Viime aikoina olen sukeltanut yhä syvemmälle fitness-kulttuuriin. Jos Luoja suo, valmistun keväällä fitness-valmentajaksi ja kisaan syksyllä miesten fysiikkalajissa eli Men᾽s Physiquen (tai tuttavallisesti shortsisarjan) SM-kisoissa. Minulla on ollut myös ilo tutustua huikeisiin ihmisiin lajin parista. Yhteinen tekijä viime vuosien urheilukiinnostukseeni on ollut se, että olen vihdoin oivaltanut yhä enenevässä määrin, kuka oikein olen. Yllätyksekseni olen viehättynyt tietynlaisista alakulttuurin lajeista eli fitneksen lisäksi nyrkkeilystä ja hiphop-tanssista, joista etenkin kahteen ensimmäiseen liittyy myös jonkin verran riskejä. Tuttu ja turvallinen ns. mainstreaming ei selvästikään ole minua varten. Toisaalta se ei yllätä, koska olen aina ollut omien polkujeni kulkija.
Viime aikoina etenkin fitnekseen liittyvä elämäntapa ja kulttuuri on mietityttänyt paljon. Tämän lajin suhteen olen vielä aika varhaisessa vaiheessa. Koska toivottavasti matkaa lajin parissa on toivon mukaan vielä paljon jäljellä, ajattelin kirjoittaa ylös tuorein silmin muutamia havaintoja sekä hahmottaa myös lajiin kuuluvaa filosofiaa ja elämäntyyliä omasta hyvin subjektiivisesta vinkkelistä. Ehkäpä kirjoitan matkan varrelta uusia filosofioita ja näkökulmia kyseiseen lajiin ja elämäntapaan liittyen sitten, kun kokemusta on karttunut enemmän. Silloin voi sitten hyväntahtoisesti lukea, miten matkan alussa lajin näki ja miten omat näkökulmat ovat muuttuneet tai tarkentuneet.
Ensinnäkin on todettava, että lajissa on selkeästi kaksi eri tasoa: harrastaminen ja kilpailu. Ensimmäistä voin lämpimästi suositella kaikille. Jälkimmäinen taas on harvojen herkkua. Fitness nimittäin harrastuksena kannustaa terveelliseen elämään, jossa uni, ruoka ja liikunta eli tässä tapauksessa lihasmassan kasvuun ja kiinteytykseen tähtäävä saliharjoittelu toimivat hyvän elämän edellytyksenä. Kuinka paljon Suomessa olisi onnellisia ihmisiä enemmän, jos jokainen edes pyrkisi pitämään näistä hyvän elämän peruspilareista johdonmukaisesti arjessa kiinni? Toivonkin lajin piirissä etenkin harrastajamäärien kasvua tulevina vuosina.
Sen sijaan kilpailu on etenkin syömisen ja äärimmäisten saliharjoitusten suhteen erittäin kurinalaista puuhaa ja sopii siksikin käytännössä harvoille. Vaa´an käyttö on tullut päivittäiseen käyttöön minullekin viime kuukausien aikana ja joskus salilta on ollut äärirajoille menemisen takia ollut vaikea kävellä pois. Onneksi elän ainakin näin alkuvaiheessa sinkkuelämää, jossa vapaus muokata arkea ja syömistä helpommin kuin parisuhteessa – toki tosin tuokin on vähän suhteellista ja riippuu parisuhteen laadusta.
Kilpailuun liittyy myös jonkin verran lieveilmiöitä: syömishäiriöitä, terveydelle riskaabeleja dieettejä, mentaalipuolen ongelmia jne. Käymäni valmentajakoulutus pyrkii kuitenkin perkaamaan pois lajin parista näitä ikäviä lieveilmiöitä. Uskon ja selkeästi myös näen, että laji kehittyy jatkuvasti terveempään suuntaan. Yksi osoitus on tästä mm. vahva doping-kontrolli, jossa yksi tekijä on mm. olympialajiksi pyrkiminen. Lajijärjestö eli Suomen Fitnessurheilu ry onkin tehnyt upeaa kehitystyötä tämän vielä nuorehkon urheilulajin osalta.
On myös hyvä pohtia, missä määrin laji poseerausharjoituksineen ja lavaesiintymisineen puolipukeissa ruokkii narsismia tai liikaa keskittymistä itseen. Tosin ei se pappeuskaan ole narsisteista vapaata vyöhykettä, kun saa päivästä toiseen patsastella huomion keskipisteenä. Jos näitä vaaroja ei tunnista myös itsessään, silloin sitä on saattanut jo astua huonon rajan yli.
Niin papin ammatissa kuin fitness-kisaajana on tärkeää muistaa, että hyvä elämä ja itsetuntokaan ei edellytä muiden huomiota ja hyväksyntää. Sen sijaan hyvä itsetunto ja hyvä elämä ovat yhteydessä sisäiseen rauhaan, tasapainoon, terveeseen itsekriittisyyteen oman pimeän puolen suhteen, itsensä armolliseen hyväksymiseen sekä aitoon lähimmäisen rakkauteen.
Toisaalta itseäänkin ja myös toisia on oman kokemukseni mukaan helpompi rakastaa, kun on hyvässä kunnossa. Etenkin treenien jälkeisessä endorfiiniryöpyssä olo on kuin hipillä, joka haluaa syleillä koko maailmaa. Eikä se ihmisiltä saatu myönteinen palautekaan ainakaan haittaa itsetunnon vahvistumista tai onnellisuuden kokemusta – päinvastoin.
Niin, mutta onhan niitä kateellisiakin ja kaikenlaisesta poseerauksesta ärsyyntyneitä ihmisiä joku saattaa huomauttaa. Niin, onhan niitä – aina, vaikka itse olen saanutkin vain myönteistä palautetta. Samoin on niitäkin, joita pappina työskentely syystä tai toisesta ärsyttää. Mutta onko se sittenkään huono asia? Jos omalle itselle uskollisena eläminen, unelmien elämäntyyli ja aitous ärsyttävät jota kuta, kenen syytä se on.
Voisiko olla niin, että nimenomaan rehellisyys omille unelmille toimii joillekin ärsyttävänä peilinä, koska silloin ymmärtää, että omakaan elämä ei ehkä ole omien toiveiden mukaista. Entäpä jos askel oikeaan muutokseen tapahtuukin nimenomaan ärsyyntymisen kautta? Eikö ärsyyntyminen ole merkki siitä, että jokin ulkopuolinen ärsyke osui omassa itsessä arkaan ja ehkä tiedostamattomaan paikkaan? Mitäpä jos ärsyyntyminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista – etenkin silloin kun ärsyyntymisen osaa kääntää rakentavaksi voimaksi ja oman elämän kehittämiseksi katkeran lähipiiriäkin myrkyttävän kateuden sapen sijaan?
Loppuhuomiona fitness-filosofiaani liitän myös pienen palasen omaa taktiikkaani ja mentaalista asennetta, joka kyllä toimii lajin ulkopuolellakin. Tässä muutama kohta:
- Kaikenlaisen palautteen edessä on hyvä tutkia, onko kritiikillä perää. Jos on, kiitän lämpimästi kyseistä ihmistä.
- Jos ei ole ja taustalla on esimerkiksi tietämättömyyden sijaan pahantahtoiset motiivit, käytän kateutta ja ilkeää palautetta polttoaineena entistäkin korkeammalle pyrkimiseen. Kateus ja aiheettomat syytökset ovat kokemukseni mukaan lähes aina merkki siitä, että teen jotain oikein. Vaihtoehtoisesti kateus ja aiheettomat syytökset nousevat esimerkiksi kyseisen henkilön omasta kaoottisesta sisäisestä maailmasta.
- Jos minua kannustaa, sekin toimii huikeana polttoaineena parempiin suoritukseen sekä rakentaa iloista yhteyttä ihmisissä ja ihmisten välillä. Siksi arvostankin etenkin kaikkia teitä, jotka ovat kannustaneet ja kannustavat minua mm. matkalla fitneksen maailmassa! Kun kannustamme toisiamme, voimme yhdessä voittaa ja kokea ainakin hetkellisesti jotain arkisuuden ylittävää euforiaa. Kannustamalla muita, kannustat myös itseäsi.
- Näin ollen kannustitpa tai kritisoitpa minua, annat vain minulle lisää välineitä parempaan elämään. Kaikenlaisen palautteen voi kääntää voitoksi ja voittamattomuudeksi. Voitto ja voittamattomuus ei kuitenkaan tässä tapauksessa ole vain omien voimien, vaan Kristuksen varassa. Hän on auttanut minua aina nousemaan synkimmistäkin hetkistä entistä vahvempana.
- Kaikkein mieluiten kuitenkin tietysti otan vastaan sitä kannustavaa palautetta ja annan sitä myös muille. Silloin voittavat kaikki!
Pappisasessoori on löytänyt jotakin oleellista harrastuksensa myötä , nimittäin välttämättömän minä-tunteen , jopa minuuden, joka liittyy suhteessa kehoon. Psykodynaamiusessa ajattelussa on sanonta jonka mukaan ihmisen ”minä” on ennenkaikkea kehominä. Jos keho ei toimi niin se heijastuu välittömästi psyykeeseen ja päinvastoin. Reipas päivittäinen kävely on antidepressiivistä hoitoa sekä potilaille että ei vielä potilaille.
Ei vain kristillisissä piireissä ,vaan myöskin maallisissa piireissä, aliarvioidaan tai ei edes ymmärretä kehon kunnossapitämisen antamaa ”tämä on minä”-kokemusta.
Noin puolet väestöstä harrastaa jonkinlaista liikuntaa ja toinen puoli ei. Yksilöllinen liikunta ,johon keskitytetään, on meditaatiota.Tämän tuntee ja tietää jokainen lenkkeilijä ja sauvakävelijä.Ehtona on se ,että antaa liikunnan vaikuttaa itseensä eikä samalla yritä ratkaista arjen ongelmia. Joukkueurheilu , vaikka sekin pitää kehosta huolen, on sosiaalinen tapahtuma, johon kuuluva hyvänolon tunne on toisenlaista.
Kunkin on löydettävä lajinsa. Mikä toimii jollekin ei toimi jollekin toiselle. Onneksi lajien määrä on suuri. Ensinmäisen aseleen ottaminen ei tule itsestään vaan siihen tarvitaan tahdonvoimaa ja sitten itsepäisyyttä jotta pääsee alkuvastarinnan yli.
Olipa hieno ja mieltä lämmittävä kommentti! Kiitos Markku.
Olet Jussi kova luu urheilun saralla. Hienoa, että olet myös kokenut vahvistuneesi vaikeuksien kautta. Jäin miettimään, mitä jos kokemus ei olisikaan sama, vaan tuntuisi samalta kuin alla olevassa laulussa?
1. Ehjäksi ihminen ei tämä koskaan tullutkaan, / maailman tuulissa en päässyt satamaan, / aidoksi, nöyräksi en minä koskaan muuttunut, / elämän tuskassa jalosti kasvanut. / Ei uutta astiaa savesta syntynyt, / vaan muistat murtuneen ja kannat taivaaseen.
2. Et vienyt huolia, et antanutkaan voimia, / öisestä painista en saata toipua. / Uskoni, toivoni ja rakkauteni kadotin, / käsissä Mestarin todella hajosin. / Ei uutta astiaa savesta syntynyt, / vaan muistat murtuneen ja kannat taivaaseen.
3. Sen, Herra, itsekin niin täysin tulit tuntemaan, / kaikesta sinäkin kun jouduit luopumaan. / Ei ollut ystävää, Jumalan suurta siunausta, / kun tuskaa viiltävää koit meidän puolesta. / Ei uutta astiaa savesta syntynyt, / vaan muistat murtuneen ja kannat taivaaseen.
4. Jo uutta maailmaa loit sydämeeni kipinän, / ja siksi elämää enemmän ymmärrän. / Ei tuska, itkukaan, ei kuolema, ei elämä / voi viedä minua Jeesuksen kädestä. / Ja juhlaan korkeaan minut kannetaan, / ei uutta astiaa, vaan lapsi Kuninkaan.
Miksi Jussi Koiviston pitäisi tuntea jotain muuta kun mitä hän on kokenut ja tuntenut? Miksi yrität vähätellä hänen kokemustaan? Pitäisikö hänellä olla huono omatunto siitä että hän harjoittelunsa avulla voi hyvin mutta että maailmasta löytyy ihmisiä jotka eivät ole yhtä onnekaita ja päättäväisiä itsestään huolenpidon suhteen? Hänen harjottelunsa ei tippaakaan lisää muitten kärsimyksiä. Mutta sen sijan se auttaa häntä hoitamaan virkansa johon lähimmäisten ymmärtäminen ja auttaminen kuuluu oleellisena osana .
En usko että kunnostaan huoltapitäminen vähentää kenenkään kykyä olla empaattinen ja ymmärtää kärsimystä sillä missä sitä on.
?
Kiitos hyvistä kommenteista molemmille ja kohteliaisuuksista. Tosiaan ensinnäkin voin todeta, että olen etuoikeutettu. Pelkästään se, että olen saanut syntyä Suomen kaltaiseen mahdollisuuksien ja turvallisuuden maahan tekee minusta globaalissa mittakaavassa erittäin siunautun. Suomen mittakaavassa asetun varmaan lähtötason suhteen sinne keskitasolle. Kuten kaikki vähänkään pidempään eläneet tietävät, että elämässä tulee vastaan useampiakin tragedioita. Niin myös omassani. Pyrin kuitenkin kirjoittamaan taisteluhenkisiä ja optimistisia blogimerkintöjä siksi, että ainakin omissa tragedioissani on ollut valittavana kaksi tietä: katkeroitumisen tie tai sitten taistelun, jatkuvan oppisen sekä toivon tie. Tietoisesti olen etenkin viime vuosina halunnut valita jälkimmäisen.
Omaan hyvinvointiin panostan monesta syystä: olen silloin ensinnäkin lähimmäisilleni parempi ihminen (olisin suoraan sanoen monta astetta kauheampi, jos en saisi elää, kuten haluan) ja toiseksi haluan valmistautua tuleviin koitoksiin, koska tiedän, että tragediat eivät minunkaan elämässäni pääty tähän. Tiedostan myös sen tuskallisen hyvin, että kaikilla ihmisillä ei ole voimavaroja, kykyä tai resursseja päästä tragedioiden yli ja heitä kohtaan koen suurta empatiaa ja toivon heille parempaa huomista – jos ei tässä ajassa niin sitten viimeistään lopulta Jumalan huomassa.
Kiitos viestistä.
Saatan ymmärtää jotakin ajatuksestasi taisteluista ja niissä voimaantumisesta. Ehkä se on joissakin tilanteissa totta myös omalla kohdallani. – Minun kohdallani, nyt hetkessä ja historiassani olen toki pohtinut urheilun äärellä aika paljon myös Kaikkivaltiaan riisuvaa työtä, joka saa tuntemaan omaa heikkoutta ja rajallisuutta. – Toki tämäkään työ ei ole kaiken voimaantumisen vastakohta. – Ehkä ajatus saa kuitenkin useammin muodon: minun heikkoudessa Auttajani on vahva.
Itse kohtaan myös jonkin verran urheilijoita ja urheilijataustan omaavia. Osa urheiluvammoista pakottaa lopettamaan rakkaan lajin. Se on kova paikka kuten varmasti minuakin paremmin tiedät. – Itsekin olen harrastanut hieman urheilua, mm. voimailulajeja. – Niveltulehduksen jälkeen kehitys estyi osassa ranteiden hyvää liikkuvuutta vaativissa lajeissa. Nykyään olen vain kuntoliikkuja, mutta sama haaste riisumisen suhteen tässäkin. – Viimeisin maratonyritys kaatui keuhkokuumeeseen, josta en ole vieläkään täysin toipunut.
Rakastan urheilua, mutta tässä iässä se on yhä useammin muistutus siitä, että täällä me elämme katoavaisuuden varjon maassa. Silti urheilu tuottaa myös paljon iloa, vaikka se suurin ilo onkin urheilumenestyksestä ja kehityksestä riippumatonta. ?
Kiitos hyvästä kommentista ja omien taustojen kertomisesta. Tunnistan paljon tuossa itseäni. Urheilussa menestyminen ei ole se tärkein juttu – se lähinnä toimii motivaattorina saada itsestä enemmän irti sekä kokeilla rajojen ylitystä. Urheiluvammat ovat urheilijalle tosiaan niitä pahimpia painajaisia. Ikävä kuulla vammoistasi, mutta hienoa, että jaksat harrastaa.
Minulle muuten urheilu on kuin mikrokosmos: urheillessa harjoittelen asioita oikeaa elämää varten. Toivon ja rukoilen, että voisin urheilla koko elämäni tuloksista riippumatta.
”Eteenpäin sanoi mummo lumessa”, on hyvä asenne 😉
Se on hyvä slogan, mutta sopii myös ihan kirjaimellisesti tähän talveen…
Oli mukavaa vaihtaa vaihteeksi ajatuksia urheilusta. Hyvää jatkoa oman urheiluharrastuksesi pariin ja erityisesti valmennuskuvioihin. Näkemyksesi lajisi kehittämisestä ovat varmasti arvokkaita!
Kiitos paljon Manu kannustavasta viestistä! Kaikkea hyvää myös sinulle ja vielä on todettava, että erinomainen asenne tuo ”eteenpäin lumessa”!
Voisiko tämä fitness olla myös hengellistä liikuntaa. Muistan joskus lukeneeni kirkkotilassa pidetyistä hengellisen orientaation diskussioista, ja oliko jopa saarnan paikalla. Pukeutuminen olisi tietysti asiaa, mutta naispastorin suorittamana hyvinkin olisin kuuntelemassa, ääh,.. myös katsomassa, eiku, kokemassa.
Pekka, varmaan voisi, mutta itse kyllä haluan jossain määrin pitää nämä kaksi erillään. Onkin mahtavaa sukeltaan kirkon syvällisestä maailmasta pinnallisempaan maailmaan ja päin vastoin!