Päivän Birgitta

Jukka,

Olipa homosuhteiden syntisyydestä mitä mieltä hyvänsä, käsitykseni mukaan kirkon linjausten mukaan tällä mielipiteellä ei saa olla mitään negatiivista vaikutusta koskien seksuaalivähemmistöjen mahdollisuutta toimia kirkon jäseninä, luottamushenkilöinä tai työntekijöinä. Vakaumus saa olla, mutta sitä ei saa toteuttaa käytännön syrjinä tekoina.

Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi päätös kategorisesti estää parisuhteensa rekisteröineen henkilön rekrytoiminen on ristiriidassa piispainkokouksen mietinnön kanssa, jossa todetaan, että nykyinen lainsäädäntö ei tällaista mahdollisuutta anna.

Vaikka se ei poimimastasi Sari Roman-Lagerspetzin sitaatista käykään ilmi, tämä keskustelu on mielestäni pyörinyt pitkälti niiden syrjivien tekojen ympärillä, jotka syntyvät siitä näkemyksestä, että homosuhteet olisivat Jumalan tahdon vastaisia. Noita syrjiviä tekoja kirkko ei hyväksy, ainakaan sen mukaan miten minä kirkon linjaukset ymmärrän.

Jusu Vihervaaralta olennainen kommentti (klo 15:20).

Se, että jollakulla ihmisellä on sellainen mielipide, että homoseksuaalisuus on syntiä, on aivan eri asia kuin se, että kirkon virallisen järjestön TOIMINNASSA toimitaan tällaisen näkemyksen pohjalta, esim. virallisissa ohjelmissa, johtajien puheenvuoroissa, opetuksessa, seksuaalikasvatuksessa jne.

Kirkon viisi lähetysjärjestöä toteuttavat (omassa toiminnassaan) Tosi rakkaus odottaa-seksuaalikasvatusta, sekä Suomessa että ulkomailla. Tämän, etenkin nuorille annettavan kasvatuksen mukaan homosuhteet ovat syntiä ja Jumalan tahdon vastaisia.

Miten kirkko kantaa vastuunsa tämän kasvatuksen kohteena olevista nuorista? Ei nähdäkseni mitenkään. Osa näistä nuorista on homoseksuaaleja.

Jusu Vihervaara Arvostan sinussa kykyä erottaa teot ja mielipiteet ja tässä kohdin voisin varovasti todeta olevani asiasta kanssasi myös sama mieltä.

Sellaiset teot joiden tavoitteena on syrjiä jotakin ihmisryhmää eivät ole kirkkomme linjausten mukaisia.

Tällä ei ole mitään tekemistä opillisiin kysymyksiin liittyvien näkemyserojen kanssa tai sen kanssa kokeeko joku toisen opillisen näkemyksen itseään kohtaan loukkaavaksi. Loukatuksi tulemisen kokemus ei välttämättä tarkoita että henkilöä olisi loukattu saati että häntä olisi syrjitty. Yhteisössä eläminen edellyttää meiltä jokaiselta myös jonkin asteista antipatiatoleranssia.

Sari Roman-Lagerspetz

Nyt en kyllä ymmärtänyt logiikkaasi lainkaan.
Jos jokin yksittäisen henkilön mielipide ei ole kirkon virallisen linjauksen vastainen, niin miten tämä sama mielipide järjestön kannakseen kirjaamana olisi kirkon virallisen linjauksen vastainen?

Vaikuttaa, että kaikkein helpointa on ymmärtää kirkkohallituksen ”logiikka” näiden kirkkohallituksen logiikkaa tulkitsevien logiikkojen rinnalla.

Jukka Kivimäki,

kysymyksesi (esitetty kommentissasi klo 16.02) on erittäin tärkeä.

Mitä eroa on yksittäisillä henkilöillä ja järjestöillä? Miten ihmisyksilöt ja kollektiivit eroavat toisistaan?

Jos järjestö tai esim. kirkko sitoutuu vanhaan virkakantaan eikä tämän näkemyksensä pohjalta palkkaa naispappeja työntekijöikseen – ja tämän lisäksi opettaa, että Jumalan tahto on se, että naiset eivät ole seurakunnan paimenia – niin miten tämä eroaa siitä, että jonkun yksittäisen henkilön mielestä pappeus ei kuulu naisille?

Kirkossa tavataan ajatella – mielestäni aika yleisesti myös johdon tasolla – että järjestöt ovat ikäänkuin ihmisyksilöitä, joilla on oikeus mielipiteisiinsä. Asia on kuitenkin niin, että järjestöt eivät itse ole ihmisyksilöitä vaan ne koostuvat ihmisyksilöistä.

Jos järjestöllä on sellainen kanta, että pappeus ei kuulu naisille, niin tämä johtaa siihen, että naiset ja miehet (ihmisyksilöt) asetetaan eri asemaan hengellisen johtajuuden/paimenuuden suhteen tämän järjestön toiminnassa. Näin tapahtuu neljässä kirkon virallisessa lähetysjärjestössä. Ne eivät palkkaa naispappeja hengellisen paimenen tehtäviin eivätkä lähetä naispappeja lähetystyöhön.

Jos sen sijaan ihmisyksilöllä on sellainen kanta, että pappeus ei kuulu naisille niin naiset ja miehet eivät tule asetetuiksi eri asemaan keskenään, jos se järjestö (tai kirkko) johon tämä yksilö kuuluu, pitää huolta siitä, että yksilön mielipide ei johda siihen, että jotkut toiset ihmiset asetetaan eri asemaan keskenään. Toisin sanoen, jos yhteisö pitää huolta siitä, että yksilön mielipide ei johda siihen, että naispappeja syrjitään yhteisön toiminnassa.

Olen ymmärtänyt että Suomen ev.lut.kirkko pyrkii omassa toiminnassaan toimimaan jälkimmäisellä tavalla. Vaikka naispappeuden vastustus ei ole kirkon mukaan ”harhaoppista” ja vaikka vanhalla virkakannalla olevilla (yksilöillä) on tilaa kirkossa, niin kirkko pyrkii siihen, että tämä vakaumus ei johda naispappien epäsuoraan tai suoraan syrjintään, naisten ja miesten asettamiseen eri asemaan kirkon toiminnassa (esim. virkajärjestelyihin). Piispainkokouksen tiedoksiannon mukaan (2006) välillisen ja välittömän syrjimättömyyden pitää koskea myös opetusta.

Sari Roman-Lagerspetz
En kysynyt sinulta mielipidettäsi kirkon virkakannasta, vaan perusteluja virheelliselle väitelleesi, että olisi kirkkomme virallisen linjan vastaista opettaa samaa sukupuolta olevien välisten parisuhteiden olevan Jumalan tahdon vastaisia.
Tällaista linjausta ei ole tehty, joten kanta ei myöskään voi olla virallisen linjauksen vastainen.

Jukka Kivimäki,

jos kirkossa opetetaan, että samasukupuoliset parisuhteet ovat Jumalan tahdon vastaisia niin käsittääkseni tässä opetuksessa ei noudateta kirkon linjausta siitä, että ”Osa homoseksuaaleista pitää omantuntonsa pohjalta oikeana elää sitoutumiseen perustuvassa ja yhteiskunnan vahvistamassa parisuhteessa..Tärkeää on, että ketään ei leimata eikä eristetä, vaan jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta kunnioitetaan”.

Se, että samasukupuoliset parisuhteet julistetaan Jumalan tahdon vastaiseksi synniksi ei osoita samasukupuolisten parisuhteiden kunnioitusta (eikä niissä elävien ihmisten ratkaisua toimia omantuntonsa pohjalta).

Jos osa kirkon jäsenistä pitää Jumalaa mielikuvitusolentona, niin eikö ole epäkunnioittavaa näitä kohtaan, että kirkko opettaa toisin?

