Pakko naida, pakko vihkiä?

Turha luulo, hätähousu-lukija, tässä bloggauksessa ei käsitellä sukupuolineutraalia avioliittoa lainkaan. Eikä edes nykypäivää. Tähän tarinaan liittyy ihan tasa-arvoisesti mies ja nainen. Ajankohta on n. 35 vuotta taaksepäin ja tapahtumapaikka Vanhankirkon seurakunnan kirkkoherranvirasto Helsingissä. Jos tapahtumaan liittyy jonkinlainen rikos, niin se lienee jo vanhentunut. Ja edellä mainittu seurakuntakin on miltei kaksi vuosikymmentä sitten kuollut ja kuopattu.

Sanotaan, että tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistaa. Enkä minä itse olisi muistanutkaan, mutta kun tämänpäiväisessä Hesarissa puhuttiin pakkoavioliitoista, niin se laukaisi mielessäni melkoisen tunnemyrskyn.

1980-luvulla oli melko tavallista, että virastoon saapuu ex tempore pariskunta ikään kuin suoraan kadulta avioliiton esteitten tutkintatodistus mukanaan ja sanoo kättelyssä haluavansa tulla vihityksi sillä siunaamalla hetkellä. Ja todistajat halutaan täältä virastosta.

Kun paperit ovat kunnossa (viikko kulunut kuulutusten ottamisesta), niin papin on siinä vähän vaikea ruveta nikottelemaan, ettei tiedä vihittävistä yhtään mitään. Tai vain sen, mitä papereista löytyy. No, henkkarit, kiitos! Ovatko vihittävät humalassa tai onko heidän ymmärryksensä muuten alentunut? Haistelen hengitystään. Selvin päin ovat. Ja ymmärrystäkin tuntuu olevan riittävästi, vaikka ovatkin hyvin, hyvin totisia, mies vähän aggressiivisen oloinen, nainen taas oudosti poissaolevan tuntuinen.

Mies tilaa mahdollisimman lyhyen kaavan. Eikä kysymyksissä saa viitata kuolemaan. Pitkää puhetta ei olekaan tulossa, käsikirjaa ajattelin noudattaa pikkutarkasti. Ja käyttää ns. B-kaavaa, sitä eronneille tarkoitettua. Onneksi käsikirja löytyy viraston hyllystä ja alba stolineen vahtimestarin huoneen vaatekaapista.

Yritän pikkuisen jututtaa miestä ja naista, saada heitä edes vähän rentoutumaan ja hymyilemään. Tuloksetta. Osaan toki morsiamen vatsan pyöreydestä päätellä, miksi naimisiin mennään. Mutta miksi tämä hillitön kiire? Onko auto maksullisessa parkissa, vai? Kamala hoppu kuulla papin aamen, mutta mikä hirmuinen ristiriita, kun nuo ihmiset eivät edes katso saati sitten kosketa toisiaan!

Yleensä virastossamme pörrää vaikka kuinka paljon työtovereita, mutta missä he ovat juuri tänä iltapäivänä? Missä kirkkoherra, missä kappalainen, missä virallinen apulainen? Olisipa edes joku heistä läsnä, niin voisin delegoida homman itseäni kokeneemmalle kollegalle.

Viraston yhteydessä on kappeli. Sinne sitten mennään. Vahtimestari ja toinen kanslisteista todistamaan.  Painostava ilmapiiri jatkuu koko toimituksen ajan. Molemmat sanovat silti tahtovansa. Päätteeksi annan vihkiraamatun ja yritän kätellä. Hymyyni ei vastata. Käteeni ei tartuta.  Nyökkään ja rykäisen. Sanon, että todistajat haluavat onnitella teitä myös. Otetaanko valokuva? Ai, ei. No, selvä juttu.

Vihkimisen aikana on kirkkoherranvirastoon tullut lisää työtovereitani. Toinen kanslisteista ja naislehtori tulevat pahaa aavistamatta hymyssä suin onnittelemaan vastavihittyjä. Heidän tiskin yli ojentuvat kätensä pysähtyvät puolitiessä kuin jähmettyneinä paikalleen, kun mies pamauttaa kaikkia läsnäolijoita järkyttävät sanat: ”Haluan eron!” Nainen nyyhkyttää hiljaa, kyyneleet valuvat poskillaan valtoimenaan. Hän kääntää murheelliset kasvonsa seinään päin.

