Suomalaisten suurmiesten päivät ovat kansallisia juhlapäiviä -liput liehuvat. Kansallisesti tärkeinä henkilöinä muistetaan milloin Mikael Agricolaa, Runebergiä, Lönnrotia, Snellmania. He kaikki olivat koulutettuja yliopistomiehiä, jotka jättivät jälkeensä kansalliseen historiaamme.
Suurnaisia?
No, feminismin hengessä on nyttemmin ajateltu, että onhan se historiallinen vääryys, kun meillä ei ole kansallisia suurnaisia. Kansallisten suurmiesten rinnalle yritetään nostaa Minna Canthia (jonka sukunimi on englanniksi lausuttuna ruma sana) ja Miina Sillanpäätä.
Kyse on yrityksestä korjata menneisyyttä. Sillanpäällä oli järkensä ja ansionsa, mutta koulutusta hänellä ei ollut. Lahjakas Minna Canth joutui jättämään kesken opintonsa Jyväskylän kansakouluopettajien seminaarissa tultuaan raskaaksi.
Mitä nämä naiset tekivätkin, sitä ei voi edes verrata esimerkiksi siihen suurtyöhön, jonka Elias Lönnrot elämässään teki. Historialliset asilantilat, erityisesti osattomuus korkeimmasta koulutuksesta, jättävät naisvaikuttajat kansallisen historian kakkoskastiin.
Naisten osa ja vaikutus oli 1800-luvun lähihistoriassakin toistä tasoa, maakuntasarjaa, kuin ns.kansallisten suurmiesten, jotka olivat kielitaitoisia, toimivat julkisessa elämässä ja olivat yliopistokoulutettuja. Lisäksi suurmiehet olivat joko opiskelleet ulkomailla ja/tai heillä oli kansainvälisiä kontakteja.
Siksi naisten kuten Minna Canthin tai Sillanpään nostaminen suurmiesluokkaan on keinotekoista – oman aikamme menneisyyteen projisoitua toiveajattelua.
Historialliset tosiasiat nyt vaan olivat seĺlaisia, että naisten asema, koulutus, sivistys ja vaikutus menneisyydessä oli toisenlainen kuin yhteiskunnan julkisessa elämässä toimineiden miesten.
On kuitenkin ollut omana aikanaan merkittäviä naisia kuten vaikkapa Tekla Hultin tai maamme ensimmäinen yliopistosta valmistunut naismaisteri. Poliittisista syistä heille ei kuitenkaan ole esitetty sellaista kansallista merkkipäivää, joka on järjestetty yliopistokoulutusta vailla olleille Minna Canthille ja Miina Silkanpäälle.
Historiamme pienet miehet
Meillä Suomessa on ollut yhteiskunnan eri alueilla vaikuttaneita merkittäviä pieniä miehiä. Heidän syntymä-tai kuolinpäivinään liput eivät liehu.
Siksi ehdotan, että kansalliseen juhlakaanoniin otetaan virallinen Pienten miesten päiväneli muistetaan eri aloilla suomalaista yhteiskuntaa rakentaneita, mutta tämän ajan historian unohtamia miehiä.
Oma kieli, oma mieli
Merkittävien suomalaisten pienten miesten juhlakalenteriin ehdotan seuraavia henkilöitä: Bengt Olof Lille, Anders Wilhelm Ingman ja Johan Samuel Pajula.
He kaikki olivat 1800-luvun yliopistomiehiä, teologeja ja pappeja.
Bengt Olof Lillen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 215 vuotta. Hän kävi Saksassa oppimassa mitä oli oppiala nimeltä kirkkohistoria ja alkoi opettaa tulevalle papistolle historiaa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa vuonna 1840. Ennen Lilleä ”kirkkohistoria” oli Uuden testamenttiin apostolien tekojen luennointia. Vuonna 1853 Lille aloitti Suomen kirkkohistorian opetuksen.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 202 vuotta Anders Wilhelm Ingmanin – hän oli Raamatun selitysopin professori – syntymästä. Hän aloitti ensimmäiset teologian alan suomenkieliset luennot 1860-luvulla.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 166 vuotta Johan Samuel Pajulan syntymästä. Hän julkaisi ensimmäisen teologian alan suomenkielisen väitöskirjan vuonna 1891.
