Ukrainan kriisi vie Venäjän ortodoksisen kirkon ja kremlin ideologiat väistämättä törmäyskurssille.
Vladimir Putin piti Krimin kaappauksen jälkeen kremlissä (18.3.2014) linjapuheensa duuman, liittoneuvoston ja alueiden johtajille. Paikalla oli koko Venäjän johto in corpore, lukuun ottamatta patriarkka Kirilliä. Patriarkka oli poissa, koska ei hyväksy Putinin Ukrainan politiikkaa.
Venäjänkään johtajat eivät pidä siitä, jos kirkko ei pysy ulkopoliittisessa ruodussa. Tsaaria tai puoluejohtajaa arvostelevista piispoista on tullut Venäjällä helposti marttyyreja: Iivana Julma tapatti metropoliitta Filipin (1569), Katariina Suuri eliminoi (1764) metropoliitta Arsenin ja Lenin ammutti (1923) metropoliitta Venjaminin.
Ukrainan kriisi on vienyt patriarkan ja presidentin ideologiselle rajalle. Aiemmin kirkon ja kremlin yhteinen ideologia ”venäläisen sivilisaation” varjelemisesta on jakautunut kahtia: Putin tukeutuu ”venäläiseen”, kirkolle jää ”sivilisaatio”.
Patriarkka Kirill on ollut viisi vuotta Venäjän Richelieu ja kirkko on pysynyt Venäjän eniten luottamusta nauttivana instituutiona. Patriarkka johtaa Moskovan patriarkaattia, joka on monin verroin isompi entiteetti kuin Putinin Venäjä. Kirill on kommunismin kauhut kokenut ortodoksipiispa, Putin vastapuolen entinen KGB-upseeri.
Kirkon ja kremlin suhteiden viilentyminen on totta. Kirillillä on Ukrainassa pelissä paljon isommat panokset kuin Putinilla. Jos Putin jatkaa Ukrainan pilkkomista, menettää Kirill Ukrainan ortodoksit, mikä on puolet koko Moskovan patriarkaatin jäsenistöstä. Arvovallan mureneminen näkyy jo, sillä Latvian presidentti perui patriarkan toukokuuksi kaavaillun vierailun.
Onneksi Venäjän historia on pitkä. Aina ennenkin ”venäläisen” retoriikan jälkeen seuraa hienovaraisemman, rauhallisemman ja argumentoidumman johtajuuden aika. Se näyttää, että imperiumissa elää myös ”sivilisaatio”.
Venäjän kirkko valmistautuu jo aikaan Putinin jälkeen.
Väkivalta on pahuutta, joka on lähtöisin ihmisestä, lähinnä miehistä (95 prosenttia). Uskonnot ovat syntyneet yritykseksi kohdata ja selittää oma pahuus. Kristinuskon mukaan pahuus tulee ihmisen ulkopuolelta, nk. saatanasta. Mutta jumala lienee luonut saatanankin. On kätevää ulkoistaa pahuus kuvitteelliselle taholle. Tietää, mihin syytökset kohdistetaan. Kissani on fiksumpi. Kun en tee niin kuin hän tahtoo, hän puree minua, mutta heti perään nuolee saman kohdan. Näin siis ”pahuus” saa heti lunastuksen.
Tuota ajattelua en olekaan ennen kuullut.
Pahuus ei kyllä tule vain meidän ulkopuoleltamme. Kyllä se on ihan omasyntyistä, omasta sydämestä nousevaa itsekkyyttä. En sen kummemmin syyttäisi miehiäkään. Kyllä me naiset hallitsemme tämän lajin tasapuolisesti ja tasa-arvoisesti. Kiltteys ei ole mitään nössöilyä, se on aktiivista yritystä tehdä maailmaa paremmaksi itselle ja muille, jopa omista oikeuksistakin luopuen toisten hyväksi.
Kun nykyisiä uutisia seuraa, niin melko rajallista tuo(meidän) ihmisen pohjimmainen hyvyys näyttäisi olevan. Ei pelkästään Ukrainan itäpuolella.
Kieltämättä kyllä hyvyyttäkin toisinaan on ollut joissan tapauskissa joissain asioissa havaittavissa.
Vankka uskomus ihmisen valintoja ohjaavaan (omaan) hyvyyteen lienee aika hyvää ”polttoainetta” ainakin erilaisille utopioille (joista historia kertoo omaa tarinaansa) ja myös narsismille.
Meillä on erityisesti taipumus nähdä meidät (tai minut itseni) ainakin hyvyydessä parempina kuin ”nuo toiset” ei-ihan-niin-hyvät. Jos vaikka olisimmekin ”heitä toisia” parempia, siitä ei loogisesti vielä seuraa, että olisimme perin hyviä hyvyyden ehdottomassa merkityksessä. Olemmeko hyviä, jos olemme vain ”hohtuullisen pahoja”? Esimerkiksi, jos jätämme jotain hyvää tekemättä tai teemme huonosti hyvää?
Tai jos – hyvyyden ja pahuuden- sijaan puhumme vain ja ainoastaan oikeista ja vääristä valinnoista, on tietysti määriteltävä mitä on ”oike” ja ”väärä”. Tai olisiko vain selkeämpää ja johdonmukaista puhua jossain tietyssä mielessä tarkoituksenmukaisesta valinnasta?
Toisaalta hyvyys voidaan määritellä suhteellisesti, jolloin pääsemme kätevästi siihen loppupäätelmään, että olisimme (suhteellisen) hyviä: sopivalla alkumäärittelyllä on aina kätevää päästä toivottuun loppupäätelmään.