Mitä tulee homosuhteiden syntisyyteen piispainkokous toteaa mietinnössään, että asiasta on kristityillä erilaisia näkemyksiä ja että Raamatulle uskollisella tulkinnalla voidaan päätyä perustellusti kumpaan tahansa vaihtoehtoon. Kyseessä on asia, johon kirkko ei ota opillista kantaa vaan hyväksyy sen, että kirkon jäsenillä on asiasta erilaisia eettisiä näkemyksiä.

Kirkko ei voi virallisessa opetuksessaan opettaa, että homosuhteet ovat syntiä, koska se tarkoittaisi sitä, että kirkko olisi valinnut kantansa asiaan, josta se toisaalta piispojen suulla toteaa ettei kirkolla ole asiaan yhtä kantaa vaan siitä valitsee erilaisia kantoja jäsenten keskuudessa ja että tällaisessa parisuhteessa elävien ratkaisua tulee kunnioittaa.

Vaikka kirkolla ei asiasta opillista kantaa olekaan, yksittäiset kristityt voivat asian suhteen vapaasti valita, miten he kysymyksen omassa elämässään ratkaisevat.

Vaikuttaisl siltä että Jusu kirkoon kuulumattomana tuntee asian tarkemmin kuin Sari kirkollisena luottamushenkilönä. Huväksyessää piispainkokouksen mietinnön 2010 kirkolliskokous todellakin jättä asian itse kunkin omantunnon kysymykseksi.
Asia jäi siis omantunnon kysymykseksi myös niille järjestöille jotka ovat sitoutuneen kirkon linjauksiin.

Sikäli kun piispainkokouksen mietinnössä todetaan että Raamatulle uskollisella tulkinnalla voidaan päätyä perustellusti kumpaan tahansa vaihtoehtoon, tarkoittaa tämä myös sitä, että kirkollinen järjestö voi omassa kannanotossaan päätyä kumpaan tahansa vaihtoehtoon. Tämä kannaotto ei silloin poikkea kirkon virallisesta linjasta, jonka mukaan molempiin kantoihin voi päätyä.

Tulkinta ongelman taustalla vaikuttaa myös se, etteivät samansukupuolisia suhteita kannattavat tahot olleet tyytyväisiä Suomen ev.lut. kirkossa tehtyyn linjaukseen. vaan odottivat samansuuntaista linjaa kuin Ruotsissa ja sittemmin Tanskassa.

Eli Jusun mukaan, kirkossa ilmeisesti asiasta pitäisi kokonaan vaieta, koska on olemassa kaksi kantaa. Toisaalta vaikeneminen merkitsee myöntymistä, joten käytännössä kirkon opetus olisi, että homoseksuaaliset teot eivät olisi syntiä. Yksilö saisi Jusun mukaan olla kummalla kannalla tahansa, mutta synnin kannalla ollessaan hänen tulisi pitää asia omana tietonaan eli ”pitää turpansa kiinni”, Mahtaako tätä menoa tulla siitäkin poliisiasia, jos sanoo suoraan kantansa homovikittelijälle (joihin minäkin olen törmännyt), että homma on syntiä.

Olli Lehto

Jusu ei väitä etteikö yksityishenkilö saisi myös ilmasta mielipidettään.

KUO:n kanta on johdon mukainen sille, että kirkko ei ole ottanut sellaista myönteistä kantaa samaa sukupuolta olevien välisiin parisuhteisiin, että kielteinen kanta voitaisiin tulkita kirkon linjan vastaiseksi.

Sari Roman-Lagerspetz ei tätä hyväksy, vaan tahtoo johdatella kirkolle myönteisen päätöksen kirkon muista päätöksistä ja pitää tällä perusteella järjestöjen kantaa kirkon linjan vastaisena.

Jusu Vihervaara puolestaan tulkitsee kirkon sisäistä nykytilannetta oikein todetessaan: ”Kirkko ei voi virallisessa opetuksessaan opettaa, että homosuhteet ovat syntiä, koska se tarkoittaisi sitä, että kirkko olisi valinnut kantansa asiaan,”. Hän ei kuitenkaan väitä että kirkko olisi kieltänyt toimintansa piirissä olevia yhteisöjä opettamasta näin.

Lähetysjärjestöjen asema yksityisoikeudellisina yhteisöinä käy myös KUO:n lausunnosta.

Sari Roman-Lagerspetzin ja KUO:n erilainen tulkinta kirkon linjan mukaisuudesta perustuu heidän erilaisiin käsityksiin kirkon linjasta. KUO kirkkohallituksen alaisena osastona on tässä asiassa vakuuttavampi tulkinnan lähde.

Jukka Kivimäki,

Kollektiiveilla (esim. kirkolla tai järjestöillä) ei ole omaatuntoa. Ihmisyksilöillä on omatunto.

Kun minä, Johanna Korhonen, Risto Jukko ja Kimmo Kääriäinen tapasimme piispa Irja Askolan luona joulukuussa 2013, kysyin tätä asiaa. Sekä Kimmo Kääriäinen että Risto Jukko olivat sitä mieltä, että järjestöillä ei ole omaatuntoa, vain ihmisillä on.

En voi tietenkään puhua Jusu Vihervaaran puolesta mutta mielestäni tulkitset hänen kirjoituksiaan nyt tässä asiassa väärin.

Jukka Kivimäki tulkitsee kirjoitustani aivan oikein ja kuten on jo mainittu, yksityishenkilö voi ilmaista asiasta mielipiteensä. Piispainkokous on ilmaissut, että vakaumuksensa mukaisesti homosuhteessa elävän ihmisen ratkaisua on kunnioitettava. Tässä mielessä oudoksun Olli Lehdon kommenttia ”turpansa kiinni pitämisestä”. Mielestäni kunnioittamiseen kuuluu se, että annetaan toisten tehdä omat ratkaisunsa ja eikä kenenkään pitäisi asettua tuomarin rooliin koskien toisen ihmisen elämää tämän kysymyksen ympärillä.

Mielestäni Sari Roman-Lagerspetz on aivan oikeassa siinä, että ilmoittaessaan kieltäytyvänsä rekrytoimasta homosuhteessa eläviä myös kotimaan tehtäviin (Mika Tuovisen aiemmin haastattelu Kotimaassa), lähetysjärjestöt rikkovat kirkon käytäntöjä. Piispainkokous on todennut, että voimassa oleva lainsäädäntö ei anna mahdollisuutta tällaisiin rekrytointipäätöksiin. Roman-Lagerspetz olettaa lähetysjärjestöjen syntikäsityksen olevan heidän toimintatapojen taustalla ja mielestäni Roman-Lagerspetz tulkitsee asian aivan oikein.

Kivimäki on puolestaan mielestäni oikeassa siinä, että lähestysjärjestö kohtaan esitetyn kritiikin pitäisi kohdistua erityisesti syrjiviin toimenpiteisiin, ei niinkään pelkkään syntikäsitykseen. Toisaalta on kyllä totta sekin, että seurakunnat voivat tehdä päätöksensä lähetysmäärärahojen jakamisesta haluamillaan kriteereillä. Kriteereiksi voidaan valita myös se, hyväksyykö järjestö naispappeuden ja pitääkö se homosuhteita syntinä. Kriteerit tukien jakamiselle ovat kiinni seurakuntien eettisistä valinnoista.

Täsmennän vielä sen verran, että kun äsken kommentoin Kivimäen tulkintoja koskien minun kirjoituksiani, tarkoitin sitä, mitä Kivimäki ymmärsi minun sanoneen koskien kirkon tekemiä päätöksiä (kirkolliskokousten päätökset ja piispainkokouksen päätökset). Kommenttini koski siis nimenomaan keskustelua kirkon toimielinten antamista opillisista, hallinnollisista tai juridisista lausunnoista. Se on ehkä kahdelle insinöörille tyypillinen tapa katsoa asiaa siltä kantilta, mitä spesifikaatio asiasta sanoo. 🙂

Sitten jos mennään pykälien yläpuolelle ja ruvetaan tutkimaan asiaa eettisesti, olen sitä mieltä se, mikä on moraalisesti oikein, ei seuraa suoraan jostain määritelmästä tai toimielimen lausunnosta vaan hyvyys ja oikeudenmukaisuus ovat inhimillisiä kokemuksia. Ja siten myös subjektiivisia asioista. Nostan suuresti hattua sille työlle, mitä muun muassa Sari Roman-Lagerspetz (mielestäni sangen epäitsekkäästi) tekee homoseksuaalien aseman parantamiseksi.

