Päivän ja lähipäivien kirkollinen uutinen tulee herättämään huomiota myös yhteiskunnassa. Helsingin tuomiokapituli päätti yksimielisesti erottaa Kai Sadinmaan pappisvirasta. Some-keskustelu leimahti kohta, tovin sitä selailin. Joku kirjoitti, että jos edes määräaikaisesti olisi erotettu papinvirasta, mutta että lopullisesti pappisvirasta – onko sellaista nähty!? Onhan niitä ollut ja tulee todennäköisesti vastakin olemaan. Muiden muassa Lapuan hiippakunnassa ei niin kauan sitten.
Tämä erottaminen on niin moninkertaisesti ristiriitainen tapaus, että jos siitä haluaa kirjoittaa rehellisesti, ei voi päätyä mihinkään yksinkertaiseen tai mustavalkoiseen johtopäätökseen. Kirkollisen hierarkian yläpäässä oleva tuomiokapituli ja pappis-persoona Kai Sadinmaa. Mikä muu olisi voinut olla heidän polkunsa päässä kuin yhteentörmäys?
Ajanlaskumme alussa Jerusalemista maailmalle levinnyt Jeesus-liike ei ollut mikään organisatio. Eikä se tuntenut pappisvirkaakaan, sitä ennen tuli diakonin virka. Tuomiokapitulilaitos tuli vielä paljon myöhemmin. Laitos tarvitsi viraston ja tuomioistuimen.
Minunkin sympatiani ovat Kai Sadinmaan puolella. Hän on ristiriitainen, mutta niinhän me monet olemme. Raamattu ja kirkon historia on täynnä herkkiä, hauraita ja jopa sairaita ihmisiä. Kai on pyrkinyt profeetaksi ja kiinnittänyt teesejään tuomiokirkon oveen – entä sitten?
Nyt Sadinmaa on päässyt yhteen päämääräänsä, hänet on erotettu hänen väheksymästään virasta. Luulen, ettei niin olisi käynyt Irja Askolan aikana. Ja vieläpä, ettei nykyinen Arkkihiippakunnan kapituli olisi toiminut näin. Mihin Helsingin kapituli on päässyt? Tapahtuiko tämä nyt kirkon erinomaiseksi parhaaksi? Teemu Laajasalo esiintyi ennen piispan virkaa klovnina TV:n viihdeohjelmassa ja sai siitä kai kohtuullisen korvauksen. Mutta, tuomiokapitulin kunnioitetut jäsenet: Ettekö tienneet, että Suomen kansa ja myös enin osa kirkkokansasta asettuu aina sorretun puolelle?
Ei ollut puolueen jäsenkirjaa, .mutta varsin johdonmukaisesti hän toimi köyhien ja muiden sorrettujen puoleta.
Ei ole tarpeen jankuttaa, mutta keskustelun laajetessa ei aina pysy mukana; sorry.
Ari Pasanen. Minä näkisin Obelixin tippumisen taikajuomapataan koomisena versiona antiikin Akhilleus- ja germaanien Siegfriedmyyteistä. Uskonto on lähestulkoon poistettu Asterixeista. Asterixin harharetket -albumin koomista Betlehemin tallikohtausta ja satunnaisia voimasanoja lukuun ottamatta (ks. Asterix ja ennustaja).
Mitä luterilaiseen ja katoliseen kastekäsitykseen tulee, niin ulkoinen analogia sopii kasteeseen osaksi. Kaste kun pysyy voimassa koko elinikämme eikä sitä uusita. Ei Akvavitixkaan anna Obelixin maistaa taikajuomaa tämän pyynnöstä. (Poikkeuksena kolme tippaa pyramidin sisällä Asterix ja Kleopatrassa). Mutta ei kaste pelasta ellei sitä oteta vastaan uskolla. Me opetamme myös, että kaste vahvistaa uskoamme Jumalan armon lupauksiin.
Asterixit ovat hienoja. Mutta Raamattuun niitä ei voi rinnastaa.
Marko Sjöblom kerroppa nyt sitten mikä on se voima jonka luterilaiset vauvat saavat kasteessaan?
Ja kuinka se näkyy heidän elämässään?
Jorma Hentilä. Pietismikin on eri tavoin inspiroinut kristittyjä koulutuksen ja sosiaalisen vastuun kantamiseen. Sitä tarvitaan.