Oleellinen kysymys on se: mitä on hyvyys?
Onko se vain vajavasita pahuutta? Vai onko kuitenkin periaatteellisesti olemassa jotain ehdotonta hyvyyttä, jota teoriassakin voimme lähestyä vain ikäänkuin ”asymptoottisesti lähestyen”, koskaan sitä kuitenkaan saavuttamatta; mutta jota olisi käytettävä vertailukohtana todelliselle hyvyysoletuksellemme.
Juha: ”Kun nykyisiä uutisia seuraa, niin melko rajallista tuo(meidän) ihmisen pohjimmainen hyvyys näyttäisi olevan.”
Juuri tämä on yksi isoimmista virheistä jonka voi tehdä – vedellä johtopäätöksiä uutisista, jotka nimenomaisesti painottavat negatiivisia ilmiöitä.
Uutistenlukija Matti Rönkä sen sanoi laittamattomasti radiohaastattelussa:
”Pääosin kerron huonoja uutisia, koska uutinen kertoo jostain poikkeamasta vallitsevaan olotilaan. Kamala olisi sellainen maailma, jossa hyvät asiat
pitäisi kertoa uutisina. Silloin vallitseva olotila olisi huono ja paha.”
Antero on oikeassa siinä, että uutisoinnista ei voi vetää kovin tieteellistä ja kiistämätöntä johtopäätöstä ihmisen olemuksesta.
Voidaan tietysti kysyä, onko (ihmisen) maailmassa enemmän hyvää vai pahaa? Lienee vaikeahko tehtävä vastata siihen yksikäsitteisesti. Tunnetusti ”paha kello kauas kuuluu”. Toisaalta paljon on sellaistakin pahaa, josta ei uutisoida. Ja lisäksi uutisissa jotkut asiat nähdään ”hyvänä” vaikka ne toiaaalla nähdään ”pahana”. Ne asiat siis uutisoidaan ”hyvinä”, vaikka ne olisivatkin pohjimmiltaan ”pahoja”. Onko esim. aborttti (ja sen oikeuden väittäminen ”ihmisoikeudeksi”) hyvää vai pahaa pohjimmiltaan? Tai eutanasia ja sen oikeuden edistäminen? Aborttihan ei ole ihmisoikeus pohjimmiltaan. (Tämä on vain esimerkki, joten ei mennä ko. aiheeseen syvemmälle.)
Onko ihminen sitten pohjimmiltaan hyvä vai paha, on tietysti riippuvainen siitä mikä on se ”hetki”, jossa ihminen pohjimmiltaan on ihminen ”ensimmäisen kerran”.
Evoluution kannaltahan hyvyys ja pahuus ovat ongelmallisia käsitteitä – ellei niitä sitten ajatella tietyssä merkittyksessä (jälkeenpäin) arvoituina tapahtumien selityksimallien lisämääreinä.
Tekevätkö ihmiset sitten enemmän hyvää vai pahaa, on kysymys, jota voi tarkastella myös luonnon monimuoitoisuuden ja ilmastomuutoksen säilymisen kannalta. Ehkä siinäkin merkityksessä ihminen on pohjimmiltaan ”hyvä”, vaikka tietyissä piireissä ihmistä tunnutaan kuitenkin pidettävän ”pahana” luonnon turmelijana ja monimuotoisuuden tuhoajana? Vai onko näin?
Pahuus tai/ja hyvyys -käsityksemme eivät ole yhteneväisiä kaikissa (tai monissa) suhteissa.
Nähdäkseni oleellisenta on ymmärtää se epämiellyttävä totuus, että ihmisessä on todella pahuutta – pahan täsmällinen prosenttiosuus hyvyyteen nähden jääköön minun puolestani epävarmasti tarkkuudeltaan määriteltäväksi. Tuon totuuden hyväksyminen tarjoaa syyn tarkastella myös omaa itseään kriittisesti eettisissä kysymyksissä. Ja tarvittaessa myös ”parannuksen tekemisen” (tai hyvyyteen päin kääntymisen) aloittamisessa. Saatamme joskus tehdä ”hyvin”, mutta hyvyyden varsinainen lähde ei ole meissä eikä meistä.
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Juuri epämiellyttävän totuuden kiertämiseksi meillä on taipumus antautua tai ajautua sellaiseen itsepetokseen, jossa kuvittelemme (ja tekeydemme) ns. ”hyvikseksi”: emme haluaisi nähdä sitä itsessämme piilevää pahuutta, joka sopivan tilaisuuden tullen työntyy ajatuksimme ja toimintaamme – vaikka ei ehkä aina edes tajuntaamme asti yltäisikään. Pelkomme siitä, että löytäisimme itsestämme(kin) pahuutta, sokaiseen meitä: meidän on sitä vaikea kestää. Päästäksemme tästä pelosta, tarvitsemme jonkin asian, joka meidät ensin pelosta vapauttaa; sitten vasta kykenemme ja uskallamme itseämme arvioida avoimemmin.
Tässä suhteessa kristinuskolla on avain: armo – joka ei kuitenkaan ole sitä ”halpaa armoa”, joka antaisi luvan pysyä pahuudessa. Vain vapaana voimme tarkastella aioita oikein. Toki me silti olemme rajallisia.
Antero, kun näin otsikon ja luin, mietin välittömästi vasta-argumentteja 🙂 Siksi, että kirjoituksesi tapaavat heijastaa tiettyä uskontokritiikin traditiota samalla kun tietyn kristillisperäisen uskontokunnan näkemykset värittävät käsitystäsi kristinuskosta.