Minä kannatan vahvasti sitä ajatusta, että seksuaalivähemmistöjä tulee kohdella kirkon piirissä oikeudenmukaisemmin kuin mitä sääntökirja minimissään edellyttää. Pidän lähetysjärjestöjä kohtaan tehtyjä tukipäätöksiä eettisinä kannanottoina ja täysin oikeutettuina. Ei ole väärin edellyttää tuen saamisen ehtona oikeudenmukaisempaa kohtelua naisia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Hyviä pointteja Jusulta!

Mielestäni tasa-arvolainsäädäntö, yhdenvertaisuuslaki jne. luovat välttämättömän pohjan sille, että me voimme elää hyvä elämää. Hyvän elämän eläminen edellyttää kuitenkin myös muuta kuin sitä, että lainsäädännöllinen minimi toteutuu. Me kaikki tarvitsemme sitä, että meitä kunnioitetaan ja arvostetaan, myös puheiden tasolla. Tästä syystä eettisesti vastuullisissa yhteisöissä pyritään myös kitkemään esimerkiksi rasistista, sukupuolistereotyyppistä, vammaisia halventavaa jne. puhetta. Näitä puheita voidaan toki myös puolustaa sananvapauden, vakaumuksen vapauden jne. nimissä. Eihän suuri osa rasistisestakaan puheesta täytä lainsäädännollisen minimin eli rikoksen (kansanryhmää vastaan kiihottamisen) tunnusmerkkejä. Silti vastuullisissa yhteisöissä pyritään valistamaan ihmisiä siitä, minkälaisia seurauksia rasistisesta puheesta voi olla ”hyvän elämän” elämisen kannalta. Esimerkiksi etnisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten on hyvin vaikea elää hyvää elämää ja tuntea itsensä arvostetuiksi ihmisiksi sellaisessa yhteisössä, jossa on tapana puhua etnisistä vähemmistöistä vähätellen, yleistäen jne. vaikka tällainen puhe ei täyttäisikään kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkkejä ja olisi siis rikollista.

Sari Roman-Lagerspetz: (17.1. 17:23) ’Kirkossa tavataan ajatella – mielestäni aika yleisesti myös johdon tasolla – että järjestöt ovat ikäänkuin ihmisyksilöitä, joilla on oikeus mielipiteisiinsä. Asia on kuitenkin niin, että järjestöt eivät itse ole ihmisyksilöitä vaan ne koostuvat ihmisyksilöistä.’
Sari Roman-Lagerspetz: (18.1.11:32)’ Kollektiiveilla (esim. kirkolla tai järjestöillä) ei ole omaatuntoa. Ihmisyksilöillä on omatunto. Kun minä, Johanna Korhonen, Risto Jukko ja Kimmo Kääriäinen tapasimme piispa Irja Askolan luona joulukuussa 2013, kysyin tätä asiaa. Sekä Kimmo Kääriäinen että Risto Jukko olivat sitä mieltä, että järjestöillä ei ole omaatuntoa, vain ihmisillä on.’

Aika pitkälle olen samaa mieltä. Tosin kollektiiviset päätökset, joihin suuri joukko sitoutuu, ilmentävät myös instituution mielipidettä ja omaatuntoa.

Tätä ajattelua tulkitsen myös nyt käytyyn keskusteluun. Varsinkin keskustelun alkuosassa oli melkomoista tunneryöppyä, joka on nyt keskustelun edetessä laantunut.

Luulen, että kirkon ulkoasianosaston myönteishenkinen lausunto oli monelle pettymys ja sai aikaan hämmästyttävän voimakasta kielenkäyttöä.

Nuo Sarin näkemykset, joita yllä siteeraasin on hyvä niin minun kuin muidenkin kommentoijien pitää mielessä. Kun arvostelemme kärkevästi ja negatiivisväritteisesti jotain järjestöä tai kirkon osaa, arvostelemme ja loukkaamme samalla siihen kuuluvia ihmisiä.

Huomaatko, Kivimäki, yhtä juttua logiikassasi: Kun jokin asia on tai ei ole *kirkon opin* mukaan jollakin tavalla, kyse on kahden kansankirkon perustuslain kirkkolakipykälään sisältyvästä opillisesta autonomiasta. Se ei koske muita uskonnollisia yhteisöjä, niitä koskee yleinen uskonnonvapauslaki. Jos ja kun lähetysjärjestöt ovat sinun kuvaamallasi tavalla ”yksityisoikeudellisia toimijoita”, ne eivät varmaankaan ole silloin edes rekisteröityjä uskonnollisiä yhteisöäjä, jotka ovat juridisesti julkisyhteisöjä. Kyse on tällöin tavanomaisesta aatteellisesta yhdistyksestä tai yhteisöstä. Silloin on juridiselta kantilta yhdentekevää, kuinka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oppi rekisteröidyistä parisuhteista kuuluu. Muihin kuin opetusvirkoihin on silloin avan ilman muuta palkattava syrjimättömyyspykälien edellyttämällä tavalla. Jos taas rinnastat järjestöt kirkon toimintaan ja niitä koskee kirkkolain autonomia, silloin niitä koskevat myös tähän oppiin liittyvät ennakkopäätökset. Suomen perustuslaki kun ei tunne yksityisoikeudellista juridista henkilöä, johon sovelletaan kirkkolakia.

Tarkennan sen verran, että reksiteröidyillä uskonnollisilla yhteisöillä on tuo opetusvirkoihin liittyvä erivapaus. Aatteellisten yhteisöjen kohdalla sovelletaan ihan normaalisti työlainsäädännön sopivuuspykäliä.

Tarja Koivumäki,

Kirkon viralliset lähetysjärjestöt eivät tosiaankaan ole juridiselta kannalta rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia. Uskonnollisia yhdyskuntia ovat Suomessa mm. Suomen ev.lut.kirkko, Ortodoksikirkko, Roomalaiskatolinen kirkko, Helluntaikirkko jne.

Näissä asioissa on suurta sekaannusta ja sekavaa puhetta. Lähetysjärjestöjen oikeutta olla rekrytoimatta homoseksuaaleja puolustetaan yleisesti kirkon piirissä sillä, että uskonnollisilla yhdyskunnilla on lupa edellyttää työntekijöiltään sitä, että ne sitoutuvat uskonnollisen yhdyskunnan uskonnolliseen oppiin. Lähetysjärjestöistä puhutaan ”uskonnollisina yhdyskuntina/yhteisöinä”, joilla on juridinen oikeus poiketa työlainsäädännöstä, yhdenvertaisuuslaista jne. ja olla palkkaamatta ”homoseksuaalista elämäntapaa” elävää ihmistä töihin, esim. rekisteröidyssä parisuhteessa elävää, myös Suomessa tehtävää työtä ajatellen, ei ainoastaan ulkomaille suuntautuviin työtehtäviin.

Lähetysjärjestöjen oikeutta rekrytoida itse ”sopiviksi” katsomiaan henkilöitä – eli käytännössä olla palkkaamatta homoja – perustellaan kirkossa myös sillä, että ne ovat yksityisoikeudellisia yhdistyksiä, joita ei koske Suomen ev.lut.kirkkoa koskeva lainsäädäntö. Kirkolliskokous päätti nimittäin olla lisäämättä kirkkolakiin sellaista lisäystä, jolla homojen virkakielto olisi saatettu kirkossa voimaan, vaikka tälläinen esitys tehtiin kirkolliskokoukselle.

Lähetysjärjestöistä puhutaan kirkossa toisaalta siis ”uskonnollisina yhdyskuntina” ja toisaalta ”yksityisoikeudellisina yhdistyksinä”, kun perustellaan sitä miksi niillä on lupa olla palkkaamatta homoja.

