Rooman valtakunnassa oli käytäntö, että uuden keisarin ottaessa vallan, airut lähti julistamaan uuden keisarin ”evankeliumia”, esimerkiksi Augustuksen evankeliumia.
Ei siis ollut ihme, että Jeesuskin puhuessaan Jumalan valtakunnan saapumisesta käytti oman aikansa ihmisille tuttua evankeliumi-sanaa – kuulijat tajusivat, että Jeesus on tuomassa uutta valtakuntaa.
Jeesuksen evankeliumi on sanoma siitä, kuinka Jeesus tuli kuninkaaksi toi valtakunnan. Se haastoi ihmisiä ottamaan kantaa Jeesuksen kuninkuuteen. Ne, jotka ottivat tämän vastaan, heistä tuli Kristuksen seuraajia. He tiesivät astuneensa sisälle Kristuksen valtakuntaan, pelastuneensa, ja he alkoivat opetella elämään valtakunnan edustajina. Varhaiskirkko ei tarvinnut hierakiaa, koska kristityt olivat kanssamatkaajia, oppaana Kristus. Vanhemmat matkaajat opastivat nuorempia, miten elää kuuliaisena Kristukselle.
Ensimmäisten vuosisatojen jälkeen kirkkoon syntyi oma hierarkia, ja kun maallinen hallitsijakin piti kirkkoa näpeissään, niin evankeliumi Jeesuksesta Kuninkaana vaihtui pelkäksi pelastuksen evankeliumiksi.
Tämä pienennetty evankeliumi ei enää haastanut maallista valtaa eikä myöskään kirkon hierarkiaa, se oli ihmiskeskeinen, ja siinä Kristus oli vain anteeksiantajan roolissa. Samalla Jumalan valtakunta alettiin ymmärtää vasta taivaassa toteutuvaksi todellisuudeksi.
Sanojen merkitys muuttui. Kun alussa Jeesuksen seuraajat olivat opetuslapsia, jotka olivat jo nyt valtakunnan kansalaisia, kutsuen muitakin sisälle, niin myöhemmin papit julistivat pelkkää anteeksiantoa, ja uskoivat, että vasta kuoleman jälkeen uskovat voivat päästä valtakuntaan.
Siksi mielestäni suurimman osan kirkon historiaa evankeliumi-sana on ymmärretty toisin kuin varhaiskirkossa.
Olemme käyttäneet evankeliumi-sanaa, puhuttaessa pelastuksesta, neljästä hengellisen elämän tosiasiasta tai esim. kasteen armosta. Ne eivät kuitenkaan ole se evankeliumi, josta Uusi testamentti puhuu. Ne ovat kyllä ovia tai kutsuja sisälle valtakuntaan. Tai pieni osa isosta sanomasta. Kuitenkin vain sanoma Kristuksesta Kuninkaana ja sanoma hänen valtakunnastaan ovat evankeliumi. Kuningas Kristuksen evankeliumi on se, joka kutsuu seuraamaan, ja synnyttää kristittyjä, jotka toteuttavat Kristuksen heille antamaa kutsumusta; he eivät ole vain penkin täytettä, vaan Jumala opettaa heitä olemaan muiden palvelijoita. He eivät vain usko “mielessään”, vaan seuraavat.
Valitettavasti Kristuksen kuninkuuden julistaminen, ja sen todeksi eläminen on erityisen haasteellista kansankirkossa. Täällä Jeesuksesta on useimmiten tehty muodollinen monarkki, jota kutsutaan juhliin. Teologit keskustelevat keskenään, mitkä kohdat Jeesuksen opetuksesta kannattaa huomioida. Enemmän kuin Kristusta, kuunnellaan ajan henkeä, teologeja tai pappeja. Kansankirkko haluaa olla yhteiskunnan liima, ja silloin usein evankeliumi -sana saa tarvittavia merkityksiä.
