Barometri

Osallistuin tänään jumalanpalveluselämän barometrin julkaisutilaisuuteen. Oli kiinnostavaa kuulla uusista trendeistä kuten siitä, että messun arvostus on suorastaan romahtanut kanttorien ja erityisesti pappien keskuudessa. Surkealla tasolla se olikin jo aiemmin kasvatustyön keskuudessa.

En ihmettele. Nimittäin samoista havainnoista kuin joita barometrissä muutoin tehtiin, on puhuttu kirkon piirissä jo ainakin 40 vuotta. Messun pitäisi olla yhteisöllisempi ja sitä pitäisi toteuttaa yhdessä eri työntekijäryhmien ja erityisesti seurakuntalaisten kanssa. Sen sijaan yhä harvempi kokee osallisuutta ja jopa työntekijät kokevat, ettei heillä ole mahdollisuuksia vaikuttaa messun toteuttamiseen.

Tuttua huttua. Ongelma ei ole tähänkään asti ollut tiedon vaan tekojen puute. Hiukan pelkäänkin, että barometristä kohistaan hetken aikaa ja sitten kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Onneksi poikkeuksiakin on. Yliopistolehtori Pietari Hannikaisen ansiokas tutkimus tuo esiin sen, että jotkut ovat lähteneet lupaa kyselemättä toteuttamaan kirkon strategiaa – ja tuloksena eri puolilla maata on noin sata erilaista messuyhteisöä. Puhutaan jo yhteisöliikkeestä, vaikka ehkä osuvampi nimi voisi olla yhteisöilmiö.

Kun itse aloitin yhteisön rakentamisen 1990-luvun lopulla, juuri kukaan ei ymmärtänyt mitä tein. Koin ankaraa kuittailua ja vastustusta jopa omassa työyhteisössäni. Vuosien saatossa yhteisöistä on tullut siinä määrin hyväksyttyä, että juuri kukaan ei enää vastusta niitä. Nyt toivoisin, että pääsisimme viimein vaiheeseen, jossa messuyhteisöjen rakentamista tuettaisiin määrätietoisesti. Tätä olemme Hengen uudistuksen Spirit-verkoston puitteissa tehneet jo vuosia. Nyt toivoisin, että kirkkohallitus, hiippakunnat, koulutuskeskus ja muut innokkaat tahot syttyisivät asialle täydellä liekillä ja yhteisöjen perustamisesta tehtäisiin kirkon strateginen painopiste, sillä kirkon tulevaisuus on yhteisöissä.

Timo Pöyhönen

Ps. Turun, Tampereen, Lapuan ja Mikkelin hiippakunnat ovatkin olleet mukana valmennustoiminnassa kanssamme – mistä niille suuri kiitos! Eiköhän vain jatketa siitä, mihin on päästy. Kts. lisää: www.spirit.fi

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Mielenkiintoinen tämä messun ja yhteisön suhde. Onko niin että yhteisöjä takentaessaanTimo P. haluaa nähdä seurakunnan kymppimessussa liittymäkohdan tai kiinnittymiskohdan sille yhteisölle ja yhteisöllisyydelle, jota tavoittelee? Onko niin että hän ei ole vielä halunnut heittää pyyhettä kehään konkreettisen, olemassa olevan kirkon/seurakunnan uudistamisessa? Osa meistä, kuten Jouko K. ja Pekka P., sen sijaan jättäisi virallisen kirkon ja seurakunnan messuineen jo rauhaan, ja kiinnittäisi yhteisön rakentamisen ja rakentumisen evankeliumiin, Sanaan ja rukoukseen.

    Itse epäröin näiden kahden välillä, vaikka selvästi katson mielelläni paikallisen seurakunnan perusmessuun, ja kuvittelen että siitä voisi syntyä/muodostua se yhteisö joka uudistaisi seurakunnan elämän. Vaikka oma tekemiseni on hyvin vaatimatonta, en siis rakentaisi yhteisöä ”messun ympärille” (Timo P.), vaan messuun itseensä.