(kommenttiin tehty pieniä korjauksia klo 13.35)

Jusu ja Tuire täsmensivät asiaa hyvin
Yksityishenkilöillä on oikeus lausua mielipiteensä ja niinpä myös yksityishenkilöiden muodostamilla yhteisöillä on oikeus lausua kollektiivinen pielipiteensä.

Vastaavasti seurakunnat voivat valita lähetystukipäätöksensä kriteereiksi myös sen pitääkö se homosuhteita syntinä. Suuntaan tai toiseen. Tällöin on kyse seurakuntapäätäjien omasta eettisestä valinnasta, joka tulee kirjata päätösken perusteluihin oikein. Virheellinen väittäämä kirkon yhteisten päätosten vastaisista linjauksista rikkoo, ei järjestön, vaan sen jäsenten ja keskeisten päättäjien kunniaa. Sama pätee väittämään että järjestö rikkoisi lakeja, mikäli se ei ole sitä osoitetusti tehnyt.

No niin, Jukka Kivimäki, siitä vaan rustaamaan rikosilmoitusta SLS:n johtoa vastaan. Taitaa joutua joku muukin leivättömän pöydän ääreen, sillä aika selkeä tulkinta (jonka oikeusoppineet vahsistivat) ole, että mikään muu päätös ei olisi ollut laillinen.

Jos kristillinen lähetysjärjestö linjaisi, että emme missään olosuhteissa rekrytoi juutalaisia, niin se olisi perusoikeuksien valossa vain yksi mielipide. Jos tätä ”järjestön mielipidettä” väittäisi laittomaksi, se olisi kunnianloukkaus. Kivimäki säätää lakia, loukattava kunnia on järjestöillä ja yksilönvapauksiakin tarkastellaan lähtökohtaisesti kollektiivisesti. Ennen näin ei ollut. Toki yksittäiset taustalla olevat toimijat vastaavat kollektiivinsa päätöksistä ja yksilöillä on mielipiteenvapaus myös yhteen liittyessään, mutta edelleen Kivimäki sekoittaa iloisesti luonnollisen ja juridisen henkilön oikeudet. Sekä työlainsäädännön. Hurjaa.

Jukka Kivimäki. Järjestöillä ei ole kunniaa, mitä loukata. Eikä nille sellaista tule, vaikka jäsenet olisivat mitä mieltä. Kumman epäselvä on tämäkin asia kaikkien näiden keskusteluiden jälkeen.

Ja tietenkin lähetysmäärärahojen kriteeriksi voidaan laittaa vaikka mitä. Mutta lakia ei silti passaa rikkoa eikä mikään uskonnollinen käsitys anna sellaiseen oikeutta, kuten näissä keskusteluissa on melkoisen moneen kertaan ehditty perusteluineen todeta. Ainahan sitä voi yrittää löytää uuden porsaanreiän, jota kautta seksuaalivähemmistöjen syrjinnän voisi yrittää legitimoida, jos se omassa elämässä tai vakaumuksessa jotenkin keskeinen asia on. Mutta lainsäädännän lähtökohta on silti se päinvastainen: Syrjintä ei ole hyväksyttyä eikä se sellaiseksi tule jonkin silmänkääntötempun avulla.

Jukka Kivimäki sanoo, että

”yksityishenkilöillä on oikeus lausua mielipiteensä ja niinpä myös yksityishenkilöiden muodostamilla kollektiiveilla on oikeus lausua kollektiivinen mielipiteensä” (Kivimäen kommentti tänään klo 16.12).

Ilmeisesti Kivimäki viittaa siihen, että yksityishenkilöiden muodostamilla kollektiiveilla kuten kirkon virallisilla lähetysjärjestöillä on oikeus lausua sellaisia kollektiivisia mielipiteitä kuten että homosuhteet ovat syntiä ja että ne eivät hyväksy tällaisessä suhteessa elämistä. Näinhän esim. Kansanlähetys lausuu.

On tietenkin selvää, että niissä kollektiiveissa, joissa lausutaan homosuhteet tuomitsevia, kaikkien kollektiiviin kuuluvien yksityishenkilöiden yhdessä jakamia mielipiteitä, ei ole homosuhteissa eläviä ihmisiä.

Voi tietysti miettiä ja pohdiskella, toteutuuko tällaisessä kollektiivissa se kirkolliskokouksen hyväksymä periaate, että rekisteröidyissä parisuhteissa elävien ihmisten omantunnon ratkaisua (elää rekisteröidyssä parisuhteessa) tulee kunnioittaa ja ettei seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä tule millään tavalla syrjiä, eristää eikä leimata kirkon toiminnassa? Voi myös miettiä, mitä edellytyksiä tällaisellä kollektiivilla on puolustaaa seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia? Miten uskottavaa on se, että tälläinen kollektiivi ajaisi seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia?
Mistä ”ihmisoikeuksista” tällöin ylipäätään puhutaan?

Sari Roman-Lagerspetz

Miettiä toki voi mitä vaan, mutta tämänkaltainen lijaus ei silti ole kirkon ilmoitetun linjan vastainen.

Lakien vastaista sitävastoin on, jos homosuhteisiin kielteisellä kannalla perustellaan kategorista rekrytointikieltoa.

Tämän vuoksi Mika Tuovisen Kansankähetystä koskeva lausunto, jota hän on sittemmin täsmentänyt, oli ongelmallinen ja samaa pätee Timo Junkkaalan aloitettaa SLS:n viike kesän kokouksessa.

Ongelmallisuus koskee siis nimenomaan kategosrista kieltoa. Tämän kanssa rinnakkain on tarkasteltava lähetysjärjestöjen velvoitetta olla lisäämästä asiaan liittyviä jänniteitä lähetyskentälle. Tämä siis huomioksi erityisesti Tarja Koivumäelle.

Sari, mielestäni ”virheesi” on se, että pidät kirkon eettisiä kannanottoja tosina. Eli että kun kirkossa ”vastustetaan kaikkea syrjintää” tai sanotaan, että ”seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ovat tervetulleita kaikkeen toimintaan” tai ”puolustamme kaikkien ihmisoikeuksia” niin ajattelet, että se on luovuttamaton periaate.

Olettamus, että totuusyhteisössä, joka myös korostaa eettisiä kysymyksiä, puhutaan totta ja sitoudutaan virallisissa dokumenteissa lausuttuihin kannanottoihin, on tietysti luonnollinen.

Esimerkiksi Jukka Kivimäki näyttäisi korostavan, että vaikka tällaiset periaatteet onkin julistettu, niin ne eivät ole sitovia. Eli että ”vastustetaan kaikkea syrjintää” tarkoittaa, että ne vastustavat, ketkä vastustavat, mutta on myös lupa olla vastustamatta ihan riippumatta siitä, että kirkolla ja järjestöillä on tällainen periaate. Se tietysti sanottakoon, että ”vastustamme kaikkea syrjintää” ei arkiymmärryksellä ja normaalissa kielenkäytössä mahdollista syrjinnän hyväksymistä. Kirkossa tämäkin on hieman toisin…

Jani,

teen toki, ja ihan tietoisesti sen ”virheen”, että pyrin tarkastelemaan kirkon eettisiä kannanottoja ikäänkuin ne olisivat tosia ja vilpittömiä.

Jos (ja valitettavasti kun) kirkon tosiasiallinen eettinen tilanne on kuitenkiin aikalailla se, minkälaiseksi esimerkiksi Jukka Kivimäki sen kuvailee, niin toki on totta, että eettiset periaatteet koskien seksuaalivähemmistöjä ovat pelkkää sanahelinää ja näyteikkunoiden koristelua (kuten esim. että ”kirkon tulee vastustaa kaikkea syrjintää joka kohdistuu seksuaalivähemmistöihin”…”homoseksuaalien loukkaaminen sanoin tai teoin on lähimmäisenrakkauden vastaista”…”rekisteröidyissä parisuhteissa eläviä ihmisiä ei saa leimata eikä eristää vaan heidän omantunnon ratkaisuaan tulee kunnioittaa” jne. jne.)