Silloin kun ymmärrys Jeesuksen kuninkuudesta häviää, kristinusko lakkaa haastamasta ihmisten minäkeskeisyyttä. Konservatiivit kyllä puhuvat anteeksiannosta, pelastuksesta ja moraalista, mutta usein keskiluokkainen peruskonservatiivinen seurakunta sokaistuu, ja ohittaa Jeesuksen puheet rahasta, vallasta ja vähäosaisten auttamisesta. Liberaalit taas puhuvat rakastavasta Jumalasta ja suvaitsevaisuudesta. He haluavat korjata yhteiskunnan rakenteellista vääryyttä, mutta useimmiten ohittavat Uuden testamentin opetukset pyhästä elämästä vanhanaikaisina, koska he ajattelevat olevansa viisaampia kuin kuin Raamatun kirjoittajat.
Silloin, kun evankeliumin keskiössä on Kristus, kuningas, kristitty haluaa kasvaa uskon kuuliaisuudessa. Mutta jos kuningas on poissa, niin kristitty, sen sijaan että keskittyisi palvelemaan, alkaakin koota käännynnäisiä omalle evankeliumilleen. Olkoon se vaikka tasa-arvo.
Eräs jenkkitutkija arvioi, että oikeastaan progressiivisen kristinuskon ja konservatiivisen teologian ajatusmaailmat ovat yhtä kaukana toisistaan kuin “ eri uskonnot”. Tutkija hahmotti, että konservatiivit hahmottavat nämä yhtenä kirkkona, eiväthän he usein edes tiedä toisten ajatusmaailman kokonaisuutta, mutta progressiiviset liberaalit eivät halua yhteyttä konservatiivisiin kristittyihin. He suhtautuivat konservatiivisiin kristittyihin kielteisemmin kuin muihin uskontoihin. Päätekijä kielteisyyteen oli konservatiivien ehdottomuus.
Ajattelen, että tietty kulminaatiopiste konservatiivisten ryhmien ja arkkipiispa Luoman välillä tapahtui, kun arkkipiispa päätti tehdä suomalaisten miesten vihkimyksestä Pietarissa Inkerin kirkon papeiksi tämän vuoden tärkeimmän kirkollisen media tapahtuman. Miksikö? Yksi vaihtoehto on se, että arkkipiispa Luoma ei enää kannata moniäänistä kirkkoa.
Arkkipiispa Mäkinen lanseerasi ajatuksen moniäänisestä kirkosta. Moniäänisen kirkon mahdollistaa parhaiten kunnioittava keskustelu. Kunnioittavan keskustelun mahdollistava periaate on se, että Raamattuun ei viitata totuuden lähteenä.
Näemme nyt moniäänisyyden hedelmää. Piispojen rooli kansan henkisinä johtajina on vahvistunut, he ottavat kantaa vähemmistöjen ja sorrettujen puolesta. Antavat yhteiskunnallisia kannanottoja. Rukoilevat, että Jumalan siunaisi koko Suomen kansaa. Mutta ei hevin löydy opastusta siitä, kuinka seurata Kristusta tai mihin kirkko on matkalla. Kommentteja, joista joku loukkaantuisi.
Herätysliikejohtajat taas ovat rohkeammin kohdistaneet sanansa niille, jotka haluavat elää kristittynä. He ovat täyttäneet hengellisen johtajuuden aukkoa, puhuen Raamatun totuudesta ja sen soveltamisesta. He ovat perinteisen kristillisyyden kannalla, usko ja moraali kuuluvat yhteen. He eivät välttämättä osaa kunnioittavaa keskustelua.
Sensijaan monet virallisen kirkon johtajat näkevät, että kristillinen etiikka ja moraali ovat aikasidonnaisia. Vain pelastuskysymykset ovat pysyviä . Tästä esimerkkinä oli tuore Kirkko ja kaupunki-lehden haastattelu Paavalin kirkkoherrasta polyamoriaan liittyen, jossa kirkkoherra totesi että rakkausasiat eivät liity kristinuskon oppiin vaan etiikkaan. Tärkeää on, että ei vahingoita toista.