Jyrki Kataisen yliopistouudistus
Pääministerinä toiminut, sittemmin kesken kautensa EU-virkaan hävinnyt kokoomuspoliiikko ajoi läpi suomalaisen yliopistouudistuksen. Tarina kertoo, että muutosohjelman laati amerikkalainen konsultti, jonka nimi jäi suomalaiseĺle suurelle yleisölle tuntemattomaksi.
Yhdysvaltalaisille yliopistoille tärkeää on nimenomaan ”kansainvälisyys”, ulkomailta tulevat opettajat, opiskelijat ja väitöskirjantekijät. Rahaan perustuva maksullinen yliopisto-opetus USA:ssa, joka syrjäyttää oman maan potentiaalisesti lahjakkaat köyhät, pysyy tieteellisesti pystyssä ulkomaisin opiskelijavoimin.
Kiitos Jyrki Kataisen yliopistouudistuksen, Suomenkin yliopistoissa henkilökunta nykyään neuvottelee englanniksi ja opiskelijoita opetetaan englanniksi, kielellä, joka kansainvälisýydestään huolimatta on maapallomme vähemmistön äidinkieli. Saatetaanpa Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaankin palkata kirkkohistorian opettajaksi, siis suomalaisten papppien ja uskonnonopettajien kouluttajaksi henkilö, joka ei osaa suomea eikä ruotsia ja jolle työkieli englantikin on vieras kieli.
Autonomian aikana isäntävalta eli Venäjän imperiumi tuki Suomen kieltä heikentääkseen ruotsin kielen asemaa ja sitä kautta yhteyksiä Ruotsiin sekä sittemmin sotavuosina venäläistääkseen Suomen.
Tämä ei onnistunut, kun eri alojen ”pienet miehet” edistivät suomen kieltä ja sen kehitystä.
Vuosisatoja kirkko ja luterilainen uskonto olivat Suomen kielen turvasatama – siitä huolimatta, että ei ollut suomenkielisiä kouluja, yliopisto-opetusta eikä suomenkielistä kirjallisuutta.
Nyt kovin kaukainen imperiumi on onnistunut vakuuttamaan suuren joukon suomalaisia, että korkeamassa koulutuksessa pitäisi käyttää maallemme vierasta kieltä. Miksi ihmeessä? Missä on Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmän kansainvälisyys,sen vieras- ja monikielisyys?
Pienten miesten merkitys
Ilman eri alojen suomalaisia pieniä miehiä Mikael Agricola ja suomen kieli olisivat vain historiallisia kuriositeetteja.
Siksi siis ehdotan kansallista pienten miesten päivää. Kyseisenä päivänä juhlittaisiin muiden mukana esimerkiksi Suomea osanneita Bengt Olof Lilleä, Anders Wilhelm Ingmannia ja Johan Samuel Pajulaa, jotka teologian alalla kehittivät eteenpäin sekä suomen kieltä, suomalaista kulttuuria että Suomen tutkimusta.
Toivottavasti paavi tapaa myös ns. messiaanisen liikkeen edustajia. Messiaaniset seurakunnat tarvitsevat kaikkien kristittyjen tuen ja siunauksen, koska ne ovat yleensä paljon ahtaammalla yhteiskunnassa kuin Isræelissa toimivat vanhat kirkkokunnat.
