Pappisvihkimykset Inkerin kirkossa. Mitä asiasta tulisi ajatella?
Viiden suomalaisen miehen pappisvihkimys Pietarissa on aiheuttanut keskustelua. Kyse on kristillisten järjestöjen työntekijöistä, jotka eivät virkakäsityksensä vuoksi halua osallistua samaan vihkimykseen naispuolisten pappien kanssa. Vastaavia vihkimyksiä on toimitettu jo pitkään, kun työkenttä on ollut pääasiassa Venäjällä Inkerin kirkon seurakunnissa.
Nyt tilanne näyttää toiselta, kun kyseisten Inkerin kirkon pappien on tarkoitus työskennellä lähinnä Suomessa kristillisten järjestöjen palveluksessa. Tilanteeseen tuo lisäsävyjä käynnissä oleva Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja Suomen yhä polarisoituneempi keskustelukulttuuri. Mitä asiasta tulisi ajatella?
Tarkastelen kysymystä Suomen ev.lut. kirkon, kyseisten kristillisten järjestöjen ja Inkerin kirkon näkökulmista. Lopuksi otan huomioon Venäjän hyökkäyssodan tuoman tilanteen.
1. Suomen ev.-lut. kirkon näkökulma
Arkkipiispa Tapio Luoma on kommentoinut asiaa Kotimaa-lehdelle (15.9.). Hän toteaa, että Inkerin kirkolla on oikeus vihkiä papeiksi, keitä se haluaa. Nyt ”näyttää siltä, että Inkerin kirkko ja muutamat suomalalaiset järjestöt ovat rakentaneet järjestelmän, jonka tarkoituksena näyttää olevan kiertää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virkakäsitys erillisvihkimyksillä.” Menettely synnyttää kaitsennallisen ongelman, kun Suomen luterilaisen kirkon sisällä toimivissa järjestöissä palvelee Inkerin kirkon pappeja, jotka eivät tunnusta Suomen ev.-lut. kirkon virkakäsitystä. Seurakuntalaiset eivät aina tiedä, minkä kirkon papeista on kyse. Luoman mukaan tämä ruokkii hajaannusta Suomen kirkon sisällä.
Arkkipiispa Luoma kommentoi Hesarille (24.9.), että Inkerin kirkko on luonut Suomen luterilaisen kirkon sisäiselle oppositiolle rinnakkaisväylän pappisvihkimykseen, mikä uhkaa kirkkojen keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. ”Toiminnallaan Inkerin kirkko puuttuu Suomen ev.-lut. kirkon asioihin pyrkien kaventamaan sen itsemääräämisoikeutta. Se luo hajaannusta kirkon sisällä.” Lopuksi arkkipiispa sanoo ”tekevänsä kaikkensa, jottei konflikti johtaisi Suomen luterilaisen kirkon jakaantumiseen.”
Tapio Luoma on oikeassa todetessaan Inkerin kirkon pappisvihkimysten tuomat ongelmat. Yhteistyösopimuksessa Inkerin kirkon kanssa on sovittu, millä ehdoilla ne voivat toimia suhteessa toisiinsa. Nyt Inkerin kirkko on ilmeisesti menetellyt vastoin sopimusta.
2. Kristillisten järjestöjen näkökulma
Naispappeuden torjuvien kristillisten järjestöjen tila toimia kirkossa on kaventunut samalla kun polarisaatio kirkon sisällä on syventynyt. Kirkon virallisen lähetysjärjestön asema ja seurakuntien taloudellinen tuki ovat pitäneet järjestöt kirkon sisällä. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, kun monet eteläisen Suomen seurakuntataloudet ovat lakanneet avustamasta kyseisiä järjestöjä niiden virkakannan vuoksi, ja toisaalta koska järjestöt eivät ole saaneet Suomen kirkossa pappisvihkimystä palveluksessaan oleville teologian maistereille. Syvemmällä on myös opillisten erojen kasvaminen. Vuosikymmeniä jatkunut kehitys on johtamassa railon repeämiseen kirkossa.
Järjestöjen näkökulmasta Inkerin kirkon pappisvihkimys on näyttänyt ratkaisulta, kun Suomen ev.-lut. kirkosta ei heille ole ollut mahdollista saada erillisvihkimystä.
Tilanne voisi olla tänään toinen, jos vanhaa virkakäsitystä edustaneet teologian maisterit olisivat naispappeuden hyväksymisen jälkeen osallistuneet pappisvihkimyksiin sillä ajatuksella, että kyse on heidän vihkimisestään papeiksi eikä protestista naisten pappisvihkimystä vastaan. Tällöin he olisivat voineet osallistua ordinaatioon naisten kanssa.
