Viiden suomalaisen miehen pappisvihkimys Pietarissa on aiheuttanut keskustelua. Kyse on kristillisten järjestöjen työntekijöistä, jotka eivät virkakäsityksensä vuoksi halua osallistua samaan vihkimykseen naispuolisten pappien kanssa. Vastaavia vihkimyksiä on toimitettu jo pitkään, kun työkenttä on ollut pääasiassa Venäjällä Inkerin kirkon seurakunnissa.

Nyt tilanne näyttää toiselta, kun kyseisten Inkerin kirkon pappien on tarkoitus työskennellä lähinnä Suomessa kristillisten järjestöjen palveluksessa. Tilanteeseen tuo lisäsävyjä käynnissä oleva Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja Suomen yhä polarisoituneempi keskustelukulttuuri. Mitä asiasta tulisi ajatella?

Tarkastelen kysymystä Suomen ev.lut. kirkon, kyseisten kristillisten järjestöjen ja Inkerin kirkon näkökulmista. Lopuksi otan huomioon Venäjän hyökkäyssodan tuoman tilanteen.

1. Suomen ev.-lut. kirkon näkökulma

Arkkipiispa Tapio Luoma on kommentoinut asiaa Kotimaa-lehdelle (15.9.). Hän toteaa, että Inkerin kirkolla on oikeus vihkiä papeiksi, keitä se haluaa. Nyt ”näyttää siltä, että Inkerin kirkko ja muutamat suomalalaiset järjestöt ovat rakentaneet järjestelmän, jonka tarkoituksena näyttää olevan kiertää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virkakäsitys erillisvihkimyksillä.” Menettely synnyttää kaitsennallisen ongelman, kun Suomen luterilaisen kirkon sisällä toimivissa järjestöissä palvelee Inkerin kirkon pappeja, jotka eivät tunnusta Suomen ev.-lut. kirkon virkakäsitystä. Seurakuntalaiset eivät aina tiedä, minkä kirkon papeista on kyse. Luoman mukaan tämä ruokkii hajaannusta Suomen kirkon sisällä.

Arkkipiispa Luoma kommentoi Hesarille (24.9.), että Inkerin kirkko on luonut Suomen luterilaisen kirkon sisäiselle oppositiolle rinnakkaisväylän pappisvihkimykseen, mikä uhkaa kirkkojen keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. ”Toiminnallaan Inkerin kirkko puuttuu Suomen ev.-lut. kirkon asioihin pyrkien kaventamaan sen itsemääräämisoikeutta. Se luo hajaannusta kirkon sisällä.” Lopuksi arkkipiispa sanoo ”tekevänsä kaikkensa, jottei konflikti johtaisi Suomen luterilaisen kirkon jakaantumiseen.”

Tapio Luoma on oikeassa todetessaan Inkerin kirkon pappisvihkimysten tuomat ongelmat. Yhteistyösopimuksessa Inkerin kirkon kanssa on sovittu, millä ehdoilla ne voivat toimia suhteessa toisiinsa. Nyt Inkerin kirkko on ilmeisesti menetellyt vastoin sopimusta.

2. Kristillisten järjestöjen näkökulma

Naispappeuden torjuvien kristillisten järjestöjen tila toimia kirkossa on kaventunut samalla kun polarisaatio kirkon sisällä on syventynyt. Kirkon virallisen lähetysjärjestön asema ja seurakuntien taloudellinen tuki ovat pitäneet järjestöt kirkon sisällä. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, kun monet eteläisen Suomen seurakuntataloudet ovat lakanneet avustamasta kyseisiä järjestöjä niiden virkakannan vuoksi, ja toisaalta koska järjestöt eivät ole saaneet Suomen kirkossa pappisvihkimystä palveluksessaan oleville teologian maistereille. Syvemmällä on myös opillisten erojen kasvaminen. Vuosikymmeniä jatkunut kehitys on johtamassa railon repeämiseen kirkossa.

Järjestöjen näkökulmasta Inkerin kirkon pappisvihkimys on näyttänyt ratkaisulta, kun Suomen ev.-lut. kirkosta ei heille ole ollut mahdollista saada erillisvihkimystä.

Tilanne voisi olla tänään toinen, jos vanhaa virkakäsitystä edustaneet teologian maisterit olisivat naispappeuden hyväksymisen jälkeen osallistuneet pappisvihkimyksiin sillä ajatuksella, että kyse on heidän vihkimisestään papeiksi eikä protestista naisten pappisvihkimystä vastaan. Tällöin he olisivat voineet osallistua ordinaatioon naisten kanssa.

Toimintatavaksi muodostui kuitenkin, että erottautuminen naisten pappisvihkimyksestä merkitsi tunnustautumista vanhan virkakäsityksen edustajaksi, eikä yhteinen ordinaatio ollut mahdollinen. Lestadiolaisessa liikkeessä ratkaistiin asia toisin, eikä pappisvihkimyksen saamisessa tai yhteistyön tekemisessä kaikkien pappien kanssa ollut vaikeuksia.

Lopputuloksena on ollut, että sekä Suomen ev.-lut. kirkko, että naispappeuden torjuvat järjestöt ovat vaikuttaneet teiden erkaantumiseen ja repeämän syntyyn. Näyttää siltä, että eräät kristilliset järjestöt ovat kenties varautumassa kirkon jakautumiseen siten, että Inkerin kirkko voisi toimia pelastuslauttana, jos Suomen ev.-lut. kirkkolaivasta tulee lähtö.

3. Inkerin kirkon näkökulma

Suomen ev.-lut. kirkon seurakunnat tukivat monin tavoin Inkerin kirkon uutta nousua Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Ystävyysseurakuntasuhteet johtivat yhteydenpitoon ja avustamiseen. Kirkkoja kunnostettiin ja rakennettiin. Samaan aikaan Inkerin kirkon piispa Aarre Kuukauppi kävi Suomessa puhumassa tilaisuuksissa, joiden tarkoitus oli tukea hengellisesti Suomeen paluumuuttanutta inkeriläisväestöä ja saada Suomesta tukea Inkerin kirkon seurakunnille Venäjällä.

Inkerin kirkon naispappeuden torjuva virkakäsitys on kuitenkin johtanut monet seurakunnat lakkauttamaan tukensa Inkerin kirkolle, kuten myös Venäjällä Inkerin kirkon hyväksi toimiville lähetysjärjestöille. Venäjän hyökkäyssota on johtanut yhteyksien jäädyttämiseen ja Inkerin kirkon seurakuntien tilanteen vaikeutumiseen. Useat suomalaiset herätysliikkeet ovat kuitenkin jatkaneet apuaan Inkerin kirkolle. On nähtävissä, että Inkerin kirkko on vastavuoroisesti tukenut herätysliikkeitä Suomessa.
_ _ _

4. Inkeri kirkko ja Venäjän hyökkäyssota

Hesari julkaisi verkkosivullaan 23.9. artikkelin, jonka otsikko viittasi Venäjän luovan varjokirkkoa Suomeen. Samaan viitataan seuraavan päivän paperilehdessä. Arkkipiispa Luoma kommentoi väitettä: ”Todistusaineistoa Venäjän vaikutustoiminnasta ei ole, mutta ottaen huomioon Venäjän nykytilanteen kysymys on herännyt.”

Ajatus on noussut dos. Niko Huttusen blogitekstistä (12.9.), jossa hän toteaa, että viiden suomalaisen papin vihkiminen on kirkollinen erityisoperaatio, jossa pyritään luomaan Venäjältä johdettua varjokirkkoa Suomeen. ”Venäjä on totalitaristinen yhteiskunta, jossa Inkerin kirkko on Suomen suhteiden takia automaattisesti epäiltyjen järjestöjen listalla. On luultavasti ollut pakko antaa näyttöjä lojaalisuudesta Venäjän valtiolle. Ja niitähän tällä pappisvihkimyksellä ja emerituspiispan (Aarre Kuukaupin) vihjailevalla saarnalla tuli annettua.”

Huttunen ei perustele mitenkään sitä, että Inkerin kirkon pappisvihkimysten takana olisi Venäjän valtio. Kiilan lyöminen Suomen kirkon sisälle aiheuttamaan hajaannusta tosin on Venäjän intresseissä, mutta tämän me suomalaiset olemme tehneet itse. Sosiaalisen median keskustelujen polarisoitumiseen ja jakolinjojen syvenemiseen on tosin voitu vaikuttaa vihamielisen valtion kyberoperaatioilla.

Eräs kirkollinen havainto kannattaa Venäjältä panna kuitenkin merkille. Moskovan patriarkaatti päätti elokuussa siirtää kaksi piispaa pois Suomen lähialueilta. Pietarin Aleksanteri Nevskin luostarin igumeni siirrettiin Volgan alueelle Penzaan Saratovista luoteeseen ja Viipurin piispa Itä-Siperiaan Krasnojarskiin, Jenisein varrelle. Molemmilla piispoilla on ollut vuosien ajan hyvät yhteydet Suomen ev.-lut. kirkon edustajiin. Venäjän valtio on koventanut retoriikkaansa Suomesta vihamielisenä maana ja halunnut saada myös ortodoksisen kirkon toistamaan samaa viestiä.
_ _ _
Mitä siis tulisi ajatella Inkerin kirkon toimittamista pappisvihkimyksistä suomalaisten kristillisten järjestöjen miehille? Tapaus on ollut valitettava ja vahingollinen Suomen kirkolle ja sen yhtenäisyydelle. Samalla kyse on ollut vääjäämättömästä kehityksestä. Elämä etsiytyy sinne, missä on tilaa.

Herätysliikkeiden vahvuutena on sitoutunut kannattajakunta ja syvä hengellisyys. Nämä ovat rikastuttaneet myös seurakuntia, kun herätysliikkeiden jäsenet toimivat aktiivisesti seurakunnissa. Siksi uhkaava kirkon jakautuminen olisi kipeä suonenisku koko kirkolle.

Kirkon laskeva jäsenkehitys vähentää toiminnan resursseja verotulojen laskiessa. On myös mahdollista, että kirkko menettää verotusoikeutensa. Silloin kirkon sanomaan ja toimintaan sitoutuneet jäsenet kannattelevat kirkkoa vapaaehtoisesti. He ovat usein järjestöjen ja herätysliikkeiden kannattajia. Jos kirkko jakautuu, voivat puntit kääntyä resurssien suhteen järjestöjen eduksi.

Suomen ev.-lut. kirkko on ollut vahva toimija ekumeenisissa keskusteluissa. Ykseys sovitetussa erilaisuudessa on saavutettu kärsivällisissä keskusteluissa toinen toista kuunnellen. Paavalin sanaa on muistettu: ”Ei silmä voi sanoa kädelle ”Minä en tarvitse sinua”, eikä liioin pää jaloille: ”Minä en tarvitse teitä.” Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä.” (1 Kor 12:21-22).
Voisiko kirkon sisäisen yhteyden kohdalla olla muitakin mahdollisuuksia, kuin vastakkainasettelun syveneminen ja siten hajaannuksen eteneminen?