Kaksi näkökulmaa. Ensiksikin kristinusko lähtee – kaikista tunnustuskuntien välisistä sisäisistä painotuseroista ja sanoituksista riippumatta – siitä, että Jumala on luonut ihmisen hyväksi. Pahuus on siis pohjimmiltaan hyvyyden puutetta.
Toiseksi teemme (luterilaisuudessa) yleisesti erotuksen sen välillä, puhutaanko ihmisestä suhteessa Jumalaan vaiko toisiin ihmisiin. Ns. synkkä ihmiskuva koskee nimenomaan meidän kykyjämme pelastaa itse itsemme. Synnin ja pahuutemme korostaminen kuuluu siis tähän yhteyteen. Ja se tietysti korostuu julistustyössä ja sanoman levityksessä. Kukaan meistä ei väitä, etteikö ihminen kykene osoittamaan ja myös osoita suurta tai jopa omista eduista piittaamatonta hyvyyttä. Jeesus itse sanoo Luukkaan evankeliumissa, että te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja. Samalla hän sanoo Markuksen evankeliumissa, että ihmisen sisimmästä lähtevät pahat ajatukset ja teot. Ja me olemme tietysti vastuussa siitä, kuinka elämme. Niin Jumalan kuin toisten ihmisten edessä.
Se, mitä väitämme, on, että pahuus (synti) tahraa eri tavoin kaikkea sitä mitä olemme, teemme ja ajattelemme. Sitten kristillisessä uskonopissa on selvitelty tätä meissä olevan hyvän ja pahan välistä suhdetta moneen kertaan erilaisin käsite-erotteluin. Syntiinlankeemuskertomusta voidaan tulkita eri tavoin, mutta pääpointti on tämä: Aadamin lapset ovat isänsä ja äitinsä jälkeläisiä ja toistavat näiden rikkomusta monin eri variaatioin, mistä seuraa pahuutta ja kärsimystä. Siitä, missä ikävaiheessa vastuunalaisuus alkaa ja millä perusteella, on sitten eri käsityksiä.
Marko, hyviä pointteja. Blogisti tekee liikaa mutkat suoraksi liikkeitä, kertoo ehkä siitä, että kristinuskon tuntemusta tarvisisi vähän opiskella lisää.
Marko, kun toteat, että ”pahuus on pohjimmiltaan hyvyyden puutetta”, niin viittaatko tässä Augustinuksen vapaan tahdon teodikeaan? Augustinuksenhan mukaan ihmisellä on oltava vapaa tahto, jotta tämä voisi aidosti rakastaa ja tehdä moraalisia valintoja.
Kosti, muistinvaraisesti Jaroslav Pelikanin The Christian Tradition 1:een.
”Juuri tämä on yksi isoimmista virheistä jonka voi tehdä – vedellä johtopäätöksiä uutisista, jotka nimenomaisesti painottavat negatiivisia ilmiöitä.”
-Minusta taas vaikuttaa, että uutisissa ei kerrota läheskään kaikkea eikä likimainkaan tarpeeksi maailman ja ihmisen pahuudesta.
Mm. lääketeollisuuden ja hallintorakenteiden korruptiosta, vaan näissä ennemmin kaunistellaan.
Uskovienkaan ei ole helppo uskoa Jumalan hyvyyteen silloin kun asiat menevät tosi huonosti. Joten Jumalan valtavaan hyvyyteen ja rakkauteen on melko turhaa yrittää vedota silloin kun kyseessä on henkilö, joka ei edes halua oppia tuntemaan Jumalan todellista olemusta.
Jobin ystävät väitteillään antoivat väärän kuvan siitä Millainen Jumala on. He näkivät Jumalan samojen vääristävien silmälasien läpi, kuin Jehovan todistajatkin. Ei uskovien järkikään kykene ymmärtämään Jumalan hyvyyttä. Vasta kun tämä asia selvenee, niin vasta sen jälkeen kuva Jumalan todellisuudesta muuttuu ja samalla Jumalan suhtautuminen pahaan ihmiseen. Minusta ainakin on ihan käsittämätöntä, se mitä Jumala on poikansa kautta tehnyt meidän hyväksemme. Jos olisimme hyviä, niin olisihan se helpompi uskoa, että Jumala antaa meille virheemme anteeksi. Mahdottomaksi sen uskomisen tekee se että emme ole hyviä ja silti Jumala rakastaa meitä aivan valtavasti.
Taisi tulla aika epäselvää tekstiä taas. Taidan mennä nukkumaan.
Hyvät ihmiset ja paha maailma ? Onko siis pahalla persoona, joka toteuttaa omaa agendaansa ? Vai kuka sen pahan tekee ?
Seitsemän kuolemansyntiä ovat ylpeys, kateus viha, laiskuus, ahneus. ylensyönti ja himo. Nämä kaikki ”asuvat” ihmisessä, enemmän tai vähemmän. Johtavat ainakin henkiseen kuolemaan.
Onko pahalla persoona? Hyvä kysymys. Tuohon kysymykseen evlut- kirkko ei ole ainakaan viime vuosikymmeninä enää juurikaan keskittynyt. Olisiko nykyään kenties kaapissa? Ei kaiketi kestä päivän valoa.
”Onko pahalla persoona? Hyvä kysymys. ”
Eikös yhä ole ihmisiä, joille ko paha on ihka oikea Persoona , jolla on musta hahmo, mustat sarvet päässä , pukinparta, karvainen häntä ja hiìlihanko kädessä?