Toimintatavaksi muodostui kuitenkin, että erottautuminen naisten pappisvihkimyksestä merkitsi tunnustautumista vanhan virkakäsityksen edustajaksi, eikä yhteinen ordinaatio ollut mahdollinen. Lestadiolaisessa liikkeessä ratkaistiin asia toisin, eikä pappisvihkimyksen saamisessa tai yhteistyön tekemisessä kaikkien pappien kanssa ollut vaikeuksia.
Lopputuloksena on ollut, että sekä Suomen ev.-lut. kirkko, että naispappeuden torjuvat järjestöt ovat vaikuttaneet teiden erkaantumiseen ja repeämän syntyyn. Näyttää siltä, että eräät kristilliset järjestöt ovat kenties varautumassa kirkon jakautumiseen siten, että Inkerin kirkko voisi toimia pelastuslauttana, jos Suomen ev.-lut. kirkkolaivasta tulee lähtö.
3. Inkerin kirkon näkökulma
Suomen ev.-lut. kirkon seurakunnat tukivat monin tavoin Inkerin kirkon uutta nousua Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Ystävyysseurakuntasuhteet johtivat yhteydenpitoon ja avustamiseen. Kirkkoja kunnostettiin ja rakennettiin. Samaan aikaan Inkerin kirkon piispa Aarre Kuukauppi kävi Suomessa puhumassa tilaisuuksissa, joiden tarkoitus oli tukea hengellisesti Suomeen paluumuuttanutta inkeriläisväestöä ja saada Suomesta tukea Inkerin kirkon seurakunnille Venäjällä.
Inkerin kirkon naispappeuden torjuva virkakäsitys on kuitenkin johtanut monet seurakunnat lakkauttamaan tukensa Inkerin kirkolle, kuten myös Venäjällä Inkerin kirkon hyväksi toimiville lähetysjärjestöille. Venäjän hyökkäyssota on johtanut yhteyksien jäädyttämiseen ja Inkerin kirkon seurakuntien tilanteen vaikeutumiseen. Useat suomalaiset herätysliikkeet ovat kuitenkin jatkaneet apuaan Inkerin kirkolle. On nähtävissä, että Inkerin kirkko on vastavuoroisesti tukenut herätysliikkeitä Suomessa.
_ _ _
4. Inkeri kirkko ja Venäjän hyökkäyssota
Hesari julkaisi verkkosivullaan 23.9. artikkelin, jonka otsikko viittasi Venäjän luovan varjokirkkoa Suomeen. Samaan viitataan seuraavan päivän paperilehdessä. Arkkipiispa Luoma kommentoi väitettä: ”Todistusaineistoa Venäjän vaikutustoiminnasta ei ole, mutta ottaen huomioon Venäjän nykytilanteen kysymys on herännyt.”
Ajatus on noussut dos. Niko Huttusen blogitekstistä (12.9.), jossa hän toteaa, että viiden suomalaisen papin vihkiminen on kirkollinen erityisoperaatio, jossa pyritään luomaan Venäjältä johdettua varjokirkkoa Suomeen. ”Venäjä on totalitaristinen yhteiskunta, jossa Inkerin kirkko on Suomen suhteiden takia automaattisesti epäiltyjen järjestöjen listalla. On luultavasti ollut pakko antaa näyttöjä lojaalisuudesta Venäjän valtiolle. Ja niitähän tällä pappisvihkimyksellä ja emerituspiispan (Aarre Kuukaupin) vihjailevalla saarnalla tuli annettua.”
Huttunen ei perustele mitenkään sitä, että Inkerin kirkon pappisvihkimysten takana olisi Venäjän valtio. Kiilan lyöminen Suomen kirkon sisälle aiheuttamaan hajaannusta tosin on Venäjän intresseissä, mutta tämän me suomalaiset olemme tehneet itse. Sosiaalisen median keskustelujen polarisoitumiseen ja jakolinjojen syvenemiseen on tosin voitu vaikuttaa vihamielisen valtion kyberoperaatioilla.
Eräs kirkollinen havainto kannattaa Venäjältä panna kuitenkin merkille. Moskovan patriarkaatti päätti elokuussa siirtää kaksi piispaa pois Suomen lähialueilta. Pietarin Aleksanteri Nevskin luostarin igumeni siirrettiin Volgan alueelle Penzaan Saratovista luoteeseen ja Viipurin piispa Itä-Siperiaan Krasnojarskiin, Jenisein varrelle. Molemmilla piispoilla on ollut vuosien ajan hyvät yhteydet Suomen ev.-lut. kirkon edustajiin. Venäjän valtio on koventanut retoriikkaansa Suomesta vihamielisenä maana ja halunnut saada myös ortodoksisen kirkon toistamaan samaa viestiä.