Tämä on ikkuna kirkolliseen ajattelutapaan, joka myös näyttää . mielestäni hyvin luterilaisen teologian nykyisen alennustilan. Kun pelastava usko ja elämä on erotettu toisistaan, niin silloin käytännössä usko ja Kristuksen seuraaminen on irroitettu toisistaan – joka elävässä hengellisyydestä on mahdottomuus.
Tämä ajattelumalli lähti alunperin liikkeelle ”rakkauden kaksi koria” – pohdinnasta. Tästä alunperin ekumeniikkaan kehitetystä ajattelumallista kasvoi Troian hevonen, jossa teologien sisäpiirin kehittämä Raamatun tulkintatapa murensi Raamatun auktoriteetin ilman piispojen tai kirkolliskokouksen kannanottoa.
Silti kyse lienee pohjimmiltaan siitä, että kansankirkossa Raamatun totuus häviää aina kansan äänelle. Jossain vaiheessa.
Samin kanssa keskustelu Luterilaisesta opista on hukkaan heitettyä aikaa. Sami tuntee sen kuin omat taskunsa. Tuskin monikaan täällä kykenee Luterilaisen opetuksen alueella kilpailemaan hänen kanssaan. Joten Luterilaisiin teksteihin vetoaminen on Samin kanssa aivan turhaa. Sillä saadaan aikaan ainoastaan turhaa väittelyä. Sellainen jopa karkottaa muut keskustelijat pois koko kanavalta.
En ole Pekka kanssasi ollenkaan tästä samaa mieltä. Sami luulee vain tietävänsä ja tuntevansa. Hän leikkii meille jumalaa, jota meidän pitäisi uskoa. Siinä mielessä keskustelu hänen kanssaan todella on turhaa. Hänellä on jo ihan lähtökohdissa väärässä.
Tiedän että se, mitä olen kirjoittanut, on aivan Paavalin opetuksen mukaista ja luterilaisen opin mukaista. Henki tekee eläväksi, kirjain kuolettaa. Kristinusko ei ole juutalaisuutta.
Paavali sanoo olleensa lain vanhurskauteen nähden nuhteeton. (Fil. 3:6) Intoon nähden hän oli seurakunnan vainoaja. Hän vihasi Jeesuksen seuraajia. Kristus pysäytti hänet ja hän romahti. Kaikki entinen jäi ja hän hylkäsi sen roskana (omat saavutuksensa ja ponnistelunsa lain täyttämisessä), silmät avautuivat, hän alkoi nähdä Hengen valaisemin silmin todellisuuden.
Sami yrittää kumota niin ennen kuin nytkin kaiken, mikä koskee uskoa ja pelastusta yksin Jumalan armosta Kristuksen täytetyn sijaisuhrin tähden, mistä Paavali aivan selvästi ja ymmärrettävästi kirjoittaa, Jaak. kirjeen yhdellä ainoalla jakeella, jonka senkin ymmärtää väärin. Usko näkyy totta kai Hengen hedelmänä. Ja nehän on mainittu Gal. 5:22. Ja edellä on mainittu lihan teot Gal. 5:19. Tässä onkin jännä huomata: lihan teot, mutta Hengen hedelmä.
Ja jos ei ole uskoa Jeesukseen Kristukseen ja syntien sovitukseen hänessä, ei ole Henkeäkään.
Minä en lakkaa kirjoittamasta, että pelastumme vain Kristuksen ansion tähden yksin uskosta yksin Jumalan armosta.
”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Joh. 3:16
”Mutta niin kuin lihan mukaan syntynyt silloin vainosi Hengen mukaan syntynyttä, niin nytkin.” Gal. 4:29
Riitta S. Toivon, että Sinäkin ottaisit rauhallisemmin. Entisenä SLEY:n työntekijänä ja monien kommenttien valossa Sami tuntee kyllä luterilaisen opin, nimenomaan evankelisen liikkeen tietystä näkökulmasta. Mutta hän arvostelee sitä ortodoksisesta teologiasta (ja omista kokemuksistaan?) käsin. Asetelma on aivan hyväksyttävä, kunhan asiallisuus säilytetään puolin ja toisin. Siinä sekä Samilla, Sinulla että minulla on kilvoiteltavaa.