Tuo Kerubi taisi erehtyä siinä perusteellisesti, kun aikoi nousta pilvien kukkuloille.
Alkutekstit varustavat usein kohdin kerubit siivillä ja heidän vaununsa pyörillä, joten voimme aiheellisesti kysellä, mitä nämä kerubit oikein ovat olleet. Kun tekstien mukaan itse Herrakin on saanut nauttia heidän kyydistään; vielä 1849 Raamatun mukaan:
”Hän astui kerubimin päälle ja lensi ja
hän lensi tuulen sulkain päällä (Ps. 18:11)
Herra Sebaoth, sinä, joka istuit kerubimien
päällä, sinä, joka olet ainoa Jumala kaikkien
maakundain ylitse maan päällä, sinä olet
tehnyt taivaan ja maan.” (Js. 37:16)
Huomaamme, että käännöksessä Jumala istuu kerubien päällä. Näin kääntää myös latinalainen Vulgata (qui sedes super Cherubim), mutta nykyraamattu antaa Jumalalle erillisen istuimen:
”Herra Sebaot, Israelin Jumala, jonka
istuinta kerubit kannattavat.”
Biblia Hebraica Stutgartensia ei kuitenkaan tuollaista istuinta tunne. Se käyttää sanontaa כרובים h bsy: ’istuu kerubeja ’!
Jumala sanoo näinkin: ”So spricht der HERR: Der Himmel ist mein Stuhl und die Erde meine Fußbank; was ist’s denn für ein Haus, das ihr mir bauen wollt, oder welches ist die Stätte, da ich ruhen soll? Meine Hand hat alles gemacht, was da ist, spricht der HERR.” Taivas on minun istuimeni ja maa minun jalkojeni astinlauta….”
Kosti, teit taas itsellesi tyypillisen väistöliikkeen, siis kysyn uudelleen,miten ja miksi Jumala ajelee kerubivaunuilla miksi näissä vaunuissa on pyörät? Mitenymmärrät tämän:
Mooseksen Ilmestyskirjana tunnetun Vanhan testamentin erään ns. apogryfin mukaan itse Jumala laskeutui ko. vaunuilla jo ammoin Paratiisiin:
”Ja tuolla samalla hetkellä me kuulimme arkkienkeli Mikaelin puhaltavan torvellaan ja kutsuen enkeleitä ja sanoen: ’Näin sanoo Herra, Tulkaa kanssani paratiisiin ja kuulkaa tuomio, millä tuomitsen Aatamin.’ Ja kun Jumala ilmestyi paratiisiin kerubiensa v a u n u i l l a enkelien kulkiessa hänen edellään ja laulaen ylistysvirsiä, kaikki Paratiisin kasvit, sekä isänne puolelta että minun, puhkesivat kukkaan. Ja Jumalan valtaistuin asetettiin siihen, missä oli Elämän Puu.”
Jumalan valtaistuin näyttää siis liittyneen vaunuihin ja Jumala Mooseksen Ilmestyksessä jäi istumaan tälle ’valtaistuimelle’ elämän puun läheisyyteen. Jumala vierailee paratiisissa serafeineen tuomitakseen Aadamin ja Eevan heidän syntiensä tähden, ja kun tuomio on annettu, Jumala lentää vaunuillaan arkkienkeli Mikaelin kanssa takaisin taivaaseen.
Näin onkin hyvä syy kysyä kuvattiinko tässä Kaikkivaltiasta Jumalaa vai jotakin aivan muuta?
Seppo. Kysymys oli siitä onko tuo langennut Kerubi persoona .Ilman muuta on. Ei kai Jeesus erämaassa itsekseen puhunut. En tiedä mistä opuksesta seuraavan tekstin olet lainannut? ”Tulkaa kanssani paratiisiin ja kuulkaa tuomio, millä tuomitsen Aatam.” Eihän Jumala Aadamia tuominnut, vaan vaivalla hän joutui viljelemään maata. Paholainen sai kylläkin helvetin tuomion.
”Paholainen sai kylläkin helvetin tuomion.”
Taita vain olla ns ’siirretty rangaistus’ sillä ko kerubin ylpistymisestä lienee aikaa muutama miljardi vuotta ja yhä vaan hiilihankoan vapaana ja vapaasti heiluttelee.
Mihin muuten tämä siivekäs enkeliolento vaunuja tarvitsee, joilla jopa itseään Herraa lennättelee?
Ko lainaus on Mooseksen Ilmestys kirjasta, muta kyllä kerubien vaunuista ihan kanonsoiduisakin teksteissä puhutaan:
”Hän astui kerubimin päälle ja lensi ja
hän lensi tuulen sulkain päällä (Ps. 18:11)
Herra Sebaoth, sinä, joka istuit kerubimien
päällä, sinä, joka olet ainoa Jumala kaikkien
maakundain ylitse maan päällä, sinä olet
tehnyt taivaan ja maan.” (Js. 37:16)
Huomaamme, että käännöksessä Jumala istuu kerubien päällä. Näin kääntää myös latinalainen Vulgata (qui sedes super Cherubim), mutta nykyraamattu antaa Jumalalle erillisen istuimen:
”Herra Sebaot, Israelin Jumala, jonka
istuinta kerubit kannattavat.”
Biblia Hebraica Stutgartensia ei kuitenkaan tuollaista istuinta tunne. Se käyttää sanontaa כרובים h bsy: ’istuu kerubeja ’!