Noitten 1800-luvun miesten muistamisessa on tietty puolensa joka ei liity heidän persoonaansa vaan kansakunnan vaiheisiin. He ovat kansallisen heräämisen maamerkkejä . He loivat ilmapiirin joka sai aikaan kansallisen heräämisen ja sitä myöten Suomen itsenäisyyden. Eli he paitsi merkittäviä vaikuttajia oman toimeliaisuutensa johdosta , niin heidän muistamisensa on myös syvästi symbolinen tapahtuma. Nuo myöhemmät vaikuttajat ovat tärkeitä aikaansaannoksiensa kanssa mutta ne on saatu aikaan siinä itsenäisessä Suomessa jonka kansallinen herääminen teki mahdolliseksi eivätkä heidän tekonsa ole samalla lailla symbolisia.
Tietenkin ideaa voisi lainat katolisesta kirkosta jossa joka päivälle on oma pyhimyksensä. Tehdä noista pienemmistäkin vaikuttajista maallisia pyhimyksiä ja kullekin oma päivänsä.
Kyllä minä arvosta Minna Canthia yhteiskunnallisena vaikuttajana siinä kuin Lönnrothia eikä hänen suurnaiseuttansa ole mitenkään keinotekoisesti ylläidetty. Minna patsas on seissyt Tampereen Hämeenpuistossa jo kauna ja ansaitsee olla siellä.
Lönnrothista tuli ymmärrettävästi suurempi julkkis ja vaikka Kalevala on tärkeä, ei sen yhteiskunnallinen suora vaikutus ole ollut yhtä merkittävä kuin Canthin naisen aseman korjannut työ. Merkittäviä naisia on ollut paljon,(Jotuni, Karamsin, Sillanpää, Hagman, Heikel jne) mutta kun media on ollut paljolti miesten, ei heitä ole hypetetty samoin kuin miehiä, jotka monet ovat toki kansallisen itsetuntomme nostajina ansainneet. Kirjoitan heistä kirjani Mystinen Mannerheim alkuluvussa näin:
”Vanhempana kiinnostuin sotasankareiden lisäksi myös muista historiamme henkilöistä ja jossain vaiheessa aloin ihmetellä, että miten ja miksi juuri Suomi kuin ihmeen kautta sai niin tieteelliset, taiteelliset kuin myös aatteelliset suurmiehensä juuri silloin kuin maa heitä enin tarvitsi? Venäjästä irrottautumista ja kansakunnan syntyä edesauttaneen kansallistunteen pohjustivat paitsi tietysti jo 1700-luvun lopun ns. Anjalan liiton miehet merkittävimpänä Yrjö Maunu Sprengtporten myös Henrik Gabriel Porthan, Elias Lönn-rot, Aleksis Kivi, Johan Ludvig Runeberg, Zacharias Topelius ja etenkin Juhana Vilhelm Snellman, ja sortovuosina nousivat esiin mm. taiteilijat Akseli Gallen Kallela, Eino Leino ja Jean Sibelius, jotka sisällyttivät suurenmoiseen taiteeseensa paljon myös kansallista itsetuntoa nostavaa ja sortoa vastustavaa symboliikkaa. Heistä on paljon historioita, mutta kummallinen ujous vaivaa tutkijoita, kun heidän pitäisi kertoa näiden suur-miestemme aatehistoriallisista taustoista. Kun ei millään haluttaisi kertoa, että he lähes kaikki olivat ruusuristiläisiä, teosofeja tai vapaamuurareita. Harva esim. tietää, että Snellmanin isä oli svedenborgilainen tai että Sakari Topelius oli kiinnostunut mystiikasta.”
Kyllä Minna Canth on päivänsä ansainnut, kuuluuhan hän kansalliskirjallisuutemme suuriin nimiin, täysin rinnastettavana esim. Aleksis Kiveen tai Eino Leinoon. Miina Sillanpää ei ehkä henkilönä ole merkittävyydeltään samaa luokkaa, mutta on vertauskuva naisten tulosta poltiikan vaikuttajien joukkoon, ensimmäisenä monista huomattavista poliitikoista eri puolueissa aina Hilja Riipisestä Hertta Kuusiseen.
Canthin merkitys ei ole vain kirjallisuutensa korkeassa tasossa vaan sen ja hänen muun toimintansa sisällöissä.