Seurakkunnan kaitsijan ominaisuudet.
1Timoteukselle 3:1-7. ”Tämä sana on varma: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijaksi, hän haluaa jaloon tehtävään. 2) Seurakunnan kaitsijan tulee siis olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, kunniallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan,
3) ei juomari eikä tappelija vaan lempeä, ei riitaisa eikä rahanahne. 4) Hänen tulee hallita hyvin oma kotinsa ja kaikella arvokkuudella pitää lapsensa kuuliaisena.
5) Jos joku ei pysty hallitsemaan omaa kotiaan, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? 6) Hän ei saa olla vastakääntynyt, ettei hän paisuisi ylpeydestä ja joutuisi saman tuomion alaiseksi kuin paholainen. 7) Hänellä tulee olla hyvä todistus myös ulkopuolisiltä, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä paholaisen ansaan”.
Raamatun sanan noudattaminen on tärkeää, kuten on avioliiton solmiminenkin miehen ja naisen välillä joka on Jumalan tahdon mukaista.
Tuohon voisi lisätä, että seurakunnan kaitsijattaren tulee olla yhden miehen vaimo.
Heikki,
Kiero mieleni etsii sympaattista tunnetta pappisvirasta erotettua Kai Sadinmaata kohtaan.
Yleensä sitä asettuu kovan teon kohteeksi joutuneen puolelle ja alkaa selittää itselleen tietoonsa tulleiden tekojen suhteellisuutta, kuten kirjoituksessasi toteat. Kai tämä henkilö on ihan sydämen ja paatoksen otus ja onko tuo nyt niin maatamullistavaa, mitä teki. Mahtuisi sitä kai joukkoon sellainenkin. Tosin ehkä aika näyttää, mitkä ovat seuraukset. Aivan hämmennyksetön tämä päätös ei ole.
Ehkä kokemusten taustalla on sekin, että eräänä pääsiäisenä sain tuomiokapitulista soiton, jonka sisältö oli seuraava. Et ole hakenut meiltä pappisvirkaa, mutta kokoustimme juuri ja päätimme, että sinulla ei ole pappisvirkaan edellytettäviä teologisia tietoja ja taitoja. Toimin noihin aikoihin teologian professorina ja aika monta pappia kouluttaneena ja mietiskelin, että onko tuomiokapitulissa laajemminkin tapana soitella kadunkulkijoille arvioita heidän pappiskelpoisuudestaan.
Ehkä pappisvirasta erotettu Sadinmaa tuntee jonkin yhteyden tällaisiin kuviin ja tunnelmiin. Oma arvostukseni kirkollisen hallinnon päätöksentekijöitä kohtaan ei ylipäänsä, tuosta mainitsemastani episodista riippumatta, kristikunnassa ole kovin vakuuttunut ja pyrin pitämään itseni kaukana heikäläisistä. Tosin minulla on muutama henkilökohtainen ystävä, joka on piispa ja jota arvostan, mutta henkilökohtaisista syistä. Piispa on pieni tekijä isossa rattaassa.
En ole lukenut Kai Sadinmaan kirjoja enkä tunne hänen ajatteluaan saati henkilöään. Olen lukenut lehtitekstejä, joista päätellen hänellä on provosoivaa kerrottavaa ja monia ystäviä, jotka kannattavat näitä spektaakkeleita. Lukemani perusteella en ole sen kummemmin ihastunut kuin järkyttynytkään.
Aistin, että jonkinlaisesta hädästä pöhkön byrokratian ja vallankäytön suhteen lienee kyse. Siihen on kyllä perusteita.
Ajatukset, että pappeja ei tarvita ja kuka vaan voi jakaa ehtoollista, ovat tietysti minkä tahansa perinnäisen kristillisen kirkon vastaisia. Mutta ne ovat reformatorisia ja eivät ehkä kovin kummallisia Keski-Euroopassa. Tuskin siellä pappia tuommoisen esittämisestä olisi häädetty foorumeilta.
Keski-Euroopan ympäristössä vaikuttaa uskonsotien muisto, joka koskettaa perhetasolla siellä eläviä. Luterilaisten ja reformoitujen suhde on kiinteämpi. Siinä kontekstissa ajatus, että ehtoollinen on pikemminkin muistoateria, ei ole vieras. Piispoiksi hakeutuu kaikkia muita kuin teologisesti syventyneitä henkilöitä ja virkaa pidetään melko heppoisena, joskin tärkeänä, teologisen tietämyksen näkökulmasta B-luokan toimena.