Kuten jo aikaisemmin sanoin, mielestäni sinä kiteytit kirkon eettisen ristiriitaisuuden erinomaisesti yhdessä tämän ketjun aiemmassa kommentissasi (17.1. klo 13.38).

Jani Salminen tekee ilmeisen virheolettaman että tahto olla syrjimättä vaikuttaisi jotenkin vanhurskauttamiskäsitykseen.

Tämä on itseasiassa aika perustavan laatuinen käsitysero. Seikka, miten uskomme Jumalan katsovan itsemme ja muut ihmiset kelvollisiksi, ei ole riippuvainen siitä mitä asiat katsomme Jumalan tahdon mukaisiksi ja mitkä asiat Jumalan tahdon vastaisiksi.

Myöskään saamamme käsky rakastaa lähimmäisiämme ei ole riippuvainen siitä koemmeko tämän lähimmäisemme toiminnan Jumalan tahdon mukaiseksi vaiko emme.

Tästä johtuen seikka miten suhtaudumme samansukupuolisiin suhteisiin syntinä ei linjaa sitä, miten suhtaudumme näihin seurakuntalaisiin ihmisinä. Ymmärrän että tätä on vaikeaa käsittää sekulaarissa viitekehyksessä.

Jukka Kivimäki,

sitä mitä sanot (18.1. klo 21.40) on tosiaan hyvin vaikea käsittää.

Tässä yhyteydessä kannataa ehkä rinnakkaistarastella mitä kirkko virallisten kannaottojensa ulkopuolella opettaan parisuhteista.

http://www.parisuhteenpalikat.fi/arvot/index.php
http://www.parisuhteenpalikat.fi/arvot/arvot.php
http://www.parisuhteenpalikat.fi/materiaalia/luennot/sitoutuminen.pdf
http://www.parisuhteenpalikat.fi/materiaalia/luennot/seksuaalisuus.pdf

Kirkon opetuksessa parisuhde on siis eri sukupuolten välistä. Ainoa poikkeus on osio, jossa kerrotaan sateenkaariperheistä.

Jukka Kivimäki, tässähän ei nyt käsitelty syntiaspektia ollenkaan. Kyllähän minä oikeinkin mielelläni käsittelen teologisia kysymyksiä, esimerkiksi vanhatestamentillista luomisten teologiaa, jota myös syrjinnän teologiaksi voi nimittään. Luomisten teologian mukaan Jumala ei tosiaan luonut ihmistä homoseksuaaliksi tai vammaiseksi, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Mutta nythän puhuttiin kirkon eettisistä kannanotoista ja periaatteista, joita sillä on. Että onko niitä lupa pitää tosina ja sitovina vai ei. Sarin mielestä on ja siitä moni tuntuu häntä paheksuvan. Että kun vaatii niiden noudattamista kaikessa kirkon toiminnassa kun kaikessa kirkon toiminnassa niiden on sanottu olevan voimassa.

Minunkaan mielestäni sellainen eettinen periaate, että ”vastustamme kaikkea syrjintää” ei mahdollista syrjimistä. Ihan yksinkertainen juttu! Ei kai sitä nyt ihminen ensimmäisenä ajattele, että jos kirkko julistaa, että vastustamme kaikkea syrjintää, niin se ei tarkoittaisi, mitä sanoo. Mutta minusta näytät argumentoivat päinvastaisen tulkinnan puolesta. Että sellainenkin kirkon toiminta, jossa syrjitään (ei palkata tai asetetaan muuten eriarvoiseen, huonompaan asemaan ihan tarkoituksellisesti), on kirkon *eettisten* periaatteiden mukaista.

Jani Salminen
Oletkylläymmärtänyt sanomiseni väärin. En ole kehoittanut ketään työsyrjintään.
Sitävastoin olen peräänkuuluttanut kristillisen etiikan ottamista kokonaisena. Ketään syntistä ei pidä syrjiä.

Kivimäki, jos näin on, on kyllä vaikea ymmärtää mistä olet huolissasi ja miksi me edes keskustelemme. Nimittäin kyllä Suomessa saa kannattaa vaikka kansallissosialismia tai pedofiliaa omassa päässään. Jollei se näy lakien tarkoittamalla tavalla käytännössä, niin ei huomautettavaa. Kysehän on siitä – montakohan kertaa tämä on sanottu – että sellainen ennekkoriteeri, että ”emme palkkaa homoja” on laiton. Se voi olla yksityisellä ihmisellä mielipide ja ok niin kauan kuin henkilö ei ole palkkaushommissa, mutta heti kun on kyse rekryä suorittavasta tahosta, etenkin järjestöstä, niin jo pelkkä ennakkoilmoitus täyttää lain rikkomisen kriteerit, kuten täällä Kotimaa24:lläkin Kansanlähetyksen toiminnanjohtajan lausuntojen aikaan oikeusoppineet kertoivat.

Jukka Kivimäki, työsyrjinnästä? Enhän minä työsyrjinnästä puhunut vaan *kaikesta* syrjinnästä, jota kirkko sanoo vastustavansa. Syrjintä on eriarvoiseen asemaan asettamista. Osaatko selittää tarkemmin, että mikä on se väärinymmärtämisen kohta tässä, kun tämä koko keskustelu kanssasi syntyy siitä, että haet oikeutusta eriarvoiseen asemaan laittamiselle seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Kun toimintaa motivoi ja sen tähtäimenä on eriarvoiseen asemaan laittaminen, niin se on silloin ristiriidassa sellaisen eettisen näkemyksen kanssa, joka ilmaistaan sanomalla ”vastustamme kaikkea syrjintää”. Miten kirkossa voidaan ylipäätään käydä eettistä tai teologista keskustelua, jos siellä ei ymmärretä, mitä sana kaikkea tarkoittaa? Kaiken syrjinnän vastustaminen kun ei voi tarkoittaa, että vastustetaan jotakin syrjintään tai kaikkea paitsi sitä ja tätä syrjintää.

Eikä tässä nyt auta, että koitat vesittää evlutin päätöksen ja vedota yksityisoikeudellisten toimijoiden kohdalla ensin tähän hämmennykseen ja sitten siihen, etteivät kirkkoa koskevat ennakkopäätökset koske ”yksityisoikeudellista toimijaa”. Rusinat pullasta.

Jos järjestö on aatteelliseen yhdistykseen rinnastettava toimija, sillä ei ole kirkkolain ja kirkon opin kanssa mitään tekemistä juridisessa mielessä. Jos taas on, sitä koskevat ennakkopäätökset ja kirkon omat päätöksetkin (tai ainakin silloin voi niihin vedota).

Himmelinrakentaminen ja asioiden pyörittely näyttää muuten minustakin juuri siltä, miksi kritisoijat ovat sitä kuvanneet: epätoivoiselta yritykseltä löytää porsaanreikä. Sinä voit löytää sen teologiasta, mutta et Suomen laista, joka ei erottele vahurskauttamisia ja Jumalalle kelpaavuutta siitä, miltä asiat lain noudattamisen valossa näyttävät. Se tilanne, kun näistä keskusteltiin, liittyy juurikin kirkkolain evlutille suomiin vapauksiin, mutta sinähän olet kertonut, että järjestöt eivät ole kirkko, joten ei se niitä koske.

”Evlutin päätöksellä” tarkoitan sitä koskevia oikeuden päätöksiä, joihin kirkko on tyytynyt ja ilmoittanut, että niitä noudatetaan.

Jani, nähdäkseni ongelma syntyy siitä väärinkäsityksestä, että Kivimäen tavoin ajattelevat tulkitsevat, että eriarvoinen kohtelu *ei ole syrjintää, koska heillä on oppi*, ja laki taas määrittelee, että se *on syrjintää*, mutta voi olla sallittua joillakin ehdoin poikkeustapauksena, jonka kriteerit on säädetty lailla.

