Pappisasessorin parahdus: Käytöstavat kunniaan!

Kirkko leimataan nykyään helposti vanhentuneeksi. Varmasti onkin niin, että monessa asiassa olisi päivittämisen varaa. Toisaalta kirkon olemukseen kuuluu vanhojen, mutta ei vanhentuneiden asioiden säilyttäminen: mm. uskon ydin (esim. Kristuksen ylösnousemus ja rakkauden merkitys) sekä siihen liittyvien perinteiden ja tapojen säilyttäminen.

 

Papin työssä huomaa myös sen, kuinka suomalaisessa kulttuurissa myös monet kirjoittamattomat säännöt ovat säilyneet etenkin kirkollisissa toimituksissa. Niissä ihmiset usein todella panostavat hyvään käytökseen, mikä tekee papin työstäkin erittäin motivoivaa. Usein toimituksista jääkin todella hyvä olo, kun kaikki läsnäolijat pyrkivät kunnioittamaan ja palvelemaan toisiaan. Näyttää siis siltä, että kirkollisissa tilaisuuksissa on säilynyt pääsääntöisesti paljon hyvää vanhan maailman tapakulttuuria. Kirkko ja papin virka tuo tässä mielessä ihmisistä usein esille heidän parhaimpia puoliaan.

 

Jos kuitenkin vertaan esimerkiksi kirkollisia toimituksia modernimpaan maailmaan, on siinä iso ero valitettavasti joskus huonompaan suuntaan. Erityisesti tämä näkyy sosiaalisessa mediassa, jossa käytöstavat unohtuvat helpommin. Tämä tapahtuu ainakin osin todennäköisesti siksi, että väärinymmärryksen vaara kasvaa, kun kommunikointi rakentuu kirjoitetulle tekstille kasvokkain kohtaamisen sijaan. Toisaalta sosiaalisessa mediassa on myös mahdollista saada paljon kannustusta muilta ihmisiltä. Sosiaalinen media myös kuroo välimatkan ihmisten välillä erittäin pieneksi ja mahdollistaa nopean kommunikoinnin toisellekin puolelle maapalloa, joten kaikesta huonosta käytöksestä ei sitä kannata syyttää, vaan ennemmin ihmistä kirjoitusten takana.

 

Mietinkin nykymaailmaa katsoessa sitä, pitäisikö meidän palauttaa kunniaan uudelleen käytöstapojen yhtenäisempi opettelu jo pienestä pitäen. Pienen lapsen kohdallahan vanhemmat ja muut lapselle tärkeät aikuiset, kuten esimerkiksi isovanhemmat ja kummit, ovat avainasemassa käytöstapojen opettamisen suhteen. Myöhemmin kuitenkin myös esimerkiksi koulu ja kirkkokin rippikoulussa osallistuu yhteiseen kasvatustehtävään. Myös aikuiset tarvitsevat joskus käytöstapojen opettelua.

 

Olisiko siis aika pyrkiä rakentamaan yhteiskuntaan yhtenäisiä käytöstapoja, jotka voisivat perustua esimerkiksi sellaisille kristillisille hyveille kuin ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä”. Voisimmeko kunnioittaa kilvan toinen toistamme myös siitä huolimatta, että uskomme tai ajattelemme eri tavoin? Miten voisimme käytännössä toteuttaa tätä? Onko tässäkin parasta aloittaa omasta itsestä? Mitä olet mieltä?

7 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kyllä, käytöstavat liittyvät sosiaaliseen kanssakäymiseen niin perheessä kuin sen ulkopuolella kokemukseen sosiaalisesta ja yhteisestä kongruenssistä. Mutta edelliseen liittyy aktuaalinen todistus niin hyvässä kuin ikävässä, ja edelleen siitä mihin Ihminen kokemuksensa perusteella voi yhtyä havainnoidessaan maailmaa ja sen ilmiöitä ja tämä jopa kirkon statuksessa.

    Kun sitten Ihminen edellisen substanssitodellisuuden kanssa tulee kysymyksiin vaativat ne ehtaa avartamista itse kirkon statuksen ymmärtämiseen mikä ei olekaan helppo asia.

