Viimeiset kaksi pandemian vuotta ovat muuttaneet maailmaa tavalla, jota emme vielä kunnolla ymmärrä. Kuluneet viikot Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa ovat muuttaneet eurooppalaisten ja erityisesti suomalaisten maailmankuvan. Yhtäkkiä kaikki se minkä ei kuvitellut olevan enää mahdollista onkin silmien edessä. Historia on tullut takaisin. Kaiken tämän taustalle ovat jääneet uutiset ilmastonmuutoksen etenemisestä, joka tulee vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen paljon pandemiaa ja sotaa enemmän.
Viime aikojen suuret tapahtumat ovat olleet erityisen isoja nuorille sukupolville. Kun kysyin tutulta opiskelijalta kuulumisia, sain ironisen vastauksen: ”Toisaalta olisi ollut kiva viettää nuoruutta ystävien kanssa ja lomamatkoilla, mutta meneehän se pandemia ja maailmansotakin tarvittaessa…” Ilman pandemiaa ja sotaakin ovat millenniaalit (z- ja y-sukupolvien 18-20 vuotiaat) kamppailleet milloin opiskelustressin, milloin työelämän murrosten kourissa ja ilmastonmuutos ahdistaa tasaisesti kaikkia.
Nopeat ja suuret muutokset maailmassa nostavat esiin pelkoja ja pelot kaventavat näköalaa. Pelko tuottaa turvattomuutta, kiihdyttää mieliä ja estää ajattelemasta tulevaisuutta avarasti. On kylläkin varauduttava tähän hetkeen ja autettava heitä, jotka apua tarvitsevat juuri nyt ja toimittava toisinaan ripeästi. Mutta erityisesti kiihtyvän hetken keskellä tarvitaan pysähtymistä, rauhoittumista ja asioiden katselemista pidemmälle.
Ehkä kirkko voisi tässä hetkessä olla se yhteisö, joka antaa tilaa tällaiseen pidemmälle katseluun? Ohittamatta nykyhetken synkkiä pilviä tai niistä nousevia pelkoja kirkko voisi luoda levollisuutta ja toivoa tulevaan. Tämä tehtävä ja rooli nousee myös kirkon sanomasta, kuuluuhan Jumalan lupaus Raamatussa: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Toivon ja tulevaisuuden näkymää tarvitsevat erityisesti nuoret, joiden oma perspektiivi on usein lyhyt.
Tulevaisuuden toivon luomisessa on otettava joitakin asioita huomioon. Ensinnäkin pelkkä puhe toivosta on helposti sanahelinää. On pysähdyttävä ihmisten kohdalle, kohdattava heidät, oltava läsnä ja kuunneltava, mitä heillä on mielessään, mitkä asiat juuri nyt uhkaavat tulevaisuutta ja toivoa. On oltava aikaa kulkea heidän rinnallaan siellä, missä heidän polkunsa kulkee. Silloin ei voi olla kiire koota ihmisiä tilaisuuksiin vain, jotta saataisiin tilastomerkintöjä, eikä silloin oma puhe saa peittää sitä, mitä ihmiset haluaisivat sanoa.
Tulevaisuutta on myös hyvä miettiä seuraavia vuosia pidemmälle. Entä jos pysähtyisimme miettimään, millainen maailma ja kirkko on sadan vuoden kuluttua? Mitä haluaisimme ja toivoisimme tapahtuvan? Kun asioita mietitään sadan vuoden perspektiivillä, muuttuu ennustaminen mahdottomaksi. Sen sijaan tärkeäksi nousevat arvot, on mietittävä, mitä asioita todella pidämme tärkeinä. Toiseksi oma tai yhteisön lyhyen tähtäimen etu väistyy, huomio kiinnittyy enemmän yhteiseen etuun; mitä tälle maailmalle tapahtuu? Kolmanneksi katse kääntyy niihin pieniin ja hiljaisiin muutoksiin, jotka ajan saatossa kasvavat isommiksi. Millaisia pieniä toivon taimia sinä haluaisit istuttaa tämän myllerryksessä olevan maailman keskellä? Millaisiksi suuriksi puiksi haluaisit niiden kasvavan ja voisivatko pienet linnut joskus tehdä pesänsä niiden oksille?