Lain suhteen sitten Kivimäki toimii kuin kyse olisi kahdesta rinnakkaisesta normistosta, eli kun jotenkin saadaan oikeuspuolelta ”synninpäästö”, että ei riko lakia (tämä on lakiin liittyen keskustelumme fokus ja kiista), niin sitten sitä voisi käyttää kirkkoa vastaan asiassa, joka ”ei ole kirkon oman käsityksen mukaan opin keskiössä, eikä mitään lopullista ole sanottu”. Eli siihen malliin, että kun itse sanotte, että tämä on kehällinen asia, niin me *yksityisoikeudelliset toimijat* olemme oikeutettuja myös kirkossa tähän kantaan. Ikiliikkuja, joka poimii tasaisesti itselle sopivat rusinat pullasta.

Pitääkö tämä tosiaan vääntää teille ”rautalangasta”.

Järjestö voi julkisesti opettaa ja vaikkapa painaa omiin esitteisiinsä, että ”homoseksuaalit parisuhteet ovat Jumalan tahdon vastainen synti”, eikä tämä ole kirkon hyväksytyn virallisen linjan vastaista eikä syrjintää.

Syrjinnäksi asia muuttuu silloin jos järjestö em. kantaan vedoten ilmoitaa kategorisesti, ettei palkkaa ketään samansukupuolisessa suhteessa olevaa työhön.

Kivimäen rautalanka tiivistää mielestäni oleellisen. Mielestäni asia on juuri näin.

Asiassa on kuitenkin yksi mutta. Jos jokin järjestö aloittaisi tällaisen ”Homosuhteet ovat Jumalan tahdon vastaisia” -mediakampanjan, olettaisin että kirkon johto sanoutuisi siitä hyvin nopeasti ja hyvin selväsanaisesti irti. Minulla olisi kaikki syyt olettaa, että arkkipiispan virka-auto kiitäisi pillit päällä kohti Pasilaa, jotta Mäkinen pääsisi kertomaan medialle, ettei kampanja edusta kirkon näkemystä.

Tästä syystä voisi oikeutetusti esittää kysymyksen, onko homosuhteiden julistaminen syntisiksi enää tänäpäivänä tosiasiallisesti kirkon linjausten mukaista. Kaikissa virallisissa manifesteissä hyväksytään moniäänisyys, mutta käytännön toimissa homoutta torjuvista näkymisistä sanoudutaan irti.

Olet Jusu sikäli oikeassa, ettei sellainen erilliskamppanja olisi tällä hetkellä mielekkäs. Ohjelmapapereissa se kyllä voi olla ja joidenkin järjestöjen kohdalla onkin, eikä piispat ole siihen erityisemmin reagoineet.

Kirkon virallisesti tukema parisuhteen muoto on edelleen avioliitto joka on kirkon virallisen linjauksen mukaan miehen ja naisen välinen. Tämän on myös arkkipiispamme useita kertoja vahvistanut.

Olen ollut seurakunnan toiminnassa tiiviisti pyhäkouluikäisestä keski-ikään asti, enkä muista milloinkaan homoseksuaalisuuden tulleen opetuksessa tai muuten aiheena esiin. Mitä tarvetta nykyään siis on? Sekö, että homoseksuaalit ovat nousseet esiin vaatimaan yhtä ja toista, jopa avioliitto-oikeutta. Itse pitkän seurakuntaelämäni aikana tutustuin Sanaan kokonaisvaltaisesti ja muistan raamattupiireissä usein luetuiksi myös nuo ”homoaktikohdat”. Niistä en kuitenkaan muista muodostuneen minkäänlaista keskustelua. Sen sijaan Jukankin tässä keskustelussa pitämäni seksuaalieettinen linjaus oli opetuksessa selvä, sukupuolielämä kuuluu miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Mitään poikkeuksia ei ollut esillä, paitsi tietysti naimattomaksi jäämisen arvostaminen.

Ja samalla on siis hyvä muistaa, ettei kukaan meistä kaikissa asioissa elä sen ihanteen mukaan, mitä kirkko opettaa.

Siihen en voi ottaa kantaa. En halua kieltää sitä mahdollisuutta, että joku voisi liki pitäen onnistuakin kilvoituksessaan, vaikkei sitä varsinaiseksi ”ansioksi” haluttaisikaan lukea.

Jukka Kivimäki, juu, tietysti järjestöt voivat painaa tuollaisen esitteen tai esitteen tekstillä ”Jumala ei luonut ihmistä vammaiseksi” tai ”lapseton, muistathan, että Jumala loi ihmisen lisääntymään”. Olenko kiistänyt tämän?

Kun kirkko on sitten ilmoittanut vastustavansa kaikkea syrjintää toiminnassaan, niin silloin se tietysti arvioi omaa opetustaan ja käsityksiään itse, vapaaehtoisesti julistamansa periaatteen valossa. Enhän minä väitä, että tässä eettisessä arvioinnissa olisi kyse jostain rikosoikeudellisesta harkinnasta. Vaan kuten olen moneen kertaan todennut siitä, että jos kirkko julistaa vastustavansa kaikkea syrjintää, niin onko siihen lupa uskoa vai ei ja onko lupa edellyttää kirkon toimivan tämän periaatteensa mukaisesti.

Sitten on erikseen se rekrytointiin ja muuhun julkisyhteisöjä koskevaan yhdenvertaisuussääntelyyn liittyvä keskustelu, johon Tarja tuossa aiemmin viittaa. Sinne ei porsaanreikiä synny, oli syntiä tai ei.

Jusu Vihervaara kirjoittaa (19.1. klo 14.03), että jos joku kirkon virallisista lähetysjärjestöistä aloittaisi mediakampanjan jossa opetettaisiin että ”Homosuhteet ovat Jumalan tahdon vastaisia” niin kirkko pikapikaa sanoutuisi jonkun johtoportaan henkilön suulla ehdottomasti irti kampanjasta. Silloin kuultaisiin seuraavanlaisia kommentteja ”kampanja ei edusta kirkon virallista näkemystä”, ”tämä on nyt vain yksittäinen mielipide joka mahtuu kirkkoon mutta se ei edusta kirkon yleislinjaa”, ”kirkko vastustaa ehdottomasti kaikkea seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää ja toivottaa heidät lämpimästi mukaan kirkon toimintaan”.

Näin on myös tapahtunut, useampaan otteeseen.

Esim. Homo-illassa vuonna 2010 kuullut näkemykset, joiden takia kymmenet tuhannet ihmiset erosivat kirkosta, edustivat kirkon virallisten lähetysjärjestöjen näkemyksiä. Kirkosta päin vakuutettiin etteivät ne edusta kirkon virallista näkemystä.

Samoin ”Älä alistu” – mediakampanjan (v. 2011) näkemykset edustivat kirkon virallisten lähetysjärjestöjen näkemyksiä, mutta kirkko sanoutui tästäkin kampanjasta irti, koska kampanja ei edusta kirkon näkemyksiä. Kirkon viralliset lähetysjärjestöt olivat vahvasti mukana Älä alistu- kampanjan organisoimisessa (esim. Kansanlähetys).

Kirkon viisi lähetysjärjestöä (Kansanläehtys, SLEY, Slef, Sansa, Kylväjä) ovat edelleen mukana ”Tosi rakkaus odottaa”-seksuaalivalistusohjelmassa. Kirkko on edustajansa kautta ilmoittanut julkisuuteen että Tosi rakkaus odottaa-seksuaalivalistus (jossa esim. homosuhteet ja itsetyydytys määritellään synneiksi) ei edusta kirkon virallista näkemystä.

On siis todettava, että kirkon virallisten lähetysjärjestöjen (Kansanläehtys, SLEY, Slef, Kylväjä, Sansa) homokannat eivät edusta kirkon virallista näkemystä.

Toisaalta sitten kuitenkin (kirkon sisäisissä keskusteluissa) kirkon johto on sitä mieltä, että viiden lähetysjärjestön homo- ja seksuaalietiikkanäkemykset ja opetukset edustavat sellaisia ”teologisia painotuksia” ja sellaista hyväksyttävää ”erilaisuutta” (ei siis missään tapauksessa syrjintää/syrjiviä kantoja), joka on kirkon virallisten kantojen, etiikan ja päätösten mukaista. Nämä järjestöt sopivat hyvin edustamaan kokonaiskirkkoa ja opettamaan kirkon nimissä (homokantojensa osalta) sekä Suomessa että ulkomailla. Järjestöt sopivat myös edistämään seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia.