    Toki en tiedä koskiko bloginne juuri kirkon asiaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Edellisissä blogien kommenteissa on viitattu rippikouluun.

      Mitä substanssiosaamista tarvitsee ulkoaluku Uskontunnustuksessa ja Herran Siunauksessa mitä itse aikanaan suoritin.

      Rippikoululainen tarvitsee avaimia hengellisen asian katsomiseen mitä rippikoulu todistuksen lisäksi harvemmin kertoo tai avaa asian edelleen syventyäkseen. Toki nykykäytännöistä en tiedä.

      Ei nykykoulussakaan rajata huomaamisen mahdollisuutta vuosituhantisen asian ulkoa muistamiseen vaan annetaan kättä asian edelleen katsomiseen ymmärryksessä asian huomaamiseen.

      Eikö kirkko voi toimia samalla tavoin kuin koulumme missä oppimisen asiaa ei haluta estää vaan siihen kannustetaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Jäipähän pois äskeisestä Isä Meidän Rukous mikä kyllä on kelpo ja kovasti hyvä.

      En kiellä enkä moiti tämän rukouksen hyvää tekevää asiaa lausujalleen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Käytöstavoille on toinenkin sana: ”vuorovaikutustaidot”. Katselin 70 luvun papereita, joissa näiden taitojen opettamista piti tehostaa kouluissa. Opetussuunnitelmiin niiden opettaminen ei mahtunut. Nyt kuitenkin joissain kouluissa on asiaan herätty ja havaittu miten kiusaaminen on vähentynyt.

    Kiusaamisessa on kyse myös vuorovaikutustaidosta. Tuon taidon opimme jo parivuotiaana melko hyvin. Se on kätevä keino siirtää omasta pahasta olosta osa toisille, jolloin oma olo hiukan helpottuu. Parempien taitojen opettaminen antaa lapsille mahdollisuuden käsitellä tunteitaan sellaisella tavalla, että oma olo helpottuu, niin paljon ettei tarvetta kiusaamiseen enää ole.

    Jollemme anna lapsille mahdollisuutta opetella toisten kanssa elämistä koulussa, niin myöhemmin siihen ei enää ole yhtä hyvää mahdollisuutta. Siihen pitäisi panostaa paljon enemmän, jolloin hyvät käytöstavat paranisivat sen seurauksena.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Joku viisas on sanonut; ’Uskovaisten elämä murskautuu aina, kun joku heidän uskomustensa vastainen saa ihmisoikeuksia.’

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pirjo Pyhäjärvi sanoo:

    Käytöstapoihin liittyy myös seuraavana oleva Riitta Bonnyn Teräsleidit-kirjoitus, joka muodostaa hyvän parin tälle Pappisasessorin parahdukselle. Kannattaa lukea sekin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Aiemmin viitattiin vuorovaikutustaihoihin pienellä iällä.

    Kaksi kolmivuotiaaksi asti ja siittä toki eteenkinpäin on samanikäisten vuorovaikutus tärkeää.

    Opitaanko silloin vuorovaikutustaitoja on hyvä kysymys.

    Tärkeää pikkuisena lapsille on väärä työmenetelmä keskeyttää, ja antaa uusi työtilamahdollisuus eteenpäin.

    Nuoret, pikkuiset lapset, ovat lapsillemme ensimmäisiä tykästymisen kohteita. Vanhempien asemaa elämästä huolehtijoita ei edellisessä haluta horjuttaa.

    Katsoen pienten nopeaa oppimista on hyvä pienillä keskeyttää ikävä kokemuksen jatkuminen ja palauttaa oppijat keskeytyksen jälkeen samaan alustaan mistä lähdettiin. Tämä on hyvä eri·ikäisellekin kahden kolmen vuoden ikäerosta huolimata. Tällöin vanhemmalle lapselle voi sanoa jo pari lausetta, ettei mennyt nyt hyvin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jussi Koivisto

    Luterilaisuutta, monipuolisuutta, sivistystä, hyvyyttä, tiedettä, kauneutta, taidetta ja urheilua arvostava kappalainen, pappisasessori, tiedemies (TT), fitnessvalmentaja ja -urheilija. Motto: "Kristus vie helvetin kautta taivaaseen."