Olli Seppälä referoi Kotimaassa sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon Kanava-lehden kirjoitusta 16.4. muun muassa Hiilamon kysymystä, olisiko perusteltua, että valtio puuttuisi uskonnonvapauteen, kun kyseessä on samaa sukupuolta olevien parien oikeus kirkolliseen vihkimiseen.

Liikkeellä on Hiilamon tavoin ollut muitakin vaatimassa kirkkoa luopumaan oppinsa mukaisesta  käsityksestä avioliitosta ja omaksumaan yhteiskunnan hyväksymä sukupuolineutraali avioliittokäsitys. Nimenomaan kirkko olisi saatava ”uuteen asentoon”.

Kanava-lehteen toimittamassani vastauksessa olen todennut Hiilamon ymmärtävän kirkon erilaisuutta valtiosta ja viittaavan muun muassa siihen, että kirkon pitäisi vapautua valtiokirkkoluonteestaan ja luopua vihkioikeudestaan.

Kansankirkkomme autonomiseen asemaan sen sijaan näyttäisi huonosti sopivan ehdotettu malli, jonka mukaan ”valtio voisi ottaa pois vihkioikeuden uskonnollisilta yhteisöiltä, jotka eivät hyväksyisi sateenkaariliittoja”. Kovin yksipuoliselta uskonnonvapauden näkökulmasta näyttäisi myös ajatus siitä, että tällainen päätös olisi ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa. Avioliittolain mukaan on avioliiton solmimiseen kaksi tasa-arvoista avioliiton solmimisen tapaa (kirkollinen vihkiminen ja siviilivihkiminen). Tasa-arvon toteuttamiseksi ei siten tarvitse poistaa kirkollisen vihkimisen mahdollisuutta kirkolta, joka toimii oman tunnustuksensa mukaisesti. Päinvastoin tällaista vihkimisoikeuden riistämistä voisi pitää taka-askeleena, jos myös uskonnonvapaus otetaan huomioon perusoikeuspunninnoissa uskonnollista yhteisöä syrjivänä.

Uskonnonvapautta on viime aikoina pyritty tulkitsemaan ajoittain vähän nurinkurisestikin, esimerkiksi niin, että kirkon jäsen (voi) toteuttaa uskonnonvapauttaan erotessaan siitä kirkosta, jonka tunnustuksen mukaan hän nimenomaisesti haluaisi toimia. Pappi sitoutuu pappislupauksessaan toimimaan kirkon tunnustuksen mukaan. Jos kirkon tunnustuksella on kirkolle todellista merkitystä, on vaikea puolustaa sellaista papin uskonnonvapauden tulkintaa, jonka mukaan papilla olisi oikeus saada vihkiä kirkollisesti avioliittoon vastoin kirkon avioliittokäsitystä.

Mielestäni, jos kirkon ei enää sallita pitää kiinni luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaisesta avioliittokäsityksestään, kirkko voisi kyllä luopua vihkimisoikeudestaan.

Onkin esitetty näkemyksiä siitä, ettei Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa koskevassa sääntelyssä saisi olla perustavaa merkitystä siitä tunnustuspohjasta, johon kirkko on kirkkolaissa kiinnittynyt. Tätä on perusteltu (mm. OTT Anu Mantilan Edilex-kirjoituksessaan) kirkon julkisyhteisöasemasta johtuvalla velvoitteella noudattaa kirkkoa sitovissa oikeudellisissa normeissa yhteiskunnan yleistä sääntelyä. Tähän uusvaltiokirkolliseen lähestymistapaan lähetin Edilex-sivustolle responsion. Professori Hiilamo on Kanava-lehdessä kirjoittanut näkemyksestään siitä, ettei kirkon ja valtion välinen suhde tältä osin olisi oikeassa asennossa. Voi tuntua yllättävältä, mutta tätä lähestymistapaa voi myös pitää uusvaltiokirkollisena. Kirkon asennon olisi sen mukaan määräydyttävä, ei kirkon tunnustuksen, vaan yhteiskunnallisen lainsäädännön mukaan. Kirkko ei kuitenkaan ole pelkkä sosiologinen yhteisö vaan, ennen muuta se on myös uskonyhteisö, jolla on tunnustuksensa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oikeudellinen asema perustuu perustuslakiin, joka on turvannut kirkon, sen jäsenten ja työntekijöiden oikeutta ja uskonnonvapautta saada toimia kirkon tunnustuksen mukaan tunnustaen luterilaista oppia ja toimia sen mukaan yhteiskunnassamme.

Risto Tuori kirjoitti osuvasti blogissaan 29.1. siitä, millä tavoin kirkkolaissa olisi säilytettävä kirkon tunnustuksen perustuminen Raamattuun, kolmeen uskontunnustukseen ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Tämä kirkkolain perusta on pyritty korvaamaan yleisluontoisesti kirkkolain säännöksellä, jonka mukaan ”kirkon tehtävä perustuisi kirkon tunnustukseen” ja tarkempi määrittely löytyisi kirkkojärjestyksestä. Tuori on mielestäni oikeassa: ”Perustuslain 80 § edellyttää, että yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla.  Jos tunnustuksen perusteet jäisivät vain kirkkojärjestyksen, on olemassa piispainkokouksenkin toteama vaara, että tavallinen laki menisi normihierarkiassa kirkkojärjestyksen säännösten edelle. KHO:n ratkaisussa 2020:97 viitattiin myös kirkkolain tunnustuspykälään, mikä osoittaa sillä olevan juridista merkitystä. Perimmäiset kysymykset ovat: Mikä on kirkon muuttumaton usko, mistä se löytyy ja miten sen pysyvyys taataan."

Pekka Leino

Professori, OTT, TT, kirkko-oikeuden ja hallinto-oikeuden dosentti