Pahuus ei asu meissä. 1700-luvun lopulla Turun yliopiston teologinen apulainen Jakob Bonsdorff totesi neologisessa saarnassaan, että ”helvetin tuli on pelkkä allegorinen käsite ja että paholainen ei enää vaikuta ihmisten keskuudessa.” Mutta tälläinen saarna sitten herättikin seurakunnassa suurta pahennusta. Yllättävä reaktio Bonsdoffin allegoriaan.
Siis jätit Kosti vastaamatta kerubeja koskeviin kysymyksiini. Vahinko, sillä niihin liittyvä merkaba-kirjalisuus antaa avaimia Raamatun syntyhistorian syihin ja taustoilla oleviin kertomuksiin.
Pekka: ”Jos olisimme hyviä, niin olisihan se helpompi uskoa, että Jumala antaa meille virheemme anteeksi. Mahdottomaksi sen uskomisen tekee se että emme ole hyviä ja silti Jumala rakastaa meitä aivan valtavasti.”
Juuri näin! Loistavasti kirjoitat! Tämä on juuri sama sanoma kuin roomalaiskirjeessä. Ollaan sovitussopin ytimessä. ”Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä. Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti uskaltaa kuolla. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.” Room. 3:5:8 .
”Sydämiin vuodatetun rakkauden sisältö on Kristuksen sovitustyö. Sovituksen ajatus liittyy aina uhriin. Tässäkin kohdassa ajatus nousee siitä, että Kristuksen kuolema selitetään temppelin esikuvallisen uhritoimituksen avulla. …Paavali ei tarkoita ihmisen heikkoutta siinä mielessä, että kyseessä olisi jonkinlainen kyvyttömyys. Heikkous tarkoittaa synnin heikkoutta ja kyvyttömyyttä elää rakkauden ja Jumalan hyvän tahdon mukaan.”
”Jumalattomien vanhurskauttamisen edellytys oli, että Kristuksen piti kuolla, kun me vielä olimme ’heikkoja’ ja ’syntisiä’. Paavali toistaa sovitusopin tärkeimmän perustuksen. Syntinen ei voi auttaa itseään enempää kuin kuollut voi herättää itseään kuolleista. Kristuksen täytyi kuolla sijaiskuolema syntisten puolesta. Siksi Paavali korosti, että Jeesus kuoli meidän ollessamme vielä syntisiä. Sovitus tapahtui syntisten edestä, ei hyvien ja hurskauden edestä. Paavali opettaa taas Jeesuksen tavoin: eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Kyseessä oli ’oikea hetki’ (kairos). Kreikan kielen sana tarkoittaa tärkeätä hetkeä, avainkohtaa (vrt. Gal. 4:4). Jumala oli ollut pitkämielinen, ja Kristus kuoli oikeaan aikaan ennen vihan päivän tuloa. Siksi pelastus tuli ennen kadotusta ja armo ennen tuomiota. Oikeasta hetkestä alkoi armon aika, jolloin syntiset voivat päästä Jumalan vihan alta ilman omaa ansiotaan yksin evankeliumin kautta.”
Paavali ”kuvaa erityisesti Jumalan mielenlaatua sovituksen yhteydessä. Inhimillisestä näkökulmasta katsoen sijaiskuolema on lähes mahdoton ajatus. …Kristus käy kuolemaan syntisten puolesta. Siinä on hänen rakkautensa ainutlaatuinen piirre.”
”Jumalan rakkauden todellinen luonne, näkyy siinä, että hän antaa Poikansa syntisten edestä. Jumala ei rakasta vain hyvettä kuten kreikkalaiset. Hän ei etsi maailmasta vain hurskaita, kuten juutalaisilla oli tapana ajatella. Jumala rakastaa syntisiä ja pahoja ihmisiä. Hänen rakkautensa ylittää meidän normaalin ajatuskulkumme ja odotuksemme. Jumala osoittaa rakkautensa niille, joita kaikki muut halveksivat ja hylkivät. Tätä kuvatessaan Paavali palaa yhä uudelleen sovitusopin ytimiin. Kristuksen kuolema merkitsi uhrin antamista ’meidän puolestamme’.” (lainaukset Timo Eskolan kirjasta ” Evankeliumi Paavalin mukaan, Roomalaiskirje kaikelle kansalle).
Sari Weckroth on esittänyt näkemyksiä sen puolesta, että ihminen ei olisi hyvä.
Kun ottaa huomioon, että tämän näkemyksen tarjoaa henkilö, joka pitää maailman suurinta murhaajaa hyvänä, vaikka tämän tulisi olla kaikkitietävä ja -valtias, näkemys näyttäytyy melko mielenkiintoisessa valossa.
Kokonaisen ihmiskunnan voi siis tuomita muitta mutkitta vaikka se koostuu inhimillisistä yksilöistä, samalla kun silmät ummistetaan täysin kristinuskon jumalan edesottamuksilta, jotka ovat tarinan mukaan hirveimpiä mitä kukaan muu on koskaan tehnyt.
Käy tuo toki esimerkkinä ajatusvinoumasta paremmin kuin erinomaisesti. 🙂
Antero kirjoittaa; ”Kokonaisen ihmiskunnan voi siis tuomita muitta mutkitta vaikka se koostuu inhimillisistä yksilöistä, samalla kun silmät ummistetaan täysin kristinuskon jumalan edesottamuksilta, jotka ovat tarinan mukaan hirveimpiä mitä kukaan muu on koskaan tehnyt.”
Tässä taas vedetään mutkia suoriksi. Missä on kritiikki saatanaa kohtaan? Missä on kritiikki ihmisen valitsemaa pahuutta kohtaan? Kristinuskossa Jumala rankaisee oikeasti.