Ortodoksinen ja luterilainen teologia tarkastelevat ihmisen pelastusta hyvin eri käsittein ja toisistaan eroavista näkökulmista. Oppi Kristuksesta on sama kuin luterilaisilla, mutta erot muussa opinkäsityksessä ovat todellisia, tosin eivät aina ollenkaan niin isoja, kuin äkkipäätä näyttää. Oma arvioni mututumtumalta on, että voin allekirjoittaa noin 85 % vaikkapa Ilarionin ”Uskon mysteeri” -dogmatiikan opetuksesta. Ortodoksisuuden arviointi lain ja evankeliumin tai Raamatun ja tradition suhteen näkökulmista ei tee sille oikeutta, koska käsitteetkin ovat erilaiset. Parempi menettelytapa on lukea pari ortodoksista uskoa käsittelevää teosta ja arvioida siltä pohjalta itsenäisesti, mitkä ovat yhtäläisyydet ja erot. Idän kirkon isillä oli sama Roomalaiskirje ja Galatalaiskirje kuin meillä, mutta johtopäätökset erilaiset kuin Lutherilla vuosituhat myöhemmin. Ylimielisyydestä en pidä ja fanaattinen oikeassa oleminen on ongelmallista.
Tämän sanon Raamattua, Tunnustuskirjoja ja Lutheria ahmineena hyperluterilaisena. Lain ja evankeliumin oikea erottaminen ja uskon vanhurskaus ovat luovuttamattomia. Kuitenkin pelastuksen salaisuus ja opastus kristittynä kilvoittelemiseen ja elämiseen voidaan sanoittaa myös toisin tavoin. Ei ortodoksisuus ole mitään ”juutalaisuutta” ja uskon vanhurskauden vastakohtaa. Se vaara vaanii kyllä meistä jokaista. On luterilaisia, jotka ovat kääntyneet ortodokseiksi ja on ortodokseja (tai sen vaikutuspiirissä eläneitä), jotka ovat saaneet sielunrauhan luterilaisuudesta.
Marko, onko sinun mielestäsi Raamattu traditiota?
En ole halunnut Samia loukata, mutta hän loukkaa jatkuvasti muita, jotka eivät ajattele kuin hän. En voi hyväksyä sitä. En ole arvostellut ortodoksista kirkkoa enkä pahemmin roomalaiskatolistakaan. Sami saa ihan rauhassa ajatella niin kuin haluaa. Toivoisin vain että hän lopettaa pilkkaamisen. Kun ihminen katkeroituu, hän alkaa vihata ja viha syö ihmisen sisältä.
Kaikista hänen kirjoituksistaan päättelen, ettei hänelle ole avautunut evankeliumi Kristuksesta. Hän hyökkää heti, jos siitä kirjoitetaan. Hänellä on toki oikeus ajatella miten haluaa, mutta toivoisin perustelua Raamatulla enkä traditioilla. Kyllä traditiot tulee koetella Raamatulla. Mutta jos Raamattukin on traditiota kuten Sami sanoo, niin mitään perustaa ei ole.
Jos ihminen katsoo olevansa pohjimmiltaan hyvä, ei Kristus ole hänelle miksikään hyödyksi. Jeesuksen ei olisi tarvinnut syntyä ihmiseksi, jos perisyntiä ei olisi.
Riitta S, lyhyesti: Raamattu ON osa traditiota.
Laajemmin: Pitää muistaa, että sanaa ”traditio” käytetään useissa eri merkityksissä. Alussa oli julistettu ja eteenpäin välitetty sanoma, apostolien antamia suullisia ohjeita ja kirjeitä sekä evankeliumit Jeesuksen elämästä. Lisäksi kehittyi ns. uskon sääntö, joka tiivistettiin sittemmin uskontunnustuksiin. Kirkkohistorian valossa (esim. Jaroslav Pelikanin dogmihistoria) on selvää, että varhainen kristikunta pitäytyi juuri oikeaksi osoitettuun apostoliseen traditioon erotuksena kaikista harhaopeista.