Meitä uskonsodat eivät koskettaneet. Kylmästä pohjolasta käsin on ollut helpompi suudella Vatikaania. Piispanvirka ei ole enää samanlaisessa suosiossa ammattiteologien piirissä kuin vielä parikymmentä vuotta sitten, mutta sen haltijat korostavat yhteyttään erityiseen vihkimysvirkaan. Asian saa helposti selville postittamalla suomalaisille teologian professoreille kyselyn, olisivatko he käytettävissä piispoiksi. Satavarmasti sanon, että vain harva olisi.
Ajattelin ensin, että onpa ikävä kun tämmöinen suunsoittaja nyt sitten erotetaan. Eikös hankalan alaisen kanssa voisi käydä ns. ojentavia keskusteluja, jos hän nyt kuitenkin saarnaspöntössä ja alttarissa operoidessaan toimii kohtuullisen säädyllisesti ja riekkuu muulla ajalla teillä ja aitovierillä oudommin.
Hänen oma kertomuksensa lukemieni lehtijuttujen perusteella on se, että hänen ja monen muunkin aika kepeäksi tulkitun Helsingin piispan välille on syntynyt sovittamaton henkilöristiriita, jonka seurauksena jälkimmäinen on toiminut hänen erottamisekseen aktiiviseksi.
Juttu ei ehkä pidä aivan paikkaansa, koska useampikin tuomiokapitulin päätökseen osallinen on ilmoittanut julkisesti, että heidän kantansa ei liity piispan ja papin henkilöristiriitaan vaan opillisiin käsityksiin, joita he eivät voi papilta hyväksyä. Tällaisia henkilöitä ovat tuomiorovasti Marja Heltelä ja edustaja Hanna Mithiku, joka tunnetaan väärinymmärrettyjen puolustajana.
Mutta mitäpä piispa tai pappi ovat? On ehkä hyvä palauttaa mieleen dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen kirje Suomen Pappisliitolle:
Suomen Kirkon Pappisliitolle
Kuten Kunnianarvoisat Veljet jo tiennevät, olen palauttanut pappeuskirjani tuomiokapituliin ja siirtynyt pyhään katoliseen Kirkkoon. Tämä ei ole minkäänlainen protesti Korkea-arvoista Pappisliittoa eikä sen eteviä johtajia vastaan, mutta siitä seuraa tiettyjä organisatorisia ja teologisia ongelmia. Jälkimmäisistä viittaan lyhyesti seuraaviin.
Jos joku saa kasteen Suomen ev.-lut. kirkossa, eroaa siitä ja ryhtyy vaikkapa muslimiksi, mutta palaa takaisin, häntä ei kasteta uudelleen. Tämä johtuu siitä, että kaste on sakramentti, joka on kertakaikkinen. Sitä tarkoittaa puhe ’lähtemättömästä merkistä’ (character indelebilis). Vaikka joku siis eroaisikin kirkosta, hän ei kastettuna pääse siitä milloinkaan irti; hän on yhä kastettu, yhtä kaikki kirkon jäsen, ja hän eroaa ratkaisevasti pakanoista.
Sama koskee mutatis mutandis pappeutta. Kristikunnan perinteisen opin mukaan ordinaatio on sakramentti – siihen viittaa myös Apologia – jossa saadaan pappeus ja character indelebilis. Jos joku saa ordinaation, eroaa pappisvirasta ja siirtyy buddhalaisuuteen mutta palaa takaisin, häntä ei vihitä uudelleen, sillä pappeus on säilynyt; siitä ei päästä irti.
Eri asia on, jos yhteisöllä ole aitoa pappeutta, vaan enemmän tai vähemmän tilapäinen pastorin tai saarnamiehen toimi, johon asianomainen otetaan suorittamaan tiettyjä funktioita niin kuin virkamies tai toimihenkilö. Sellaisella ei ole aitoa, pysyvää pappeutta eikä lähtemätöntä merkkinä, vaan tehtävästä luovuttuaan hän on tavallinen maallikko.
