Peruutettu: tulevaisuus ja toivo?

Viimeiset kaksi pandemian vuotta ovat muuttaneet maailmaa tavalla, jota emme vielä kunnolla ymmärrä. Kuluneet viikot Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa ovat muuttaneet eurooppalaisten ja erityisesti suomalaisten maailmankuvan. Yhtäkkiä kaikki se minkä ei kuvitellut olevan enää mahdollista onkin silmien edessä. Historia on tullut takaisin. Kaiken tämän taustalle ovat jääneet uutiset ilmastonmuutoksen etenemisestä, joka tulee vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen paljon pandemiaa ja sotaa enemmän.

Viime aikojen suuret tapahtumat ovat olleet erityisen isoja nuorille sukupolville. Kun kysyin tutulta opiskelijalta kuulumisia, sain ironisen vastauksen: ”Toisaalta olisi ollut kiva viettää nuoruutta ystävien kanssa ja lomamatkoilla, mutta meneehän se pandemia ja maailmansotakin tarvittaessa...” Ilman pandemiaa ja sotaakin ovat millenniaalit (z- ja y-sukupolvien 18-20 vuotiaat) kamppailleet milloin opiskelustressin, milloin työelämän murrosten kourissa ja ilmastonmuutos ahdistaa tasaisesti kaikkia.

Nopeat ja suuret muutokset maailmassa nostavat esiin pelkoja ja pelot kaventavat näköalaa. Pelko tuottaa turvattomuutta, kiihdyttää mieliä ja estää ajattelemasta tulevaisuutta avarasti. On kylläkin varauduttava tähän hetkeen ja autettava heitä, jotka apua tarvitsevat juuri nyt ja toimittava toisinaan ripeästi. Mutta erityisesti kiihtyvän hetken keskellä tarvitaan pysähtymistä, rauhoittumista ja asioiden katselemista pidemmälle.

Ehkä kirkko voisi tässä hetkessä olla se yhteisö, joka antaa tilaa tällaiseen pidemmälle katseluun? Ohittamatta nykyhetken synkkiä pilviä tai niistä nousevia pelkoja kirkko voisi luoda levollisuutta ja toivoa tulevaan. Tämä tehtävä ja rooli nousee myös kirkon sanomasta, kuuluuhan Jumalan lupaus Raamatussa: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Toivon ja tulevaisuuden näkymää tarvitsevat erityisesti nuoret, joiden oma perspektiivi on usein lyhyt.

Tulevaisuuden toivon luomisessa on otettava joitakin asioita huomioon. Ensinnäkin pelkkä puhe toivosta on helposti sanahelinää. On pysähdyttävä ihmisten kohdalle, kohdattava heidät, oltava läsnä ja kuunneltava, mitä heillä on mielessään, mitkä asiat juuri nyt uhkaavat tulevaisuutta ja toivoa. On oltava aikaa kulkea heidän rinnallaan siellä, missä heidän polkunsa kulkee. Silloin ei voi olla kiire koota ihmisiä tilaisuuksiin vain, jotta saataisiin tilastomerkintöjä, eikä silloin oma puhe saa peittää sitä, mitä ihmiset haluaisivat sanoa.

Tulevaisuutta on myös hyvä miettiä seuraavia vuosia pidemmälle. Entä jos pysähtyisimme miettimään, millainen maailma ja kirkko on sadan vuoden kuluttua? Mitä haluaisimme ja toivoisimme tapahtuvan? Kun asioita mietitään sadan vuoden perspektiivillä, muuttuu ennustaminen mahdottomaksi. Sen sijaan tärkeäksi nousevat arvot, on mietittävä, mitä asioita todella pidämme tärkeinä. Toiseksi oma tai yhteisön lyhyen tähtäimen etu väistyy, huomio kiinnittyy enemmän yhteiseen etuun; mitä tälle maailmalle tapahtuu? Kolmanneksi katse kääntyy niihin pieniin ja hiljaisiin muutoksiin, jotka ajan saatossa kasvavat isommiksi. Millaisia pieniä toivon taimia sinä haluaisit istuttaa tämän myllerryksessä olevan maailman keskellä? Millaisiksi suuriksi puiksi haluaisit niiden kasvavan ja voisivatko pienet linnut joskus tehdä pesänsä niiden oksille?

Stiven Naatus

Oppilaitosyhteistyön asiantuntija

Kirkkohallitus

3 kommenttia

  • Marko Sjöblom sanoo:

    Vt. mielensäpahoittajan kommentti: Kyllä me vanhemmatkin olisimme halunneet lomailla aurinkorannoilla ja käydä ehkä Ukrainassakin. Toisaalta tuo ironinen kommentti kertoo totuuden, joka on tullut tutuksi hyvin monille sukupolville ennen meitä ja on arkipäivää miljardeille lajitovereillemme eri puolilla maailmaa: aika monen meistä isoisä tai isä vietti koko nuoruutensa pystykorva vieressä ja teltta- tai korsumajoituksessa niukahkolla muonituksella. Heidän vanhempansa saivat kokea vielä kovemman hädän reilu 100 vuotta sitten: syödä perunaa, silakkaa ja selluloosaleipää. Ja käydä siinä sivussa sisällissodan/vapaussodan karmeine jälkinäytöksineen. Lomailu ja hengailu on toki hienoa, mutta vain ihmiskunnan varakkaan vähemmistön etuoikeus. Kyllä sotaorvoista huolehtiminen nuorena yksinhuoltajana ja alituinen kuolemanpelkokin sekä ruoan hankinta pula-aikana stressasivat silloista nuorisoa. Miten olisi ”ora et labora” toivon tuojana?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antero Syrjänen sanoo:

    Maailmassa on kuohunut aina. Ja historiassa huomattavasti enemmän kuin nykyään.

    Huolimatta jostain Venäjän ja muiden diktatuurien sekoiluista, elämme paremmassa maailmassa kuin aikaisemmin. Se jolle tässä on jotain epäselvää, suosittelen aikamatkustusta sadan vuoden taakse. Ja siitä sitten kerran kuukaudessa seuraavat sata vuotta taaksepäin vaikkapa parin vuoden ajan.

    Alkaisi olemaan mammaa ja nykyaikaa ikävä noin kymmenessä minuutissa. Loppuisi haihattelut peruutetusta tulevaisuudesta ja toivosta.

    Vaikka niinhän sitä sanotaan, ettet koskaan tiedä mitä sinulla on, kunnes menetät sen mitä sinulla on. Joillekin sellainen tekisi kyllä hyvää. Ainakin joksikin aikaa, ollaksemme armollisia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Antero, olen samaa mieltä. Tosin meidän pitää muistaa, että ahdistuksen kokemista on vaikea mennä mittaamaan. Opiskelustressin ja ahdistuksen kanssa kamppailevaa parikymppistä ei yleensä auta toteamus, että ”sinun iässäsi vaarilta amputoitiin jalka”.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Millenniaalien kirkko

    Z/Y-sukupolvien kanssa vuorovaikutukseen asettuminen on tämän vuosituhannen ensimmäisten vuosikymmenten olennaisin kysymys kirkolle. Sitä pohditaan tässä blogissa. Kirjoitukset keskittyvät y- ja z-sukupolviin monesta eri suunnasta. Blogia koordinoi kokonaiskirkollinen Millenniaalien kirkko - hanke. Kirjoittajat ovat joko kirkon liepeillä liikkuvia millenniaaleja tai hankkeen asiantuntijoita, joissakin tapauksissa molempia. Jos haluaisit osallistua blogin kirjoittamiseen, ota yhteyttä jussi.laine@evl.fi.