Kiistat koskevat nyt sitä, mikä on Raamatun merkitys tradition osana. Ortodoksit ja katoliset lähtevät siitä, että pelastukseen tarvittava opetus on alun perinkin ollut osaksi Raamatussa ja osaksi sen rinnalla. Raamattua sitten ymmärretään oikein kun pitäydyrään kirkkoisiin tai kirkon opetusvirkaan. Luterilaisuus ratkaisee asian niin, että Raamattu yksin on ylin ohje ja normi: sen avulla voidaan myös tarkastella kriittisesti suullista traditiota ja erilaisia kirkollisia opetuksia. Nehän ovat joskus – niinkuin me perustellusti katsomme – irronneet Raamatusta ja himmentävät Kristuksen kunniaa tai ovat jopa sen kanssa ristiriidassa. Hyödyllisiä kirkollisia perinnäissääntöjä ja käytäntöjä ei ilman muuta hylätä.
Käytännössä olen huomannut, että ortodoksnen ja katolinen kristillisyys kuitenkin on säilyttänyt kirkkaammin monia kristillisiä opinkohtia kuin liberaali protestantismi. Ainakin itselleni on kuitenkin selvää, että me kuulemme nimenomaan Raamatussa Herramme ja Hänen apostoliensa äänen eikä Raamatun yli saa mennä tai sitä vastoin tule kirkossa toimia.
Riitta, itse jättäisin kyllä julkisesta keskustelusta pois arviot siitä, kenelle evankeliumi on avautunut ja kenelle ei.
Tien aukaisija:
https://youtu.be/kgO4pbbXCdE?si=BducUrw5C3zT_rhu
Terve Pyhän Hengen odotus:
https://youtu.be/51-XxIDCRV4?si=YQfyQA5CM7qgkWGk
Tässä mielestäni erittäin hyvää opetusta Timo Laatolta👍. Kannattaa kuunnella!
https://www.youtube.com/live/8Cl1zitdR50?si=dTLbrPk6lXDsr7Ql
Kyllä sinun Riitta tulee hyväksyä Samin loukkaavat sanat. Sillä niille et mitään voi. Jos jatkat väittelyjä Samin kanssa niin kohtaat niitä sanoja lisää ja siitä voit syyttää vain itseäsi. Samin käytöstä et voi mitenkään muuttaa, mutta omaasi voit ja vieläpä helposti.
Marko ja Pekka, En ole loukannut Samia. Ja jos jotain typerää olen sanonut, sen voi varmasti laskea viidellä sormella. Olen myös pyytänyt anteeksi. Hänen aggressiiviset hyökkäyksensä esim. minua kohtaan ovat olleet esillä jo heti alusta lähtien kun tänne aloin kirjoittaa. En ymmärrä miten voi edes asettaa samalle arvoasteikoille Samin käytöksen ja vaikkapa sen mitä itse olen tänne kirjoittanut.
Viimeksi hän kirjoitti pahasta kolminaisuudesta. Varmaan tarkoitti sillä Sleytä, Raamattuopistoa ja Kansanlähetystä. Minusta näyttää, että hänen vihansa motivaattorina on hänen katkeruutensa ja kokemuksensa Sleyssä. Itse olen pyrkinyt pitämään ihmisten ilkeyden ja pahantahtoisuuden erossa uskostani.
Marko kirjoitit: ”Ylimielisyydestä en pidä ja fanaattinen oikeassa oleminen on ongelmallista.”
Mikä tässä on ongelma? Ovatko Paavalin tekstit lihassa ja Hengessä vaeltamisesta jotenkin ongelmallisia? Onko uudestisyntyminen Hengestä tabu ev.lut.kirkossa? Onhan perin merkillistä, että niin harva ev.lut.kirkon jäsenistä on tunnustavia kristittyjä ja Jeesukseen uskovia. Ja kun selitän oivalluksiani evankeliumista ja korostan Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemisen merkitystä, minut lytätään.