_ _ _
Mitä siis tulisi ajatella Inkerin kirkon toimittamista pappisvihkimyksistä suomalaisten kristillisten järjestöjen miehille? Tapaus on ollut valitettava ja vahingollinen Suomen kirkolle ja sen yhtenäisyydelle. Samalla kyse on ollut vääjäämättömästä kehityksestä. Elämä etsiytyy sinne, missä on tilaa.
Herätysliikkeiden vahvuutena on sitoutunut kannattajakunta ja syvä hengellisyys. Nämä ovat rikastuttaneet myös seurakuntia, kun herätysliikkeiden jäsenet toimivat aktiivisesti seurakunnissa. Siksi uhkaava kirkon jakautuminen olisi kipeä suonenisku koko kirkolle.
Kirkon laskeva jäsenkehitys vähentää toiminnan resursseja verotulojen laskiessa. On myös mahdollista, että kirkko menettää verotusoikeutensa. Silloin kirkon sanomaan ja toimintaan sitoutuneet jäsenet kannattelevat kirkkoa vapaaehtoisesti. He ovat usein järjestöjen ja herätysliikkeiden kannattajia. Jos kirkko jakautuu, voivat puntit kääntyä resurssien suhteen järjestöjen eduksi.
Suomen ev.-lut. kirkko on ollut vahva toimija ekumeenisissa keskusteluissa. Ykseys sovitetussa erilaisuudessa on saavutettu kärsivällisissä keskusteluissa toinen toista kuunnellen. Paavalin sanaa on muistettu: ”Ei silmä voi sanoa kädelle ”Minä en tarvitse sinua”, eikä liioin pää jaloille: ”Minä en tarvitse teitä.” Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä.” (1 Kor 12:21-22).
Voisiko kirkon sisäisen yhteyden kohdalla olla muitakin mahdollisuuksia, kuin vastakkainasettelun syveneminen ja siten hajaannuksen eteneminen?
32 kommenttia
Voisiko piispat olla edes joskus huolissaan näiden kysymysten lisäksi kansakunnan hengellisestä tilasta ja voinnista? Mitä nyt tehdään, sen näkee kaikki. On kiire toteuttaa kaikenmaailman trans-lausuntoja, ilmaston muutosta ja avioliiton muutospaine juttuja, mutta hyvin vähän on kiinnostusta sielujen pelastuksen asiasta. Herätysliikkeillä tilanne on yleensä toinen, heitä kiinnosta sanassa pysyminen ja sen mukaan toimiminen. Siitä seuraa pyhä risti, joka on kristillisen kirkon yksi tuntomerkki.
En muuten ota asiaan kantaa, mutta päätellen siitä valtaisasta reaktiosta, minkä dosentti Huttusen yksittäinen blogi aiheutti, osuttiin siinä johonkin ilmeisen arkaan paikkaan.
Kiitos Pekka Särkiö monia ajatuksia herättävästä blogikirjoituksestasi, jossa on mielestäni tuotu asiallisesti esiin useita eri näkökulmia.
Blogin päättävä kysymyksesi on hyvä.
”Voisiko kirkon sisäisen yhteyden kohdalla olla muitakin mahdollisuuksia, kuin vastakkainasettelun syveneminen ja siten hajaannuksen eteneminen?”
Onnea vihityille pastoreille. Olette tärkeitä.
Monet tulevat kuuntelemaan teitä, kääntyvät puoleenne ja yhdessä teidän kanssanne haluavat tuoda panoksensa kirkon rakentamiseen.
Kirkon jakaantumisen estämiseksi tervitaan muutoksia sekä ”liberaalien” että ”konservatiivien” asenteissa. Ns. vanhan virkakannan kannattajien tulee luopua tavoittelemasta erillisvihkimyksiä ja suostua samalle alttarille pappisnaisten kanssa. Ei nimittäin ole kuin yksi pappeus. Vaikka pappisviran pätevyysvaatimuksista voidaan olla eri mieltä pitäisi voida osallistua kirkkojärjestyksen mukaiseen pappisvihkimykseen ja myös syrjimättömään viranhoitoon seurakunnassa lestadiolaisten tapaan. Toisaalta pitäisi sallia järjestöjen omalla kustannuksellaan järjestämiä messuja, joissa kunnioitetaan niiden seurakuntalaisten vakaumusta, jotka pitävät miespappeutta omantunnon kysymyksenä, sillä kristittyjähän hekin ovat, vaikka ovatkin eri mieltä kirkon virkaratkaisusta. Tanskan mallia toivoisi myös Suomen kirkkoon..