Minä en käsitä tilannetta. En käsittänyt silloin enkä käsitä vieläkään. Minua alkaa heikottaa, äkkiä olo alban sisällä on tukalan kuuma, olen päästäni pyörällä. Änkytän jotakin, että kanslerimme hoitavat asian järjestykseen, vaikka kanslistejahan nuo naiset edelleenkin olivat. Sitten pakenen häkeltyneenä paikalta. Onneksi siinä näkyy kirkkoherra  juuri kreivin aikaan saapastelevan ovesta sisään. Kiitos, pomo, kiitos, Jeesus! Ja huh-huh!

Tuosta tapauksesta ei enää koskaan puhuttu virastossa halaistua sanaa, ei ainakaan minun kuulteni. Ehkä työtoverit halusivat säästää minua. Huomasivat varmaan, että tuo kokemus otti koville. Minulla oli yhtä kurja olo kuin kölin alta vedetyllä merimiehellä. Olin tilanteessa, johon en koskaan toivonut joutuvani (enkä onneksi koskaan myöhemmin enää joutunut) eli aivan pelkäksi seremoniamestariksi. Tai sitten ihan pelleksi.

Jälkikäteen tajusin, että olisihan meillä ollut yhtymässä tarjolla myös työnohjausta, mutta minä en vielä tuolloin osannut siihen hakeutua, seuraavalla vuosikymmenellä kyllä.  Niinpä tuokin kokemus jäi sisääni kokonaisena, pureskelemattomana, käsittelemättömänä. En suosittele kenellekään sitä tapaa, että tunteet eristetään vaikeasta tapahtumasta, nostetaan vain hattua ja mennään vihellellen eteenpäin.

Toinen tuonaikaisista kanslisteista on vielä elossa. Täytynee ottaa yhteyttä ja kysyä häneltä, mitä hän tuosta tapauksesta muistaa. Jos ei muista mitään, niin ehkä minäkin saan luvan unohtaa, miten nuorena pappina toimin pakkovihkijänä pakkoavioliittoon. Ja  - pakko tunnustaa - huonosti kävi meille kaikille kolmelle!

Herttiles sentään!

Armoa!

 

Kuvateksti: Blogisti vertaa kurjaa oloaan kölin alta vetämiseen...

 

 

9 kommenttia

  • Koska Susanna Reinbothin kirjoittama artikkeli jää maksumuurin taakse, en pysty jakamaan sitä kokonaisuudessaan. Niinpä laitan tähän pitkän tekstin loppuosan, jotta paperittomat (eiku Hesarittomat) saavat jonkinlaisen välähdyksen siitä, missä mennään:

    Pakkoavioliitot näkyvät Suomessa yhä selvemmin

    PAKKOAVIOLIITOT näkyvät yhä selvemmin niin viranomaisten kuin kansalaisjärjestöjen työssä. Ilmiön lisääntymisen taustalla on maahanmuuttajien määrän kasvaminen.

    Näin todetaan oikeustieteen tohtori Virve Toivosen laatimassa oikeusministeriön selvitysmuistiossa.

    Jotkut haastatellut kertoivat törmäävänsä pakkoavioliittoihin muutamia kertoja vuodessa, mutta osa puhui joistakin kymmenistä kerroista. Haastatellut uskoivat, että näkyvillä on vasta jäävuoren huippu.

    Pakkoavioliitto näyttää koskevan ennen kaikkea nuoria naisia ja tyttöjä. Ilmiö liittyy läheisesti lapsiavioliittoihin eli vähintään toinen puolisoista – yleensä nainen – on alaikäinen.

    ILMIÖ näkyy myös kouluissa ja lastensuojelussa. Koulussa tyttö saattaa kertoa pakkoavioliiton uhasta opettajalle tai terveydenhoitajalle.

    Pääkaupunkiseudulla tyttöjä on hakeutunut itse lastensuojelun asiakkaiksi, koska he ovat pelänneet pakkoavioliittoa. Lastensuojelun tiedossa on myös tapauksia, joissa tyttö on antanut liitolle ainakin jonkinlaisen suostumuksen.