  2. Hyvinpä ilmaisit Hannu asian: ” Mielenkiintoinen on tuo messun ja yhteisön suhde.” Tässä ollaan ehkä olennaisen äärellä kun mietitään seurakunnan hengellsen työn kasvua sekä evankeliumin todeksi elämistä. Mielestäni nämä tapahtuvat aivan muualla kuin messussa. Nyt saatan suututtaa tai jopa loukata monia ja pyydänkin anteeksi seuraavia lauseita. Marko mainitsi tuon sanaparin , Sana ja sakramentit sekä messun, jotka mielestäni ovat jopa pakkomielteisesti monen papin tärkeimmät sanat Ne ovat niin tärkeitä, että on vaikea ymmärtää mitä muuta tärkeää seurakunnan hengellinen elämä tarvitsee.. Kuitenkin barometri kertoo monen papin jo luopuneen messun ja ehtoollisen tärkeydestä. Seurakuntalaisten keskuudessa tämä trendi on ollut valtavirtaa jo pitkään. Jos tästä vedetään se johtopäätös, että usko ja evankeliumi oovat menettäneet merkityksensä seurakuntalaisten ja pappienkin elämässä, saatetaan olla pahasti väärässä. Sana, Jumalan Sana
    , Raamattu, on repäistävä tuosta kolminaisuudesta ja tuotava rukouksen kanssa ihmisten arkeen ja viikkoon. Vaikka olen käynyt kirkossa sunnuntaisin usein koko elämäni ajan en ole sieltä löytänyt sitä, mitä itsekin pakkomielteisesti olen itselleni yrittänyt todistella. Se on se suurin asia tässä ajassa ja elämässä nimittäin Jumalan läsnäolo. Mutta nyt voin sanoa, että sadat on ne kerrat kun yhdessä toisten kanssa raamattua tutkiessa tai yhteisessä rukouksessa tai yhteisessä elämän tilanteissa tuo läsnäolon kokemus on ollut niin vahva, että pikkuhiljaa olen oppinut iloitsemaan siitä joka päivä. Aivan liian kauan meni ennenkuin ymmärsin messu on minulle ” keisari ilman vaatteita” . Edelleen käyn silti messussa silloin tällöin ja ihan hyvä se on.ø

    • Jouko K. Pointti on siinä, että Jumala itse on oman lupauksensa mukaisesti läsnä sanassa ja sakramenteissa sekä kohtaa meidät niissä uskoa synnyttäen ja vahvistaen. Meidän tuntemuksistamme riippumatta. Evankeliumi eletään tosiaan todeksi messun ulkopuolella; kristityn elämään kuuluu olennaisena asiana säännöllinen rukous ja Raamatun luku. Sekä yksin että yhdessä, tässä olemme kaikki erilaisia.

      Olen myös sitä mieltä, että tyhjänpäiväinen ”sana ja sakramentit” -hölinä, jossa syntejä ei paljasteta eikä veristä evankeliumia julisteta ja opasteta kristilliseen elämäntapaan, ei tietenkään ole sanan oikeaa julistamista. Pääpointti on kuitenkin siinä, että Jumala itse tekee työnsä pappisviran jakamien armonvälineiden välityksellä.

  3. Messu voi toimia yhteisön rakennusaineena. Yhteisö kykenee luomaan messuun vetovoimaa.
    Pelkkä messun toimittaminen ei saisi olla varsinainen tavoite vaan osallistujien kasvava määrä.
    Siinä yhteisöllisyys on avainasemassa. Siellä missä seurakuntalaisille annetaan mielekkäitä tehtäviä, niin uskoisin siellä syntyvän myös toivottua kasvua. Jos tilaa tulee vielä omatoimisuudelle, niin kuin meillä täällä niin innostusta alkaa löytymään. Innostuksen luominen voi olla vaikeaa ja kun se syntyy, niin sitä pitää ruokkia. Siihen tarvitaan luovaa asennoitumista koko asiaan. Onneksi luoja on luonut meidät luoviksi ja siksi kykenemme kehittämään messua sellaiseen suuntaan, että se ruokkii paremmin seurakuntaa. Siellä missä toimeen tartutaan, niin siellä tuloksia alkaa näkymään.