Minusta olisi kaunista, jos erilaiset teologiset näkemykset voisivat asua samassa kirkossa, mutta näillä näkymin ei taida onnistua.
Konservatiivimiehet eivät voi ottaa vastaan pappisvihkimystä tilaisuudessa, jossa vihitään myös naisia papeiksi. Ilmeisesti he kuitenkin ottaisivat vastaan vihkimyksen piispalta, joka vihkii myös naisia, kunhan konservatiivimiesten vihkimys tapahtuisi erikseen. Ristiriitaista? Pitäisikö enemmän panna painoa vihkimykseen sisältyvälle Sanalle ja rukoukselle kuin sille, kuka vihkii tai kuka muu saa samalla vihkimyksen? (Taisi tulla maallikkoteologiaa. Auts.)
Liberaalisiipi puolestaan ei voi hyväksyä kanssaan samaan kirkkoon yhteisöjä, jotka eivät hyväksy naisten pappeutta, samaa sukupuolta olevien avioliittoja jne. He näkevät tässä vain syrjintää ja syrjintään kasvattamista. Voisiko liberaalisiipi antaa enemmän tilaa omantunnon- ja uskonnonvapaudelle, myös kirkon sisällä? Voisiko enemmän painottaa sitä näkökohtaa, että ihmiset täysin vapaaehtoisesti osallistuvat erilaisten yhteisöjen toimintaan, myös sellaisten, jotka joku toinen näkee syrjivinä tai muuten outoina.
Olemme monella tapaa outoja toistemme silmissä, mutta oman isäntänsä edessä kukin seisoo tai kaatuu. (Melkein raamatunpaikka!)
Siis kummankin puolen pitäisi tulla vastaan, jotta yhteiselo onnistuisi. Erilaisten yhteisöjen toiminta kirkon sisällä kuitenkin tuottaisi hyötyä kaikille osapuolille ainakin käytännön asioissa, kuten toimitiloissa ja taloudessa, ainakin niin kauan kuin kirkollisveroa kerätään ja kohtalainen osa kansasta kuuluu kirkkoon ja veronsa maksaa.
Hämmästyttävintä tässä on seurata sen suunnitelman toteutumisesta, jonka kerran luin ja josta olen kertonut. En vain muista missä kirjassa se oli. Siinä askel askeleelta kuvattiin tämä mikä nyt on todellisuutta koko yhteiskunnassamme ja etenkin kirkossamme. Silloin se tuntui uskomattomalta. Nyt vasta oikein alkaa tajuta miten hyvin se on saatu toimiaan. Koska suunnitelma on toteutunut tarkalleen tähän päivään asti , niin varmasti se saavuttaa lopulta päämääränsä ja kirkko hajoaa.
Mieleen nousee taas se pieni kirkon raunio Turkin Alaniassa. Luulin siellä olevan kirkon, niin kuin kartan perusteella oletin. Olin vain vuosiasatoja myöhässä. Joskus siellä oli parhaalla paikalla kirkko ja varmasti elävä seurakunta. Nyt vain metalliaidoilla suojattu vähäinen raunio. Aitaan oli kiinnitetty sentään kimppu kukkia. Siinäkö kuva kirkkomme tulevaisuudesta?
Edellisen kerran näissä puitteissa syntyi Lähetyshiippakunta. Olisiko nyt sisua siihen? Mieleeni tuli paneeli Karkun opistolla. Mukana oli laajasti edustusta kirkon piiristä. Mukana oli Kesli-Lahden kirkkoherra Pekka Särkiö ja Heikki Purtanen muun muassa myös Juhana Pohjola. Pohjola oli joku dekaani jossain, jonka nimestä nyt en ole varma. Asiat olivat kuitenkin akuutteja silloinkin. Kirkon valtaeliitti istui tiellä pappeuteen. Eikä poliisit kantaneet heitä pois. Kun ei voi mennä yli niin täytyy kiertää. Kuulin miten joku kyseli omasta piispasta Juhana Pohjolalta. Hän sanoi suurinpiirtein näin: Kyllä sekin varmaan tullee, mutta ei ole vielä ajankohtainen.
Ilmoita asiaton kommentti