Jumalan edesottamukset, ovat enemmän blogistin ongelma jota hän ei osaa selvittää, itselleen eikä muille. Niinpä blogisti kääntää kaikki Jumalan syyksi. Helppoa ja naivia.
Antero S. Näitä asioita on jäsennelty kristillisessä teologiassa ja ajattelussa kohta 2000 vuotta. Yksi hyvä kolmiportainen näkökulma – koko läntisen kristikunnan perusnäkemys – löytyy Augustinukselta: Jumala edistää tässä maailmassa hyvää. Hän sallii (joskus) myös pahaa, mutta antaa sille rajat. Lisäksi Hän ohjaa kaiken lopulta hyvään lopputulokseen ja kykenee tekemään myös jotakin hyvää sellaisesta, mikä on pahaa. Asiaan kuuluu siis, että asioita ei ainoastaan katsella tämän maailmanajan ja sen logiikan näkökulmasta vaan Jumalan ikuisuusnäkökulmasta. Se taas päätellään Raamatun teksteistä. Kun taas toistat väitettäsi Vanhan Testamentin Jumalasta massamurhaajana niin pitäisi ottaa huomioon sekä Jumalan itseilmoituksen kehitys Raamatun sisällä että tästä seuraavat historialliset olosuhteet.
Toinen tärkeä näkökulma liittyy Jumalan oikeudenmukaisuuteen, joka tietenkään ei rajoitu meidän oikeusfilosofisiin tai loogisiin päätelmiimme. Yhtään ketään ei tuomita ilman pätevää syytä samalla kun ikuinen pelastus saadaan armosta.
Kolmas tärkeä näkökulma liittyy pieniin lapsiin, joiden osalta kristikunnassa on ihan oikeasti eri linjauksia. Perinteinen luterilainen käsitys muotoiltiin aikana, jolloin imeväiskuolleisuus oli paljon isompi kuin meidän aikanamme ja lisäksi kaste toimitettiin pian syntymän jälkeen. Sen mukaan Jumala antaa keskenmenossa tai ilman kastetta jääville pikkuisille pelastavan, Jeesukseen tarttuvan, uskon tavalla, jota ei ole meille kertonut. Tämä perustuu siihen, että yhtäältä Jumalan pelastustahto on yleinen ja usko toisaalta välttämätön pelastukselle. Pakanakunta jäi tietysti tässäkin tarkasteluhorisontin ulkopuolelle. Valistusajan ja kansanhurskauden ratkaisut tulivat lisänä.
Sami Paajanen: ”…”
Tuo on pelkkää whataboutismia, jolla yritetään väistää itse asia.
Antero, sinä väistät asian pohtimatta koko ongelmaa. Sitten simsalabim keksit ratkaisun, Jumalan edesottamukset. Vau!
Jumala on murhannut pelkästään Raamatussa miljoonia ihmisiä, Saatana muutaman hassun. Siitä voi miettiä, mihin olisi oleellista keskittyä ja kenellä on tarve siirtää keskustelu pois omalta epämukavuusalueelta.
Marko Sjöblom: ”Kun taas toistat väitettäsi Vanhan Testamentin Jumalasta massamurhaajana niin pitäisi ottaa huomioon sekä Jumalan itseilmoituksen kehitys Raamatun sisällä että tästä seuraavat historialliset olosuhteet.”
Muistuttaisin taas vaihteeksi, että se mitä erilaiset kristilliset ajatussuuntaukset tulkitsevat on yksi asia, se mitä Raamatussa lukee taas toinen. Raamatun Jumalaa kritisoidessani en ole kiinnostunut kristillisen maailman selittelyistä, niillä ei ole minulle mitään arvoa. Ne ovat fanilauman vinoutuneita tulkintoja, joissa tulkinnat määritellään ennalta oletetun asetelman pohjalta.
Raamattua sellaisenaan lukemalla saa selvän käsityksen kristinuskon jumalan luonteesta, ja se on hirveintä mitä maailmassa on toistaiseksi keksitty. Vielä hirveämpää on toki se, että maailman suurin raakalainen vetää perässään miljardien ihmisten fanilaumaa, eivätkä ihmiset kykene näkemään millaista pahuutta he fanittavat.
Antero S. Lienemme yhtä mieltä siitä, että Raamattu on historiassa syntynyt ja koottu teos, oikeastaan kirjoituskokoelma. Karkeasti 1000+ vuoden aikana. Tästä yksinkertaisesta syystä sen tekstien oikeaan ymmärtämiseen tarvitaan tietenkin syntyprosessien, kulttuurin, kielten jne ymmärtämistä. Tämän kaiken huomioon ottamisessa EI ole kysymys SELITTELYSTÄ tai kirjoitusten päähenkilön fanilauman mielipiteiden heittelystä. Vaan ihan aikuisen oikeesti pyrkimyksestä ymmärtää (mikä ei siis ole SAMA asia kuin hyväksyä kaikki karvoineen päivineen jonkun auktoriteetin antamien ohjeiden mukaan).
Valitset tietoisesti toisen lähestymistavan: Tarkastelet monimuotoista kirjallista tekstiä yksiulotteisena, oikeastaan populaaritieteellisellä tyylillä laadittuna ensyklopediana, oikeastaan Aku Ankan partiolaisten Sudenpentujen käsikirjana, joka kertoo suoraan oikeat vastaukset pulmaan kuin pulmaan. Torjut tästä lähtökohdasta käsin kaiken, mikä poikkeaa omaksumastasi käsityksestä ja sovitat lausumat omaan ennakkokäsitykseesi. Tästä seuraa tietenkin, että löydät Raamatun teksteistä sellaista, mikä on ristiriidassa meidän moraalikäsitystemme tai tieteen käsitysten kanssa.
Yritä nyt ymmärtää, että me akateemisesti koulutetut kristityt teologit teemme eron Raamatun ymmärtämisen ja sen soveltamisen välillä, vaikka nämä tasot kuuluvatkin yhteen. Se raamattu- ja Jumalakäsitys, jota arvostelet, on massiivinen ja epähistoriallinen olkinukke. Ihan varmasti tällaisen raamattukäsityksen kannattajia on kristittyjenkin parissa. Mutta kaikki väitteet eivät suinkaan ole yhtä perusteltuja tai oikeita.
Kristinusko teologisessa ja käytännössä ovat myös kaksi kovin eri asiaa. Ensin mainittuun en ota yleensä kantaa, koska näkökulmani ovat käytännönläheisempiä. Teologisessa tiedetään varsin hyvin että Raamatun tekstit ovat inhimillistä alkuperää, tai ainakin siellä hyväksytään, ettei niihin liity mitään sellaista jumalallisuutta, jota uskovat keskimäärin muuten niihin olettavat liittyvän.
Marko: ”Torjut tästä lähtökohdasta käsin kaiken, mikä poikkeaa omaksumastasi käsityksestä ja sovitat lausumat omaan ennakkokäsitykseesi. Tästä seuraa tietenkin, että löydät Raamatun teksteistä sellaista, mikä on ristiriidassa meidän moraalikäsitystemme tai tieteen käsitysten kanssa.”
Kyllä. Luen edelleen Raamattua sellaisenaan ilman minkään lahkon tai uskontokunnan oletuksia. Kun Raamattu kertoo raakalaismaisesta jumalasta, joka tappaa ja tapattaa lapsia tuosta noin vain, niin sitä ei selittelemällä muuteta miksikään. Jumala on Raamatun mukaan muuttumaton. Se, että tietty osa kristityistä ei hyväksy sitä mitä Raamatussa lukee, on oma mielenkiintoinen kokonaisuutensa.
Sitä voi tietenkin yrittää pohtia, miksi sen toteaminen, että Raamatun jumala tappaa ja tapattaa lapsia tuosta noin vain, olisi massiivinen ja epähistoriallinen olkinukke.
”Se raamattu- ja Jumalakäsitys, jota arvostelet, on massiivinen ja epähistoriallinen olkinukke,,”
En malta olla tekemättä pientä huutoa sivupöydästä: sillä nyt vaan on tosiasia, että valtavalle joukolle, miljoonille ns. fundamentalistiuskoville, juuri tuo olkinukke ei ole olkinukke vaan ihka elävä ja oikea lapsi…
Antero keskustelee Raamatusta ns biblisitiuskovien ehdoin. Kyllä biblisistit uskovat Jumalansa kaikki tuo tappamiset tehneen, he vain eivät omassa umpisilmäisyydessään näe niissä mitään pahaa…
Marko S: ”Yritä nyt ymmärtää, että me akateemisesti koulutetut kristityt teologit teemme eron Raamatun ymmärtämisen ja sen soveltamisen välillä…”
Mielenkiintoista että oikea raamatuntulkinta ja Kirjan soveltaminen edellyttäisi akateemista teologista tietämystä. Valtaosa ihmistä ei siis kykene tulkitsemaan ja käyttämään Raamattua oikein…
Marko kirjoitti Anterolle:
”Se raamattu- ja Jumalakäsitys, jota arvostelet, on massiivinen ja epähistoriallinen olkinukke. Ihan varmasti tällaisen raamattukäsityksen kannattajia on kristittyjenkin parissa.”
Kiellät Marko…ja samaan hengenvetoon myönnät.
Ei todellakaan ole tavatonta, että maallikkokristityt ja jopa teologit samastavat Jumalan olemuksen, puheen ja toiminnan siihen, mitä nimenomaan Raamattu kertoo Jumalan olemuksesta, puheesta ja toiminnasta. Niiden välille ei useinkaan tehdä radikaalia eroa. En usko, että sinäkään kovin tiuhaan teet, vaikka muodollisesti liputat tieteen ja Raamatun historiallisen ymmärtämisen puolesta. Ei ole mahdollista kannattaa samanaikaisesti Raamatun historiallista ymmärtämistä ja klassista kristinuskoa, koska jälkimmäinen on syntynyt aikana, jolloin Raamatun historiallinen ymmärtäminen on ollut lapsenkengissään.
On teologeja, jotka ovat tehneet uraa kirjoittamalla ärhäkkäästi ja muka oppineesti ”jumalakuvateologiaa” vastaan, vaikka pitäisi olla epistemologisesti päivänselvää, ettei uskoa Jumalaan voi ottaa jumalakuvalla tai ilman. Tämä pätee sekä Raamatun sisällä että Raamatun ulkopuolella. Poikkeuksia ei ole. Mahdollista Jumalaa katsotaan aina inhimillisen ja aikaa ja paikkaan sidotun linssin läpi, olipa kyse VT:n ja UT:n kirjoittajista, ekumeenisten tunnustusten laatijoista, Tunnustuskirjojen ja katekismusten kirjoittajista tai meidän aikamme kristityistä, ja tämän vuoksi kaikki Jumalasta sanottu on aina altista dekonstruktiolle ja ällistyttävillekin muutoksille. Elämme ja kuolemme jumalakuvamme kanssa, ja korkeintaan aika näyttää, missä määrin se vastasi todellisuutta.