    Toivonen huomauttaa, että pakko- ja lapsiavioliitoilla on tyypillisesti yhteys kulttuurisiin tekijöihin ja kunniakysymykseen.

    ”Kantasuomalaisia pakkoavioliiton uhreja haastatellut eivät olleet kohdanneet, vaikka ei olekaan täysin mahdotonta, että määrätynlaista pakottamista tapahtuisi myös omien vähemmistöjemme keskuudessa”, Toivonen arvioi.

    PAKKOAVIOLIITON taustalla saattaa olla esimerkiksi oleskeluluvan saaminen. Pahimmillaan kyse on ihmiskaupasta.

    Tyypillisin tilanne Suomessa näyttää olevan se, että Suomessa asuva maahanmuuttajataustainen tyttö naitetaan ulkomailla asuvan miehen kanssa. Kyse voi olla kahden nuoren välisestä avioliitosta, mutta joskus puolisoiden ikäero on suuri.

    Pakottaminen voi olla fyysistä, henkistä, hengellistä, taloudellista tai kaikkia yhdessä. Usein uhriin kohdistunut painostus on kollektiivista.

    ”Kyse on siitä, että avioliitosta kieltäytymisestä seuraa koko lähiyhteisön viha tai hylkääminen”, Toivonen kuvaa.

    PAINOSTUKSEN ja uhan kollektiivisuus ja moninaisuus vaikuttaa siihen, ettei asia etene rikosprosessissa. Mahdollisuuksia näyttää olevan vain silloin, jos pakkoon liittyy fyysistä väkivaltaa.

    Toivonen huomauttaa, että Euroopan neuvoston sopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisestä velvoittaa jäsenmaat säätämään avioliittoon pakottamisen rangaistavaksi. Suomi ei ole sitä erikseen kriminalisoinut, toisin kuin esimerkiksi Norja, Tanska ja Ruotsi.

    Suomessa pakkoavioliitosta voi tulla tuomituksi esimerkiksi ihmiskauppana tai pakottamisena.

    Useimmat haastatellut kannattivat erillistä kriminalisointia. He perustelivat sitä lainsäädännön selkeydellä: kriminalisointi viestisi selvästi, ettei Suomi hyväksy avioliittoon pakottamista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jori Mäntysalo sanoo:

    Oliko tuolloin vuosikymmeniä sitten joku lakitekninen juttu, jonka vuoksi oli parempi olla ”eronnut” kuin ”naimaton”?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    N. 20 vuotta sitten saimme vaimon kanssa olla pariinkin otteeseen maistraatissa Suomalaisen ja maahanmuuttajan avioliiton alkutaipaleella todistajina. Typeräksi tunsimme itsemme, kun kummatkin osoittautuivat ns. Keinoksi saada maahan oleskelulupa. Lait laahaavat perässä ja Suomalainen ihminen on luonnostaan naiivi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ismo: Tämä kohta taisi osua ja upota: ”PAKKOAVIOLIITON taustalla saattaa olla esimerkiksi oleskeluluvan saaminen. Pahimmillaan kyse on ihmiskaupasta”?

      Minäkin jäin pohtimaan sitä, miksi kyseisen parin piti nimen omaan papin eteen tulla, miksi eivät voineet hoitaa asiaansa uneta, äänetä maistraatissa. Ei olisi feikkiavioliitossa tarvinnut leikkiä vihkiraamatunkaan kanssa…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Tuori sanoo:

    Mielenkiintoinen tarina. Ymmärsin, että kyse oli perisuomalaisista henkilöistä, joten tuskin tuolla tavoin oleskelulupaa haettiin. Sitä paitsi Eila Kännö piti tuolloin huolta siitä, ettei rajan yli välttämättä päässyt ilman rahaa ja paluulippua. Omassa kokemuksessani on vastaavanlainen tilanne, jossa vanhan leskivaimon taloon ilmestyi yht´äkkiä mies, joka vei naisen vihille ja alkoi siirtää tämän omaisuutta itselleen. Omaiset ehtivät hätiin ja papin todistuksen avulla vihkiminen osoittautui pätemättömäksi. Ehkä tässäkin tapauksessa eron myötä mies sai puolet naisen varallisuudesta. Osituksen sovittelua ei tuolloin tunnettu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121