Olen samaa mieltä.

Ihmisoikeuksissa pääperiaatteena lienee se että fyysiseen koskemattomuuteen liityvät oikeudet menevät katsomukseen, tuntemukseen ja itsensätoteuttamiseen liittyvien oikeuksien edelle. Viime mainittujen keskinäiseen tärkeysjärjestykseen laitamisessa onkin sitten isompia ongelmia. Etusijlle nousevat asiat joihin liittyy myös koskemattomuus näkökulma.

Ihmisoikeuksien kannalta on siten täysin hyväksyttävää, että yhteisö asettaa jäsenelleen esimerkiksi oman seksuaalisuutensa toteuttamista rajoittavia normeja.

Uskonnon vapaus katsotaan omaksi vapauslajikseen ja siihen sisältyy myös sisäinen loukaamattomuusperiaate. Esimerkiksi oikeus harjoittaa uskontoa ei saa asettua esteeksi muiden oikeudelle olla harjoittamatta uskontoa ja toisin päin. Oikeus olla edes ilmaisematta uskonnollista vakaumustaan on näihin nähden väistyvä. Viime mainittua on tarkasteltava myös rinnan sananvapauden kanssa.
Uskonnolisten viestien lähettämistä ei voida oletusarvoisesti kieltää rikkomatta sananvapautta, joten tilanne edellytää aktiivista kieltoa.

Parisuhteisiin liittyvissä kysymyksissä kohtaa useita eri ihmisoikeusnäkökulmia.
Maassa joissa saman sukupuolisten suhteiden rekisteröinti on mahdollista, mutta ei pakollista, ontilanne ihmisoikeusnäkökulmasta kokonaan toinen verratuna maihin, jossa se on kielletty tai pakollista.

Seikka säädetäänkä sana ja eri sukupuolten välisistä parisuhteista samassa tai eri lainsäädännössä ei sitävastoin ole lainkaan ihmisoikeuskysymys, vaan puhtaasti lainsäädäntötekniikaan. Tässä on myös huomattava että ihmisoikeudet ovat sukupuolisensitiivisiä, ei sukupuolineutraaleja.

Sukupuolisensitiivisyyden huomioon ottaminen myös lähetystyössä on ihmisoikeuskysymys. Lähetystyössä on kuitenkin oikeus ohjata sellaiseen elämäntapaan, joka kirkon opin kannalta on oikein. Tähän liittyy myös seksuaalisuuden varaaminen miehen ja naisen väliseen avioliittoon.

Mika Laiho,

jos minun ihmisoikeusmääritelmäni on mielestäsi ”subjektiivinen” (esim. se, että ihmisiä ei tule asettaa eri asemaan sellaisten henkilöön liittyvien syntyperäisten seikkojen perusteella kuten sukupuoli, etninen tausta, väri, seksuaalinen suuntautuminen jne.), niin voisitko sinä esittää ei-subjektiivisen ihmisoikeusmääritelmän?

Sari Roman-Lagerspetz,

Tarkennan sen verran, että huomioni kiinnittyi vastauksessasi lähinnä niihin seikkoihin, jotka eroavat keskeisten suomalaista ihmisoikeustyötä tekevien tahojen määrittelyistä.

Tässä hyvin lyhyt lainaus eräältä järjestöltä:
”…tavoitteena on maailma, jossa Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjulistuksessa lausutut oikeudet ja vapaudet toteutuvat kaikille ihmisille.”

Käytännössä kaikki valtavirran suomalaiset ihmisoikeustoimijat määrittelevät työnsä pohjaksi YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen vuodelta 1948. Tämän lisäksi lähes kaikki mainitsevat lisäksi ainakin Eurooppalaiset ihmisoikeusdokumentit. Lisäksi joidenkin erityisalojen järjestöjen, kuten vaikkapa lasten tai vammaisten parissa tehtävässä työssä, käytetään näiden alojen erityisiä ihmisoikeusdokumentteja. Itse asiassa näitä aivan perustason dokumentteja on niin monia, että ehdottaisin, että kävisimme keskustelua niistä keskeisimmän, eli YK:n ihmisoikeusjulistuksen pohjalta. Vastineessasi mainitut oikeudet sisältyvät toki YK:n julistukseen, mutta keskustelua on vaikea käydä yksittäisten kohtien perusteella ellei taustalla ole laajempaa yhteisymmärrystä siitä, mistä puhutaan.

Kysymykseni taustalla on paitsi sanan ”ihmisoikeudet” jokseenkin villi käyttö eri kirjoittajien toimesta, myös eräs ihmisoikeusseminaari, johon itsekin osallistuit. Siinä Tulkaa kaikki -liikettä lähettä ollut pääalustaja ei käsitellyt lainkaan YK:n julistusta, ja kun keskustelussa kysyin syytä, minä käsitin saaneeni häneltä julistusta vähättelevän kommentin. Tämä oli niin poikkeuksellinen vastaus, että olen siitä lähin kysellyt Tulkaa kaikki -liikkeen ihmisiltä heidän kantojaan asiaan. Tosin alustuksen jälkeisestä keskustelusta ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua.

Eli kysyn sinulta, voisitko sinä hyväksyä YK:n ihmisoikeuksien julistuksen oman toimintasi pohjaksi? Onko siellä joitain pykäliä, joita haluat erityisesti korostaa, tai joitain, joita koet hankalaksi omalla kohdallasi? Toivoisin sinun ensin lukevan julistuksen tekstin ajatuksella, ennenkuin vastaat, jotta todella olisit ymmärtänyt mitä julistus sanoo. Tämän K24:n vanha nettialusta antoi myös mahdollisuuden selata yhden nimen kaikki kommentit yhdellä kertaa, nyt en ole löytänyt vastaavaa toimintoa, mutta jos sellainen on, joitain tähän liittyviä ajatuksi alen kirjoittanut tänne aikaisemminkin.

Lopuksi vielä kiitos kun vastasit kysymykseeni. Olet tosiaan ensimmäinen Tulkaa kaikki -liikkeeseen kuuluva henkilö, joka on vastannut kysymykseeni. Toivottavasti muitakin lähtee mukaan.

Mika Laiho, lyhyesti: YK:n ihmisoikeusjulistus vuodelta 1948 määrittelee sen ihmisoikeuksien *minimitason*, jonka Suomi on hyväksynyt ratifioidessaan sopimuksen. Esim. YK:n ihmisoikeusjulistuksen toisessa artiklassa esim. seksuaalivähemmistöjä ei ole erikseen mainittu, sen sijaan on yleinen ”muu tekijä”. Sen sijaan Suomen lainsäädäntö tunnistaa seksuaalinen suuntautuminen on erikseen mainittu kiellettynä syrjintäperusteena. Miksi Suomen lainsäädäntö, johon YK:n minivaatimukset on tuotu, olisi tunnepohjainen argumentti kun taas YK:n ihmisoikeusjulistus ei olisi?

Jani Salminen
Seksuaalinen suuntautuminen itsessään on nimenomainen erikseen kielletty syrjintäperuste. Seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvään vakaumukseen laki suhtaeutuu kuten mihinkä tahansa muuhun vakaumukseen ja vakaumukseen perustuvaan syrjintään.

Vakaumuksen perusteella ei saa syrjiä, mutta esimerkiksi kristillinen järjestö voi edellyttää julistustyöntekijältään järjestön yhteisesti määrittelemää vakaumusta.
Järjestö joka katsoo samaa sukupuolta olevien väliset parisuhteet synniksi, voi siten edellyttää samaa vakumusta myös julistustyöntekijöiltään, mutta ei kategosisesti kaikilta työntekijöiltään.