Jos teistä en kirjoita kunnioittavasti, niin tahtoisin että osoitatte minulle missä käytökseni on ollut huonoa? Käsittääkseni täällä saa vapaasti kirjoittaa uskostaan.
Marko kirjoitit: ”Ei ortodoksisuus ole mitään ”juutalaisuutta” ja uskon vanhurskauden vastakohtaa.” Mistä ihmeestä tämä ortodoksisuus tähän tuli? Minä en ole maininnut ortodoksista kirkkoa enkä sen teologiaa sanallakaan enkä rinnastanut sitä juutalaisuuteen. Mistä tämä tulee?
Ymmärrän että monilla on antipatioita tietyissä liikkeissä olevia ihmisiä kohtaan, mutta yrittäkää nyt pitää ne erillään näistä hengellisistä asioista. Antipatia ja viha herätyskristittyjä kohtaan alkaa jo saada älyttömät mittasuhteet.
Riitta S. Arvostelit Sami P:n tiukasta ortodoksisen uskon tulkinnasta käsin esittämiä näkemyksiä. Eikä ninulla ole antipatioita tai vihaa herätyskristillisyyttä kohtaan, edustanhan sitä itsekin.
Marko, mistä minä tiedän onko Samin tiukat käsitykset ortodoksisia vai ei? En voi tietää sitä, koska en tunne ortodoksisen kirkon teologiaa. Enkä aio siihen tutustuakaan.
Olen löytänyt rauhan kun evankeliumi avautui minulle vihdoin kaiken etsinnän jälkeen Raamatun ja Lutherin teologian ja kirjoitustensa avulla. Evankeliumista avautuu jatkuvasti uutta ja ihmeellistä Raamattua tutkiessa, koska kaikki viidauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä Kristuksessa. (Kol. 2:2-3), (Jes. 45:3). Paavali painottaa Kristuksen tuntemista ja sitähän on kyse pelastumisessa.
Elämä, joka minulla alkaa jo painua iltaan, on liian lyhyt ja arvokas, että alkaisin vertailemaan eri kirkkokuntien oppikäsityksiä ja arpomaan niistä itselleni jonkun mielestäni verrattomasti oikean ja erehtymättömän opin ja kirkon. En usko tällaista olevan edes olemassakaan. Eikä se mielestäni ole mitenkään mielekästä puuhaa. Jo 20 vuotta sitten kiinnitin huomioni, että UT:ssa puhutaan Kristuksen opista ja terveestä opista.
Jeesus Kristus on Persoona, Kolmiyhteinen Jumala on Persoona. Persoonien välille syntyy suhde ja he elävät suhteessa toisiinsa. Jeesus Kristus on Jumala ja ihminen, laki ja evankeliumi, esikuva ja lahja. Tämä on jotakin muuta kuin kirjaimeen kuivaan hengettömään oikeaan opillisuuteen perustautuminen.
Ihmisenä Jeesus on esikuvani, Jumalana hän on minulle täydellinen lahja uskon kautta yksin armosta, jonka lahjan saan kiitollisena omistaa itselleni viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. (1. Kor. 1:30).
Edelleenkin on siis niin, että minä en ole arvostellut ortodoksista oppia enkä ortodoksista kirkkoa sanallakaan. En ole tuonut keskusteluun ortodoksista kirkkoa ja sen teologiaa. Ehkä sitten ortodoksisen kirkon oppi on ristiriidassa Paavalin teologian kanssa? Osuinko ehkä johonkin kiivaita tunteita nostattavaan? Mahdollisesti. Ja mistä tuli tämä kulunut sanonta ”oikeassa oleminen” ja jopa ylimielisyys?
En ole vaatinut ketään olemaan samaa mieltä kanssani. Sen sijaan provokaatiot ja teilaamiset etenkin herätyskristittyjä kohtaan ovat täällä jatkuvasti esillä. Sitä suren. Mutta ymmärrän ne hengellisenä sotana. Näin on aina ollut ja tulee olemaan.