Rohkenen tiedustella, kumpi on Korkea-arvoisan Pappisliiton kanta. Asialla on suuri ekumeeninenkin merkitys. Onko Suomen ev. lut. kirkossa sakramentaalista pappeutta vai onko sillä vain funktionaalisesti käsitettyjä hengellisiä virkamiehiä? Jos edellinen pitää paikkansa, allekirjoittanut on tulkintanne mukaan yhä pappi, jos taas kanta on jälkimmäinen, olen maallikko. Minua huvittaisi tavattomasti tietää, mikä olen.
Ja edelleen: jos asiat ovat edellisellä kannalla, voinen olla yhä Korkea-arvoisan Pappisliiton jäsenenä, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa se on mahdotonta. Edellisen mukaan liittonne on Pappisliitto, jälkimmäisessä tapauksessa toimihenkilöyhdistys.
Pyydän, etteivät Kunnianarvoisat Veljet ottaisi tätä kovin vakavasti, sillä säännöissänne on varmaan pykälä, jonka avulla teologia voidaan sivuuttaa ja asia ratkaista käytännöllisesti ja tarkoituksenmukaisesti; sehän on yleinen menettely Suomen ev. lut kirkossa.
Saanen lopuksi toistaa, ettei tässä ole kysymyksessä minkäänlainen kritiikki. Korkea-arvoinen Pappisliitto on tehnyt suuremmoista työtä, ja sen jäsenkunta kestää mielestäni vertailun mihin tahansa reformaation kirkkoon.
Malagassa 18. 7. 1987
Seppo A. Teinonen
servus inutilis
Petri, hyvä veli,
Olemme veljiä, koska olemme Jumalan lapsia. Henkilökohtaisesti en sinua tunne, enkä Kai Sadinmaata. Teidän kummankin tekstejä olen lukenut ja sen perusteella teistä kiinnostunut.
Kannattavani on työhuoneella ja kännykällä hankala, vaikea kirjoittaa. Siksi vastaan sinulle huomenna.
P.o. kannettavani.
Heikki Palmu tuot esille Jumalan lapseuden, kuinka tullaan Jumalan lapseks
Ovatko kaikki Jumalan lapset Jeesuksen opetuslapsia ja Hänen seuraajiaan?
PETRI,
kiitos perusteellisesta viestistäsi. Jokseenkin kaikesta olen kanssasi samaa mieltä. Yllätys minulle oli tieto, että Sinäkin olet saanut kertomiasi kokemuksia kapitulilaitoksesta, kirkon virastosta. Näin kai se on, että oma sijainti, oma näkökulma aina vaikuttaa siihen, mitä me näemme ja huomaamme. Yritän jotakin vielä selventää, harmi kyllä nytkin kiireessä, juna lastenlapsen syntymäpäiville Helsinkiin lähtee Kupittaalta 11.30.
”Oma arvostukseni kirkollisen hallinnon päätöksentekijöitä kohtaan ei — ole kovin vakuuttunut ja pyrin pitämään itseni kaukana heikäläisistä,.” kirjoitat. Minulla on tuomiokapituleista enemmänkin kokemusta, laidasta laitaan. Oulun tuomiokapituli harkitsi 9 kk, voiko vasemmistolaista nuorukaista valita papin virkaan. Senkin jälkeen, kun minut oli lainmukaisesti virkaan valittu. Mikkelistä ja piispa Kalevi Toiviaisesta sain vain hyviä kokemuksia. Turussa tuli hyviä ja huonoja kokemuksia. Auran kirkkoherra-jupakassa kapituli asettui johdonmukaisesti Sadinmaata muistuttavan kirkkoherran puolelle ja seurakuntaa vastaan. Kerran erehdyin hakemaan tukea kirjan kirjoittamiseen. Sitä ei tullut, Pyhän Henrikin säätiö tukee vain suosikkejaan.
Sinä olet joutunut kokemaan epäasiallista, oikeastaan törkeää kohtelua kapitulin taholta ja eihän se voi olla vaikuttamatta. Oma Oulun alkukokemukseni oli traumaattinen, lähes käsittämätön. Mutta nyt Kai Sadinmaasta.
Julkisuuden alussa ollut kuunnelma oli vaikuttava. Radiohartaudet myöskin, niissä oli jotakin profeetallista. Kirkon elämä, sen koko olemassaolo perustuu profeetalliseen puheeseen, ei hallintoon. Turussa olin ensimmäisessä hiipopakuntavaltuustossa. Se oli paperitiikeri eikä saanut mitään aikaan. Sen piti olla kapitulin yläpuolella, mutta todellisuudessa oli päinvastoin.