Stiven Naatus
Oppilaitosyhteistyön asiantuntija
Kirkkohallitus
Olisikohan käynyt niin, että asioihin tutustuminen olisi muuttanut kommentointia, tai vienyt kommentilta pohjan. Ainakin itse ymmärsin,että ensisijaisesti haluttaisiin suojata ulkoalueen kutsumattomilta vierailta. Ja joissakin paikoissa, myös Sastamalan Vammalassa leirikeskus on aika lähellä keskustaa ja ulkopuolisten yövierailijoitten valvominen voi viedä voimia nuorten kanssa olemiselta.
Asia on juuri niin kuin Pekka toteaa. Ulkopuolista häirintää vastaan kameroista voi oli apua, vaikka silloinkin vain leirin henkilökunta voi puuttua asiaan. T. Sastamalan kirkkoherra
Eiks ”tarkkailla ja rangaista” ole vuosisatainen kristillinen perinne?
Myös seurakunnilla tulee olla oikeus valvoa teknisin apuvälinen hallitsemiensa aitaamattomien alueiden kulkijoita. Kirkkopihat, hautausmaat ja leirikeskukset, jotka yleisesti ovat aina avoinna, useimmat portittomia tai avattavin portein ja matalin aidoin varustettuja… Mopolla saavutettavien leirikeskusten alueet sattuneesta syystä ovat erityisen suosittuja häiritsevään käyttäytymiseen. Kamerakuva tunnistaa häiriköt, johon paraskaan yövahti ei pysty….
Tässä on yksi ongelma. Jos tarkoitus (saati lupa) ei ole valvoa rippikoululaisia, vaan alueelle kuulumattomia hiippareita, tulee ratkaistavaksi se, kertoako riparilaisille kameroiden sijainti vai ei. Toisaalta heillä olisi oikeus se tietää, jos tarkoitus ei ole valvoa heitä niiden avulla. Toisaalta heillä voi olla riparin ulkopuolella kavereita, joille tuo tieto on – vanhaa sanontaa käyttääkseni – kultaakin kalliimpaa ja vain yhden puhelinsoiton päässä.
Vaikea dilemma, kaikki sympatiat Arille ja muulle seurakunnan väelle tän ratkaisemisessa.
Vt. mielensäpahoittajan kommentti: Kyllä me vanhemmatkin olisimme halunneet lomailla aurinkorannoilla ja käydä ehkä Ukrainassakin. Toisaalta tuo ironinen kommentti kertoo totuuden, joka on tullut tutuksi hyvin monille sukupolville ennen meitä ja on arkipäivää miljardeille lajitovereillemme eri puolilla maailmaa: aika monen meistä isoisä tai isä vietti koko nuoruutensa pystykorva vieressä ja teltta- tai korsumajoituksessa niukahkolla muonituksella. Heidän vanhempansa saivat kokea vielä kovemman hädän reilu 100 vuotta sitten: syödä perunaa, silakkaa ja selluloosaleipää. Ja käydä siinä sivussa sisällissodan/vapaussodan karmeine jälkinäytöksineen. Lomailu ja hengailu on toki hienoa, mutta vain ihmiskunnan varakkaan vähemmistön etuoikeus. Kyllä sotaorvoista huolehtiminen nuorena yksinhuoltajana ja alituinen kuolemanpelkokin sekä ruoan hankinta pula-aikana stressasivat silloista nuorisoa. Miten olisi ”ora et labora” toivon tuojana?
Maailmassa on kuohunut aina. Ja historiassa huomattavasti enemmän kuin nykyään.
Huolimatta jostain Venäjän ja muiden diktatuurien sekoiluista, elämme paremmassa maailmassa kuin aikaisemmin. Se jolle tässä on jotain epäselvää, suosittelen aikamatkustusta sadan vuoden taakse. Ja siitä sitten kerran kuukaudessa seuraavat sata vuotta taaksepäin vaikkapa parin vuoden ajan.
Alkaisi olemaan mammaa ja nykyaikaa ikävä noin kymmenessä minuutissa. Loppuisi haihattelut peruutetusta tulevaisuudesta ja toivosta.
Vaikka niinhän sitä sanotaan, ettet koskaan tiedä mitä sinulla on, kunnes menetät sen mitä sinulla on. Joillekin sellainen tekisi kyllä hyvää. Ainakin joksikin aikaa, ollaksemme armollisia.
Antero, olen samaa mieltä. Tosin meidän pitää muistaa, että ahdistuksen kokemista on vaikea mennä mittaamaan. Opiskelustressin ja ahdistuksen kanssa kamppailevaa parikymppistä ei yleensä auta toteamus, että ”sinun iässäsi vaarilta amputoitiin jalka”.