Sekään ei ole harvinaista, että Raamattuun suhtaudutaan maallikkokristittyjen ja jopa teologien piirissä kuten erehtymättömään ensyklopediaan tai kaiken kattavaan Sudenpentujen käsikirjaan. Raamatun ajatellaan olevan uskonkäsityksissään ja moraalikäsityksissään ja ylipäätään todellisuuskäsityksessään tarkka, ajaton ja vailla virheitä. Se menee ristiriitatilanteissa aina muiden tietolähteiden edelle. Sen sisältöjä ei tarvitse koskaan olennaisella tavalla korjata eikä päivittää eikä täydentää Raamatun omalla materiaalilla saatikka Raamatun ulkopuolisella materiaalilla.
Olen ymmärtänyt, että teologisen tiedekunnan akateemisessa opetuksessa varsinkin pastoraaliteologiassa tutkimuksen lähtökohtaan liitetyt elämänmuutoksen ja menetyksen syventävissä opinnoissa kaikki, niin akateemiset kuin me sitä vailla olevat kristityt istuvat koko elämän kestävällä oppitunnilla samassa murheauditoriossa ylidekaanin opettaessa uskon ahdistuksen ja ristin teologiaa.
Luin pari päivää sitten Tunnustuskirjoista Perisynnistä. Augustinus puhuu pahasta himosta, joka on tullut alkuvanhurskauden sijaan. Minusta hyvyyden puute ei ole sama kuin vanhurskauden puute. Sillä ”Hyvyys” vaatii määrittelyn, mitä sillä tarkoitetaan.
https://tunnustuskirjat.fi/puolustus/II.html
”Aivan samaa tarkoittaa Augustinuksen käyttämä määritelmä, jonka mukaan perisynti on pahaa himoa. Tällä hän ilmaisee, että paha himo on tullut menetetyn vanhurskauden sijaan. Kun näet ihmisluonto sairaalloisena ei kykene pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa eikä häneen uskomaan, se hakeutuu sitä kohti, mikä on lihallista, ja rakastaa sitä. Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa. Näin Augustinuksen määritelmä käsittää sekä vanhurskauden puutteen että sen seurauksena tulleen uuden synnillisen perustilan. Ei paha himo suinkaan ole ainoastaan ruumiillisten ominaisuuksien turmeltumista, vaan myös korkeampien kykyjen kieroutumista siihen, mikä on lihallista. Eivät totisesti käsitä omia puheitaan ne, jotka väittävät, että ihmisessä voi yhtaikaa olla rakkaus Jumalaan yli kaiken sekä paha himo, jota Pyhä Henki ei ole kuolettanut.”
Itselleni oli hyödyllistä kerrata taas perisyntiä koskeva oppi. Etenkin oli hyödyllistä lukea ja tajuta se, että perisynti ja ihmisen luonto eli olemus on erotettava tosistaan. Perisynti ei ole sama kuin luonto ja olemus. Perisynti, joka on saatanan aiheuttamaa, on turmellut ihmisen luonnon kokonaan. Silti ihminen on ja pysyy Jumalan luomuksena. Jeesus otti inkarnoituessaan ihmisen olemuksen, siis tietysti ilman perisyntiä. Hän syntyi ihmiseksi. Hän uusi Aadam. Silti hän oli ja on edelleen kokonaan myös Jumalan toinen Persoona.
https://tunnustuskirjat.fi/yo/1.html
”Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa. ”
Halveksiminen, vihaaminen, torjuminen ja kieltäminen ovat ihmisen psyykkisiä puolustusmekanismia. Esim. oman kuoleman mahdollisuuden torjuminen ilmenee yleisesti luurankojen ja pääkallojen kuvissa (esim. T-paidat ym.), jolla pelkoa kuolemaa kohtaan yritetään hälventää.
Ihminen kokee kauhua Jumalan pyhyyden edessä. Siksi ihminen pakenee Jumalaa. Kun ihminen herkistyy Pyhän Hengen koskettamana kuulemaan Jumalan kutsun ja saa piston sydämeensä, ihminen lopulta tulee Jeesuksen luo. Sillä ihminen ei kestä Jumalan pyhyyttä. “Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois.” (Joh. 6:37)
En tunnista sitä ihmiskuvaa, jonka blogissasi esität uskovista. Se on sairas ja vastenmielinen. Jos noin olisi, niin kaikki mitä kirjoitat kristityistä olisi tietenkin totta. Emme olisi yhtään parempia, kuin todistajat. Syntiemme sovituksen lisäksi meidät on puettu Jumalan Pojan pyhyyteen ja hyvyyteen. Sellainen sisäinen tieto ei anna mitään syytä kyynisyyteen, tai epätoivoon.
Tuskin mikään muu voi uskovan itsetuntoa ravita enemmän, kuin tämän uskossa omistaminen. Siitä uskova saa valtavan sisäisen rauhan ja ilon. Jota maalliset murheet ei horjuta. Jumala on luonut ihmiset tekemään hyvää. Miten sitten ihminen voisi olla kuitenkin paha? Jos kerran Jumala on luonut minut hyväksi ja sen lisäksi antanut minulle paljon hyviä tehtäviä, niin missä on se ongelma jota kyselit?
Hyvä Seppo H,
Luonnontiede, johon materialistinen maailmankuva pohjaa, ei tunne hyvää ja pahaa eikä mitään muitakaan arvoja.
Luonnontiede on nimike eikä tunteva tai tietävä olio.