Kai Sadinmaa on ollut provokaattori, kuten monet kirkkohistorian persoonat. Matkan varrella tarkoitushakuisuus ja oman egon tila on kasvanut. Kuten blogissani kirjoitan, tästä tapauksesta on vaikea sanoa mitään ehdotonta. mustavalkoista. Kumpikin osapuoli on möhlinyt, osoittanut jäykkyyttä ja ehdottomuutta. Keskustelua olisi tarvittu, mutta kirkon tuomioistuin ei ole osannut sitä käydä.
Sitä jään miettimään, että erottamispäätös oli yksimielinen. Oliko kapitulilla tiedossaan jotakin, mitä se ei ole kertonut tai voinut kertoa.
Kirkon tila juuri nyt ei ole kehuttava. Tuomiokapitulien lisäksi on syytä katsoa, mitä kirkkohallitus tekee. Talous on oikein huonossa tilassa ja joukkoirtisanomiset KH:n virkahenkilöille edessä. Siirto Pauligin paahtimoilta PALACEn kylkeen näyttää järjettömältä. Siinä sivussa Pekka Huokunan KH on harjoittanut eräänlaista nepotismia ja sukupuolisyrjintää.
Paljon on raadollisia näkymiä ja sellaisiahan me olemme. Samalla uskon, että kirkko kaikesta huolimatta on myös Jumalan maan päällä vaeltavaa kansaa, jonka jäsenenä haluan pysyä.
Vai mitä olet mieltä?
ARI,
kysyt Jumalan lapseudesta. Jumalan lapseksi tullaan kasteen kautta. Jumalan lapsena eletään uskon varassa, katumuksessa, parannuksessa ja uudessa elämässä,. Jeesuksen seuraajina, hänen oppilainaan.
Olen päättelemässä uusinta kirjaani ”Jeesus vai Paavali?” Sitäkin kannattaa mielestäni miettiä, kumpaan perustuu oma usko, evankeliumien Jeesukseen, vai Paavalin omiin ja myöhemmin hänen nimiinsä kirjoitettuihin kirjeisiin?
Heikki Palmu siis mistä tunnistaa Jumalan lapset eli Jeesuksen seuraajat?
Mitä tarkoittaa Jeesuksen sanat ”keskinäisestä rakkaudesta”?
Kiitos, Heikki, tulevasta lukuvinkistä ?
Ari Pasanen. Vastaus kysymykseesi: ”Uudestisynnyin Jumalasta voimalla Herran kuoleman”. Katso vaikka virsikirjan virsi 215:3 ja koko mainittu virsi.
Marko Sjöblom mitä pieni lapsi ymmärtää, ymmärtääkö kun vanhemmat opettavat valhetta, esim joulupukkia, siis erottaako lapsi valheen ja Totuuden? Siis antaako vauvakaste Totuuden tuntemisen?
Jumalan voima on Pyhä Henki uskovissa ja Hän kirkastaa Totuutta eli Jeesusta.
Ari Pasanen,
Joulupukki, porot ja kuusen kynttilät eivät liity blogiin.
Pyhä Henki kirkastaa Jeesusta Kristusta. Siinä olet oikeassa.
Ari Pasanen, pieni lapsi ymmärtää salatulla tavalla totuuden, vaikka ei osaa sitä ilmaista samoin kuin aikuinen. Esim. Johannes Kastaja oli täytetty Pyhällä Hengellä äitinsä kohdusta. Luuk. 1:15. Sinun huomaasi minä olen jätetty syntymästäni saakka, sinä olet minun Jumalani hamasta äitini kohdusta. Ps. 22:11. Ettekö ole koskaan lukeneet: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen’? Matt. 21:16, Ps. 8:3.
Mutta kun ylipapit ja kirjanoppineet näkivät ne ihmeet, joita hän teki, ja lapset, jotka huusivat pyhäkössä ja sanoivat: ”Hoosianna Daavidin pojalle”, niin he närkästyivät . Matt. 21:15
Tässä kevennyksenä kaksi vitsiä:
Mies poikkeaa noutopizzeriaan. ”Leikataanko pizzanne neljään vai kahdeksaan palaan?” kysyy myyjä. ”Neljään”, vastaa mies. ”En millään jaksa syödä kahdeksaa.”