Vielä kokonaan oma kysymyksensä on, voiko järjestö, jolla on lupa edelyttää julistustyöntekijältään mainittua vakaumusta, niin ikään lupa edellyttää julistustyöntekijänsä myö yksityiselämäsään toimivan ko. vakaumuksen mukaisesti.

Jukka Kivimäki, tämä palkkausasioihin liittyvä porsaanreiänmetsästyskeskustelu on käyty jo tältäkin osin jo monta kertaa aiemmin ketjussa ja muualla. Tässä puhuttiin nyt ihmisoikeuksista, joten en nyt enää palaa tuolle kehälle. Julistustyön luonne, ev. lut. kirkon ja sen tunnustukseen ja päätöksiin liittyvät näkökohdat jne. Ei se porsaanreikä löydy siitäkään, että tapauskohtaisesti saa jättää noudattamatta syrjintäpykäliä kunhan ei kategorisesti jätä noudattamatta.

Mika Laiho jne.,

esimerkiksi ihmisoikeudet.net – sivustolta saa informaatiota ihmisoikeuksista. Siellä on myös tietoa oikeusistuimien ennakkotapauksista.

Googlettamalla ”Ihmisoikeudet.net – seksuaalioikeudet” saa informaatiota nyt puheena olevasta asiasta.

(P.S. Mika, voisitko kertoa miten sinä itse ymmärrät seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeudet?)

Sari, taisimme saada vastauksen aivan keskeiseen kysymykseen eli et katso voivasi sitoutua YK:n ihmisoikeuksien julistuksen periaatteisiin, koska viet huomion muualle. Ymmärsinkö oikein?

Mika,
en ole johdattamassa huomiota muualle, päinvastoin. Kuten ihmisoikeudet.net-sivustolla sanotaan, YK:n ihmisoikeuksien julistus on kaikkien kansainvälisten ihmisoikeuksien taustalla ja pohjana. Se ei ole kuitenkaan (yksin) lainsäädännöllisesti sitova (vaikkapa Suomessa) vaan valtiot ovat säätäneet sen pohjalta ja hengessä ihmisoikeuslainsäädäntöä, josta esimerkkeinä ovat mm. Suomessa laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta sekä yhdenvertaisuuslaki. Itse pidän YK:n ihmisoikeuksien julistusta ja sen pohjalta säädettyjä Suomen tasa-arvolakia ja yhdenvertaisuuslakia hyvinä. Niiden kautta seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjenkin ihmisoikeudet tulevat hyvin määritellyiksi. Myös Suomen kirkko on sitoutunut Suomen tasa-arvo-ja yhdenvertaisuuslainsäädäntöön.

Sari Roman-Lagerspetz
Sinun tulisi ottaa huomioon, ettei Suomen yhdenvertaisuuslakia ole säädetty turvaamaan ainoastaa sukupuolivähemmistöjen vaan myös esimerkiksi sukupuolienemmistön ihmisoikeudet. Enemmistöä ei esimerkiksi voida velvoittaa samaisatumaan vähemistöön.

Tämä pätee sekä seksuaaliseen suuntautumiseen että uskonnolliseen vakaumukseen.

Enemmistön oikeus erotautua vähemmistön alakulttuurista on yhtä vahvaa kuin vähemmistön oikeus ylläpitää omaa valtakultuurista poikkeavaa alakultuuriaan.

Sari ja Jani, ymmärrän vastauksenne siten, että voimme käyttää YK:n ihmisoikeuksien julistusta keskustelujemme pohjana. Hienoa, minusta tämä on huikea edistysaskel.

Jani mainitsi julistuksen antavan tietyn minimitason. Ainakin minä koen useat artikloista haastavina, niiden toteutumiseen on vielä matkaa.

Itselleni YK:n julistus on tärkeä ja katselen ihmisoikeuskysymyksiä pitkälti sen läpi.

Tämä keskustelu alkaa hiipua, mutta minun on vielä aivan pakko todeta, että monet tämän uutisen alla esitetyt näkemykset poikkeavat YK:n julistuksen linjauksista. Palannemme näihin seikkoihin myöhemmissä keskusteluissa, koska samat näkökohdat tuntuvat toistuvan k24-mielipiteissä.

Kiitos kommentista, jossa on vähän olkiukkomaisia piirteitä, mutta mitäpä tuosta. Birgitan ilmestyksistä on kirkon historiassa väännetty paljon. Kukaan ei käsittääkseni ole yrittänyt asettaa niitä kanonisoituun asemaan. Niitä voi lukea tai olla lukematta, kuten muutakin hengellistä kirjallisuutta. Voi miettiä onko niissä vai eikö niissä ole pointtia. Birgitan esikuvallisuus oli hänen elämäntavassaan, hän teki suuren vaikutuksen aikalaisiinsa ja muisto kantanut meidän päiviimme asti. Ei luulisi olevan ongelmaa pyytää Birgitalta esirukouksia, voinhan minäkin pyytää vaikka sinua rukoilemaan puolestani. Kirkko tosiaan uskoo, että pyhät ihmiset ovat jo taivaassa ja me voimme rukouksen kautta olla heihin yhteydessä, tämähän tuodaan esiin apostolisessa uskontunnustuksessakin.

”Ei luulisi olevan ongelmaa pyytää Birgitalta esirukouksia, voinhan minäkin pyytää vaikka sinua rukoilemaan puolestani.”

Minulla on ongelma pyytää esirukousta kuolleelta ihmiseltä. Jollakin toisella tällaista ongelmaa ei ole.

Hei! Olen lukenut Pennasen romaanin ja ymmärtääkseni se perustuu huolelliseen taustatyöhön ja siitä saa ihan kurantin käsityksen tapahtumista. Birgitta on siinä aika haastava tyyppi, ja epäilemätttä hän oli sitä oikeastikin, se kyllä ilmenee hänen teksteistään. Romaani kuvaa vaikuttavasti 1300-luvun ajatusmaailmaa ja onnistuu välittämään ymmärryksen siitä että tuolloin maailma oli aika erilainen kuin omamme, mutta ihminen silti sama.

Ortodoksisen kirkon julkaisuneuvosto on julkaissut Synaksarion-teossarjan, joka sisältää kootusti yli
5 000 pyhän elämäkerrat.

Kirkon kanonisoitujen pyhimysten historia on kattava. Mitä tulee Markun mainitsemaan ” Eli, ilmoitus ei loppunutkaan Raamatun kaanoniin ” ei kirkko ole ikinä näin ajatellut, protenstanttisille kirkkoperheille traditio merkitys on erityyppinen kuin yhtenäiselle kirkolle. Myös käsittääkseni islamissa on aika suljettu systeemi.

Joka tapauksessa ” Yhdistyminen Jumalaan merkitsee idän kristillisessä ajattelussa täydellisesti uudenlaista hengellistä vaihetta, nimittäin siirtymistä päättelyn kautta hankitusta, luonnollisesta tai välillisestä tiedosta yliluonnollisen, välittömän tiedon piiriin. Tällöin Kolmiyhteinen Jumala, lupauksensa mukaan (Joh. 14:23), asettuu pysyvästi asumaan sydämen puhtauden saavuttaneeseen kilvoittelijaan välittäen hänelle mystistä tietoa niin luoduista kuin itsestään, niiden luojasta.” Tästä näkökulmasta Birgittaakin voi ymmärtää.

Sami Paajasen loppusitaatti koskettaa koska se kuvaa hartaudellisin sanoin sen mitä etsijä toivoo joskus voivansa kokea . Sitä , että Jumala asettuu pysyvästi asumaan sydämiin. Tuo on ehkä pyhimyksen kriteeri. Me muuta tarvitsemme heitä voidaksemme tankata heidän uskostaan kun oma hengellinen polttoaine on loppumassa. Olemme niinkuin lentoon opettelevia linnunpoikasia. Otamme jonkin hyppäyksen pesästä, mutta kun pelko tulee niin palaamme pesämme tai turvaa antavan persoonan antamaan turvaan.

Lopulta joudumme kokeilemaan siipiämme ja muisto pesästä jumalan läsnäolon tavoin kannattaa meitä lennossamme.