin saatiin hyvä kokonaisuus.
Jolkkonen kertoo joidenkin pahoittaneen mielensä. Varmaan niinkin, mutta ehkä vielä useampi oli tyytyväinen. Vihdoinkin paikoista voitiin avoimesti neuvotella.
Lib/kons -jako tuli näkyväksi, mikä ei tarkoittanut, että jako olisi siinä hetkessä syntynyt. Onhan se ollut aikaisemminkin olemassa ja näkynyt lähes kaikissa kirkolliskokouksen äänestyksissä ja se näkyy myös seurakuntien luottamuselimissä. Ei ilmiö poistu sillä, että siitä ei puhuta ääneen.
Ja mitä kellotapuleihin ja kirkonkellojen soittoon tulee, olen niiden suuri fani. Väitän, että komeasti soivat kirkonkellot, esim, kuten kotikirkossani parhaimmillaan, ne evankelioivat siinä kuin saarnatkin.
Ja pohdinta, kumpi on suurempi, piispa vai kirkkoherra, sanoisin, että se on väärin asetettu kysymys. Ehkä suurimpia sittenkin ovat seurakuntalaiset ja heistä pienet lapset.


Ei Kirkon järjestyksessä ole kyse suuruudesta vaan palvelemisesta.
Kirkossa (siis ortodoksisessa) piispa on vastuussa ihmisten sieluista. Hän siunaa papit ja muut toimiinsa, ilman piispan lupaa ei pappi voi toimia. Hän myös asettaa ehdokkaat papin, kanttorin ja kirkkoherran virkoihin.
Maallikot ovat kuitenkin myös ortodoksisessa kirkossa hyvin vallanhimoisia ja haluaisivat päsmäröidän kukkoina tunkiolla. Varsinkin Helsingissä on tätä henkeä paljon. Tämä on hyvin epäortodoksinen että myös maallistunut asenne. Mallikkojen tehtävä on hoitaa piipan heille antamat tehtävät ja tukea piispaa hänen raskaassa vastuussaan – ei johtaa.
Kun Kirkkohallitus perustettiin (1944?)muistelen joidenkin silloisten piispojen olleen hyvin kriittisiä kirkkohallitusta kohtaan. Sen perustamista pidettiin teologisesti ongelmallisena ja tehtävät haluttiin myös pitää mahdollisimman suppeina.
En ota kantaa siihen. Mutta aika monessa pienemmässä seurakunnassa taitaa elää kokemus, että Kirkkohallituksesta tuleva erilaisten ohjeistusten vyöry on käsittämätön. Myös tuomiokapitulien koetaan elävän omassa ”kuplassaan” ja irrallaan seurakuntien reaalitodellisuudesta. Mitä vähemmän tarvitsee olla tekemisissä kirkkohallituksen ja tuomiokapitulin kanssa, sitä parempi. Vain Museovirasto herättää enemmän turhautumista. Porvoon hiippakunnassa kiertää kertomus kuntien ja seurakuntien yhteispalaverista, jossa selviteltiin yhteistyömahdollisuuksia. Kuntaedustajat saattoivat soittaa kesken neuvonpidon suoraan Kuntaliittoon ja saada oikeusopillisen neuvon. Seurakunnan edustaja oli todennut, että hän ei kuuna päivänä voisi soitttaa vastaavalla tavalla Kirkkohallitukseen. Tiedän seurakunnan kanslistin, joka erehtyi toimimaan näin ja sai puhelimessa mehevät haukut kirkkohallituksen virkamieheltä.
Tietysti olisi hienoa, jos kapituli ja kirkkohallitus koettaisiin resurssipankkeina ja tukieliminä seurakuntien tekemälle työlle.
Suuruusharhoja on kirkon piirissä ollut iät ja ajat. Miesten on aina taisteltava vallasta niin uskonnollisella sektorilla, kuten maallisellakin. Vallan saa se, joka eniten hajottaa.
Naiset eivät tässä asiassa ole yhtään parempia kuin miehet, kun naiset pääsevät valtaan. Ihminen on luonnostaan samanlainen, olipa hän sitten mies tai nainen.
”Väitän, että komeasti soivat kirkonkellot, esim, kuten kotikirkossani parhaimmillaan, ne evankelioivat siinä kuin saarnatkin.” Mihin tällainen käsitys oikein perustuu? Ei ainakaan Raamattuun.
Miten sana ’evankelioiminen’ määritellään?
Pastori Matti Vuolanne (1932-2020) kertoo eräässä vihkosessaan, että kun juuri virkaansa asetettu arkkipiispa John Vikström ensi kerran 1982 puhui Porin rovastikunnan papistolle, hän sanoi: ”Olen paljon miettinyt, miten määrittelisin sanan ’evankelioiminen’ niin, että jokainen ymmärtäisi, mistä on kysymys. Olen päätynyt seuraavanlaiseen määritelmään. ’Evankelioiminen on sitä, että toinen kerjäläinen ilmoittaa toiselle kerjäläiselle, mistä sitä sapuskaa löytyy.’ ”
Komeasti soivat kirkonkellot kertovat evankeliumia, ilosanomaa. Se tuntuu siinä kuin sanatkin.
Missä evankeliumi käsitetään väärin, siellä se tekee ihmiset suruttomiksi, mutta missä se ymmärretään oikein, siellä se tekee heidät hurskaiksi ja jumalisiksi.
Evankeliumi on jumalanpalveluksen oikea kello, sen oikeat urut.
Ihmistä ei paranna mikään muu saarna kuin ainoastaan evankeliumin.
Martti Luther, Hengellinen aarreaitta, s. 216, Aurinko Kustannus ja Arkki-kirjat, 2016.