”Tohtori, tämä yskä häiritsee työtäni.” ”Mikä olette ammatiltanne?” ”Olen murtovaras.”
ARI,
Kysyt, mistä Jumalan lapset tunnistaa. Ja että Jeesus puhui keskinäisestä rakkaudesta. Eiköhän se ole yksi hyvä tuntomerkki. Markus kirjoittaa Apostolien teoissa jopa omaisuudenyhteydestä seurakunnassa. Joskus mietìn, miten Raamattua sananmukaisesti lukevat ja ymmärtävät tämän tulkitsevat.
Heikki Palmu tässä on juuri se avain valheen ja Totuuden tuntemisen kohdalla, siis kun Jumala kutsuu ihmistä niin tämä kohtaa oman elämänsä hedelmän eli ymmärtää eronsa Jumalasta oman tekonsa kautta, siis hedelmästä jota on tuottanut.
Kun Jeesus parantaa tämän jälkeen ihmisen paatuneen sydämen alkaa tämä näkemään ja kuulemaan Jumalan tahtoa ja sitä saastaisuutta jossa itsekkin ennen eli ilman rakkautta.
Ulkopuolella olevat eivät ”näe” sitä saastaisuutta jossa elävät eli sitä rakkaudettomuutta, otetaampa vaikka suomi esimerkiksi täysin yhden ”uskonnon hallitsemana, jossa piti vallita ”keskinäinen rakkaus” tämän uskonnon opin mukaan, ajautui sisällissotaan, mitä tämä kertoo hedelmästä tämän uskonnon suhteen?
Olisihan se hienoa ja äärimmäisen toivottavaa, että kaikki ihmiset kaikkialla maailmassa rakastaisivat Jumalaa, toisiaan ja vielä eläimiä ja muuta luontoakin suunnattoman suurella rakkaudella. Niin Jumala varmasti on alunperin tarkoittanut ja ainakin Kristuksen omien pitäisi olla palautuneita tuohon alkuperäiseen rakkauden tilaan. Mutta kun se kirottu synti taitaa vielä vaivata meitäkin täällä maan päällä enemmän tai vähemmän as long as we live. Siksi tarvitsemme anteeksiantoa niin Kristukselta kuin toisiltammekin. Kukaan ei vain ole rakkaudessaan täydellinen.
Vielä yksi kevennys:
Vangilla oli karatessa musta vyö.
Yhdessä kommentissa taidettiin viitata Joulupukkiin.
Huomatakseni Joulupukki useasti antaa luottamusta elämisen Ihmeeseen kuin sen jatkuvuuteen kodeissa missä yhdessä kummien kanssa on haluttu huolia lapsen kristillisestä kasvatuksesta siinä kuitenkaan mitään osaamisella tehdä.
Joulupukkia ei sovi väheksyä lapsen luottamuksen katsomisessa ennen syvemmän kokemuksen syntymistä lapsen omaan kehykseen kristinuskon ihmeellisyyksissä.
Itse muistan vieläkin kun äitini opetti minulle Isä Meidän rukouksen.
Sieltä lähti ja syntyi kiinnostus asiaan vaikka vähän ymmärsin.
Kysehän oli Levollen lasken Luojani rukouksesta opetuksessa.
Näin kirjoitusvirheitä tulee.
Pekka,
Joulupukki on lapsen huijausta vanhempien hauskuuttamiseksi. Minua huijattiin lapsena joulupukilla.
Omat lapset saivat heti pienenä tiedon tästä huijauksesta, eikä heille ole tullut traumoja siitä, että lapsuuden kodissa ei koskaan ole jouluna pukki vieraillut.
Lapsistani toinen on jatkanut tätä perinnettä omille lapsilleen kertomalla, että joulupukki on huijausta. Toisen lapseni perhe viettää joulua pukin kanssa.
Itse uskon Joulupukin olleen ja olevan useille lapsille tärkeä ja merkityksellinen katsomisen kuin odotettava asia elämän usein haasteellisissa kohdissa perheessä.
Kun tämä harha ajassaan oikenee ei asia synnytä vaikeuksia.
Uskonnon piirissä opittu varhaislapsuudessa on huomattavasti hitaampaa oikenemaan kun opetuksen ja tiennäytön asia on kehnolla tasolla kuin on.