  4. Minulle Jouko messu on hyvin merkityksellinen ja nyt issias on estänyt kirkkomatkat, niin onhan se iso puutos, etten ole päässyt. Messuun mennessä pyydän sitä siunausta, jonka Jumala on minulle sinne varannut ja aina se on tullut. Olen messuissa kokenut juuri sen Jumalan läsnäolon, jota Jouko olet kaivannut. Se ei ole kiinni siitä kuka pappi siellä on liturgina, tai saarnaamassa. Mielelläni olisin sivussa vapaaehtoistehtävistä, jotta voisin paremmin keskittyä messun rikkaaseen sisältöön.

  5. Marko Sjöblom 30.09.2023 00:06

    ”Olen myös sitä mieltä, että tyhjänpäiväinen ”sana ja sakramentit” -hölinä, jossa syntejä ei paljasteta eikä veristä evankeliumia julisteta ja opasteta kristilliseen elämäntapaan, ei tietenkään ole sanan oikeaa julistamista. Pääpointti on kuitenkin siinä, että Jumala itse tekee työnsä pappisviran jakamien armonvälineiden välityksellä.”

    Evlut oppi ”sana ja sakramentti” on kirkon ydin. Se edustaa myös näkymättömän, ikuisen, vaihtamista näkyväksi, tulelle talletetuksi.

    Jos itse nimittä sitä ”hölinäksi”, niin näin saa ikäänkuin syyttelysuojan epäraamatulliseksi leimausta vastaan.

    Ainoa kenelle se ei ole hölinää on opin laatinut kirkko, eli Evlut-kirkko. Tässä naulassa roikkuu sinunkin elantosi.

    Viimeinen lause lainauksessani on ristiriitainen sen kanssa mitä Sanan ja Sakramenttien-oppi ilmoittaa.

    Pidän tätä osoituksena siitä, että Totuudessa ja totuudessa ei ole mitään väärää.
    Totuus on lyhyt ja aina ytimeltään tylppä. Sen omaksuminen annetulla uskolla laittaa kaiken Jeesuksen seuraamisen alun, ahtaasta portista Jeesus-tielle selkeäksi. Sitä kuvaa hyvin tienpohjaus ”apostolien ja profeettain” opetukselle .

    • Marko, kipupiste alkaa olla siinä, että suurin osa papeista näkee esim. Sanan auktoriteetin toisin kuin 50 vuotta sitten. Luterilaisuuden teologian toimiminen edellyttää , että laki -evankeliumi ymmärretään. Nyt laki on poissa, ja evankeliumia puhutaan yksin… lopputulos eri kuin alussa…

    • Hannu V, olen samaa mieltä kanssasi sanan arvovallan (auktoriteetin) ja lain sekä evankeliumin eron romahtamisesta. Mutta ei kai vika ole luterilaisuudessa vaan siinä, että kirkon työntekijät, luottamushenkilöt ja jäsenet eivät sitoudu Raamattuun ja tunnustukseen. Kun heille ei edes ole sitä opetettu. Tyhjiöt täyttyvät ja yksi täyttää sen yleiskristillisyydellä, toinen karismaattisuudella ja kolmas psykologialla tai yhteiskunnallisella vaikuttamisella. Laki ja evankeliumi ei muuten ole jokin Raamatun tulkinnan yleissääntö vaan koskee nimenomaan uskon ja tekojen välistä suhdetta kun puhutaan vanhurskauttamisesta.

      Itse luen Raamattua ja Lutheria päivittäin ja voin suositella muillekin.

    • Reijo Mänttäri. Älä nyt taas ala arvostella asiaa, jota et näytä ymmärtävän. Jumala toimii meitä pelastaessaan myös käyttämällä luomaansa materiaa välikappaleenaan. Ei tämä ole mikään luterilainen erikoisoppi vaan vanhan, jakamattoman kristikunnan käsitys. Usko ei synny eikä säily tyhjästä vaan evankeliumin kuulemisesta. Sana ja sakramentit muodostavat kokonaisuuden, jonka kautta Jumala itse toimii. Mutta mikä tahansa vedellä läträäminen, leivän ja viinin nauttiminen tai jutustelu Jumalasta ei ole evankeliumia. Vaikka moni varmaan vilpittömästi näin luulee ja kokee.

Kirjoittaja

Pöyhönen Timo
Pöyhönen Timohttp://www.hengenuudistus.fi
Pastori. Erikoistunut yhteisön rakentamisen saloihin. Toimii Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana.