Pappilat suomalaisen yhteiskunnan murroksen peilinä

Muissa Pohjoismaissa, Saksassa ja Brittein saarilla tai Irlannissa pappien ja seurakuntien elämästä puhuttaessa yksi ero suomalaiseen seurakuntaelämään verrattuna on se, että muualla pappilat ovat huomattavasti yleisempiä kuin meillä. Voisi ajatella, että pappilakulttuurin katoaminen on yleiseurooppalainen ilmiö, mutta näin ei näytä olevan. Kertoneeko se osaltaan suomalaisen yhteiskunnan homogeenisuudesta ja sosioekonomisten erojen vähäisyydestä, luokkayhteiskunnan vähäisestä läsnäolosta? Uudenlainen luokkayhteiskunta tosin näyttää olevan vahvistumassa uudenlaisen talouseliitin muodostumisen myötä.

Pappilat ovat olleet ja joissakin paikoin edelleen ovat merkittäviä sosiaalisen kohtaamisen ja yhteisöllisen seurakuntaelämän paikkoja. Pappiloiden häviäminen lienee osaltaan murentanut suomalaisen seurakuntaelämän ja yhteiskunnan yhteisöllisyyttä. Pappilan poikana muistan hyvin, miten vanhassa luontaisetujärjestelmässä verot olivat niin kovat, että "luontaisedusta" oli tullut "luontaishaitta" ainakin taloudellista toimeentuloa ajatellen. Toisaalta pappiloiden ylläpitäminen oli myös seurakunnille melkoinen kuluerä. Kun pappilat on myyty tai muutettu esimerkiksi seurakuntakodeiksi tai leirikeskuksiksi, on voitu sijoittaa rahaa seurakunnan työntekijöiden palkkaukseen. Niinpä jos meillä ei pappiloita olekaan, on enemmän työntekijöitä kuin vaikkapa muiden Pohjoismaiden luterilaisissa kirkoissa.

Viime vuosikymmeninä on haluttu korostaa, että pappi on tavallinen ihminen. Niinhän hän yhtäältä onkin, mutta hänellä on oma erityinen tehtävänsä ja kutsu virkaan, jossa palvellaan Kristuksen kirkkoa "aina ja kaikkialla". Papin virassa - kuten julkisissa viroissa muutenkin - yksityisen ja julkisen välinen rajanveto vaatii omanlaistaan tasapainoilua. Toisaalta niinhän ne julkisen ja yksityisen rajat tahtovat nykymaailmassa hämärtyä muutenkin, joten tässä mielessä ollaan samassa veneessä. Tarvitaan se pohtimista, mitä voi olla myönteinen esikuvallisuus maailmassa, jossa esikuvat ovat monesti viihdeteollisuuden luomia imagohahmoja. Lähisuhteiden ja lähiyhteisön/paikallisuuden merkitys ei silti ole kadonnut - monesti ne on löydetty uudelleen - siitähän termi glokalisaatio osaltaan kertoo. Juuri tähän tarpeeseen pyrkii myös kirkon uusi strategia "Kohtaamisen kirkko" vastaamaan ja virittämään paikallista pohdintaa omalle seudulle sopivista toimintamalleista. Avoimuutta tarvitaan ja yksityisyyden kunnioittamista, kunhan se ei ole vain välinpitämättömyyden valtaan jäämistä.

"Vieraanvaraisuus" on ollut avainsana, jota on käytetty monessa yhteydessä kirkollista toimintaa visioitaessa. Pappilat olivat omalta osaltaan monesti malleja vieraanvaraisuudelle, vaikka eivät ne mitään ihanneidyllejä aina olisi olleetkaan. Nykyisin pappilan funktion ovat monesti ottaneet erilaiset matalan kynnyksen toiminnot launtaibrunsseista Majatalo-iltoihin ja nettipapin keskustelupalstoihin. Yksilön ja yhteisön kohtaaminen ja papin paikka sekä ihmisten rinnalla että oleminen heitä vastapäätä kutsuttuna Kristuksen apostoliseen virkaan kuuluvat yhteen. Luonteva ihmisten kanssa oleminen ja uskollisuus papin tehtävälle, identiteetille ja kutsulle voidaan edelleen yhdistää. Yksinkertaista tämä ei aina ole ja tukea tarvitaan, kuten myös muissa kirkon työtehtävissä. Pohjimmiltaan on kyse juuri kirkon sanomasta ja tehtävästä ja sen inkarnoitumisesta - apostolisuudesta, katolisuudesta ja ykseydestä. Kirkon apostolisuus on perimmältään Kristuksen omaa elämää kirkossa halki aikojen. Hän on vyöttänyt matkaan ja kulkee edellä, tulee vastaan, kantaa ja odottaa.

7 kommenttia

  • Kari Virtanen sanoo:

    Kun valtio on jo vetäytynyt paikalliselta tasolta ja kunnat hyvää vauhtia sitä tekemässä, seurakunnat voisivat tarjota paikalliyhteisöille yhdistävän tekijän.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Arto Laitinen sanoo:

    Kyllähän suurin syy pappilakultuurin häviämiseen oli verottaja, niinkuin blogista kävi osittain ilmi. Verotuskohtelu oli vielä usein poukkoilevaa. Jossain hyväksyttiin kohtuullinen vähennys ylisuurista tiloista ja siitä että pappilat toimivat myös ”seurakuntatiloina”. Jossain ei mitään vähennyksiä suostuttu huomioimaan. Espoossakin kirkkoherroja ja kappalaisia verotettiin lainmukaisesta työhuoneesta vielä 1970-luvulla. Silloisena Akavan pääluottamusmiehenä sain verojohtajan luopumaan tuosta käytännöstä.

    Ainakin lapsuuteni pappiloissa vihittiin, kastettiin ja pidettiin seurakunnan kokouksia ym. Lapualla, kun vanhempani jäivät kaksin lasten muutettua pois kotoa, niin verottaja vaati yläkerran rappusiin lukitun oven ja alimmat portaat pois. Vasta sitten niitä tiloja ei enää verotettu, vaikka olisi luullut 7-8 alakerran huoneen muutenkin riittävän kahdelle hengelle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tomi Karttunen sanoo:

    Kiitos, Arto, lisävaloa tuovasta kommentista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Pappilat lakkasi kannatamasta kun niiltä loppui oikeus viinantekoon ja myyntiin, jotka volyymiltään olivat aikanaan pitäjän kärjessä…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Kauppinen sanoo:

    Seppo. Viinanteosta ei liene ollut kysymys, kun isäni jäi pappilasta eläkkeelle 1980. Isä oli absolutisti, mutta asui pappilassa eläkkeelle jäämiseen asti. Viinanjuonnista hän ei ymmärtänyt yhtään mitään, koska hänen aikakautensa papit eivät yleensä juoneet viinaa. Minä tiedän asiasta enemmän, koska olen kokeillut ja joskus vähän nauttinutkin, en tosin seurakuntalaisten laskuun. En kyllä koskaan valmistanut ja myynyt. Pappiloista luopuminen alkoi, kun verottaja laski vanhojen pappiloiden arvon niin korkeaksi, ettei edes palkka riittänyt. Hyvä niin. Kukaan pappi ei nykyään asu pappilassa. Isä osti osakkeen Oulusta eläkkeelle siirtyessään. Itse asuin virka-asunnossa ollessani kansanopiston rehtorina 1970-luvulla Karstulassa. Maksoin käyvän vuokran. Valtio määräsi vuokratason. Turha kadehtia. Pappina olen asunut omassa paritaloasunnossa. Kun nyt jään eläkkeelle, ei minulla ole seurakunnan asuntojen kanssa mitään tekemistä. Ei niitä taida enää edes olla. Mutta Seppo kyllä löytää, jos on. Sen verran hän näyttää olevan kriittinen rakasta kikrkkoamme kohtaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Osmo,minä puhuin ajasta, jolloin pappiloila oli viinapoltto-oikeus ja jolloin ne olivat oikeasti kannattavia yrityksiä. Pappiloila oli yleensä pitäjän suurimmat viinapannut,koska niiden sallittu koko oli sidoksissa tilanpinta-alaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Verottajan meininki on ollut mahdollista siitä syystä, että Suomi on lähes täysin hengetön maa – vapaa henkisyydestä. Ei ainakaan läntisestä Euroopasta löydy mistään niin rumaa maaseutua kuin täällä. Maaseudun ja kaupunkien rakennuskulttuuri kertoo vahvasti siitä, että mitään kansallista identiteettiä tai itsetuntoa ei ole. On vain hillitöntä juoksua uutuudesta toiseen ja tyylistä toiseen. Kun ei ole identiteettiä ja itsetuntoa, ei myöskään arvosteta perinteitä. Rintamamiestalon kylkeen pykätty tasakattoinen elintasosiipi kertoo just jetsulleen, mitä henkinen tilamme on.

    Voimme tietysti nauraa, kuinka saksalaisilla on joka toisessa lauseessa termi ”Herr Doktor”, mutta maassa elävät perinteet ja se saa niistä voimaa. Kylän kirkkoherralla on roolinsa yhteisönsä jäsenenä.

    Maamme kulttuurisen rappion huomaa, kun virkamies astuu suomalaiseen kotiin toimittamaan tehtäväänsä. Minkäänlaisia käytöstapoja ihmisillä ei juurikaan ole, ei aikuisilla, vielä vähemmän aikuisista mallia ottavilla lapsilla. Leirille vanheimpaniltaan saapuvista vanhemmista osaa keskimäärin yksi sanoa päivää. Kukkaan ei ole mikkään. – ja se mykkänä toisaan töniville ja etuleville suomalaisille toki sopii. Saksassa jos suomalaisittain käyttäytyisi, nousisi ilmoille kollektiivinen protesti. Raus!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.