Minulle luterilainen vanhurskauttamisoppi, jumalattoman vanhurskaaksi julistaminen on luovuttamaton ja se on uskoni perusta. Siinä olen löytänyt rauhan ja levon sielulleni. Jeesus itse sanoo, että hänessä me löydämme levon ja hän on elävän veden lähde janoavaiselle ja häneen uskovalle.
Jos joku luottaa tekojensa perusteella pelastuvansa, niin hänen kannattaisi minusta kuitenkin pohtia sitä mikä tekojen määrä ja laatu riittää pelastukseen? Mistä löydän varmuuden riittävyyteen? Ja ennen kaikkea sitä turhentaako tällainen oppi Kristuksen sovitustyön ja Jumalan kunnian?
Riitta, tätä pitää jatkaa jossain toisessa yhteydessä. Sami arvostelee luterilaisuutta nimenomaan ortodoksisen opinkäsityksen näkökulmasta ja teologina huomaan sen erittäin selvästi. Ortodoksisesta kristillisyydestä on olemassa useitakin hyviä ja lyhyitä esityksiä ortodokseiksi kääntyneiden kirjoittamina: OrtodoksInen elämäntapa, Ortodoksinen usko, vähän perusteellisempi dogmatiikka Uskon mysteeri. Tekijöitä en nyt muista. Jos haluat, suosittelen tuota ensimmäistä sekä venäläistä hartauskirjaklassikkoa Vaeltajan kertomukset.
Olen kanssasi samoilla linjoilla mitä tulee pelastukseen ja vanhurskauttamisoppiin mutta olen yrittänyt opetella ymmärtämään ortodoksisuuden logiikkaa. Ortodoksisessa kristillisyydessä uskoa ja tekoja ei aseteta sillä tavoin toisensa pois sulkeviksi vastakohdiksi kuin luterilaisuudessa, koska pelastus ymmärretään prosessina ja jopa uskoa kuvaava käsitteistö on erilainen. Kummassakin kirkkokunnassa pelastuksen tuo yksin Jumala ja Hänen armonsa. Ja ortodoksi ei ihan oikeasti miellä vastakohtaa uskon ja tekojen välillä sellaiseksi kuin me. On hankala verrata keskenään kahta ei-yhteismitallista kristinuskontulkintaa, vaikka Jumala, Vapahtaja ja Raamattukin suurimmaksi osaksi ovat samat. Varsinkin kun luterilainen oppi on hioutunut roomalaiskatolista ja reformoitua, ei ortodoksista kristinuskontulkintaa vasten.
Samille vielä toivomus: Kun seuraavan kerran kirjoitat, niin perustele käsityksesi äläkä vain mollaa meitä luterilaisia harhoista. Osaat kyllä ilmaista asiat selkeästi ja ei-poleemisesti.
Kiitos keskustelusta!
Pekka kirjoitit: ”Samin käytöstä et voi mitenkään muuttaa, mutta omaasi voit ja vieläpä helposti.”
Mikä vika käytöksessäni on? En ole parjannut häntä ainakaan. Olisi kiva keskustella asioista eikä ihmisistä. Lupaan etten enää tästä lähtien lue Samin kommentteja enkä vastaa niihin. Sillähän se ongelma ratkeaa.
Riitta, minä ainakin pidän sinusta. Joten kaikki on ihan hyvin.
Sami, kaikki siis on ihan hyvin kun sinä pidät minusta. Selvä. Voin siis rauhoittaa mieleni kun julistat sen minulle.😄😉
Ei sitten muuta kuin seuraavaa hyökkäystäsi odotellessa.😄🙃
Muuten varsin mielenkiintoista keskustelua mutta Sami Paanasen olisi kohtuullista laskeutua alas ylpeyden tornistaan.
Mokaat vaan itsesi ja pilaat keskustelun. Nöyryyttä veliseni.
Paajanen
Paajanen, sama tauti Rahikaisella.