Päivämies – Taivaslaulu

”Rakas Vuokko, blogisi seuraajat  aina ajoittain pyytävät kommentteja VL-äideiltä itseltään. 

No, tässä tulee yksi, koskien Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-kirjaa ja sen saaman huomion herättämiä ajatuksia. Tosin VL-uskoni aitoudesta saattaa tulla epäileviä lausuntoja. Ehkä minun katsotaan olevan rikkaviljaa eikä kirjoitukselleni sen takia anneta mitään arvoa. Toivottavasti kuitenkin joku kanssasisar tai -veli rohkaistuu vastaamaan. En kirjoita pahoin aikein, pesän likaamistarkoituksessa tai katkeruudella. Minua huolestuttaa se, että uskolle asetetaan ehtoja, jotka voivat olla paitsi yksittäisten ihmiskohtaloiden kannalta tuhoisia myös Jumalan Sanan vastaisia.

Mielenkiintoista on tässä Rauhalan esikoisteoksen mediamylläkässä on se, etten olisi tiennyt Taivaslaulu-kirjasta MITÄÄN, jollei siitä olisi kirjoitettu Päivämiehessä, vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden lehdessä. Käyn satunnaisesti lukemassa uutisotsikoita niin iltapäivälehtien kuin Ylenkin nettisivuilta, mutta tämä kirjauutuus oli mennyt minulta kokonaan ohitse. Havahduin vasta siihen, kun Päivämiehessä, ainakin kolmessa eri kirjoituksessa, otettiin kantaa kyseiseen kirjaan. Osassa suoraan, toisissa epäsuoremmin. Jos tarkoitus oli, että uskovaiset kiertäisivät kirjan kaukaa, ainakin minun kohdalla kävi päinvastoin. Haluan ehdottomasti lukea Taivaslaulun! Paitsi että aihe kiinnostaa, myös kirjailijan saama hyvä palaute tarinan lohdullisuudesta ja kauniista kielestä kiehtoo. Mutta ei siitä sen enempää.

Minulla olisi kysymys kaikille vanhoillislestadiolaisille. En voi ottaa asiaa esille seuroissa, seurakuntapäivillä tai sisarilloissa, koska en ole tarpeeksi vahva kestämään persoonaani tai perheeseeni mahdollisesti kohdistuvia tuomioita tai arvosteluja. Kysyn sitä täällä paljon parjatussa Internetissä, kasvottomana ja nimettömänä. Älköön kanava sinänsä vaikuttako vastausten sävyyn tai sisältöön. Jos viestini luettuani koet, etten ole oikeasti uskomassa, niin olen pahoillani. Varo kuitenkin tuomitsemasta, ettei sinua tuomittaisi. En nyt kerro tässä lapsuudenperheeni tai nykyisen talouteni kokoa, koska ajattelen, ettei se oikeasti voi kertoa, olenko minä tai ovatko vanhempani, puolisoni tai lapseni elävässä uskossa. Olen kuitenkin äiti, vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvanut ja kristillisyyden toiminnassa edelleen mukana, puutteineni ja lahjoineni. Koen tämän yrttitarhan hakomajan hengelliseksi kodikseni, paikaksi, jossa on oikeaa sydämen uskoa mutta myös inhimillisyyteen kuuluvia valuvikoja. En osoittele majaa syyttävin sormin, vaan mietin – ehkä yhdessä sinun kanssasi, miten talven viimoissa pesän lämpö löytyisi. Huomautathan, rakas matkaystäväni, jos olen ymmärtänyt jotain väärin ja eksynyt kaidalta tieltä. Sitä Taivaan Isältä itsekin pyydän ja rukoilen.

Minun on pakko pohjustaa vähän, jotta varsinkin nuorempi polvi sekä VL-yhteisön ulkopuolella elävät ymmärtävät, mitä ja miksi kysyn.

Ehkäisykielto ja taivaan varastoissa olevat vauvat ovat myyttejä, joiden olemassaolo kristillisyydessämme sinnikkäästi kielletään. Totta, ei meitä kukaan PAKOTA synnyttämään, mutta kyllähän perhesuunnittelun kieltävä näkemys on kuitenkin edelleen hengissä ja vallitseva. Ehkäisyä on seurapuheissa ja Päivämiehen kirjoituksissa verrattu jopa murhan syntiin – eli myös hedelmöittymätöntä sukusolua pidetään inhimillisenä olentona. Ei takerruta nyt kuitenkaan siihen, millä nimellä tätä ulkopuolelta katsottuna meidän parasta tuntomerkkiämme kutsutaan.

Käsittääkseni tiukasti kielteinen kanta ehkäisyyn syntyi 1960- ja 1970-luvuilla. Kaiketi asioista keskusteltiin moniäänisemmin, mutta toista näkökulmaa kannattaneet/esiin nostaneet suljettiin tehokkaasti yhteisön ulkopuolelle väärähenkisinä. Ehkäisemättömyydestä tuli siten elävän uskon edellytys, keskeinen oppisisältö.

Jossain vaiheessa kantaan oli pakko ottaa lievennys. Äiti, joka oli toistuvasti sektioitu, ja sen vuoksi hengenvaarassa, oli ehkä ensimmäinen oppia horjuttava tapaus. Lääkäri näki, että kohtu on kuin märkää vessapaperia, huokoinen, reikäinen ja täysin toimintakelvoton. Hän tiesi ja kertoi äidille mahdollisen seuraavan raskauden vaaroista.

Ihan aluksi näihinkin tilanteisiin annettiin neuvo, että äidin tulee joka tapauksessa synnyttää lapsi. Jos hän tai lapsi kuolee, hänhän pääsee taivaaseen. Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä – eikä lääkärin ennustus välttämättä pidä/pitänyt paikkaansa. Silloin ei ehkä mietitty, millainen on orvoiksi jäävän katraan ja leskimiehen osa, tai miltä tuntuu naisesta tietää vääjäämätön katastrofi, joka voitaisiin estää lääketieteen keinoin. Sittemmin keisarileikkauksen toistuvasti läpi käyneet äidit on yhä useammin steriloitu. Korjatkaa, jos olen väärässä! Omasta lähipiiristäni tunnen kuitenkin jo monta uskovaista äitiä, jotka eivät esimerkiksi 3-7 sektion jälkeen ”voi enää saada lapsia”. Eikä heitä kukaan siitä tuomitse, en minä ainakaan. Naiset itse kipuilevat kyllä asian kanssa. Se on ymmärrettävää, onhan yhteisömme hyvin perhekeskeinen ja moni heistä ehkä oikeasti HALUAISI lapsia, mutta heidän kehonsa ei vain enää kestä raskauden kuormitusta.

Ihan viime vuosina olen kristillisyytemme teksteistä havainnut muutoksen myös siihen suuntaan, että äidin (jopa isän?) mielenterveyden, vakavan masennuksen tai uupumuksen kohdatessa perhe voi kuunnella lääkärin neuvoa. Eli perhesuunnittelu olisi hyväksyttävää myös psyykkisen terveyden pettäessä? Toistaiseksi tästä ei ole ”julkisia” esimerkkejä, tai ainakaan niistä ei puhuta yleisesti. Ja nyt tulee se kysymys:

MIKSI?

Onko henkiset sairaudet yhä edelleen tabu, josta vaietaan? Pelätäänkö, että uupumusta tai masennusta aletaan käyttää vääränlaisena ”tekosyynä” helpompaan elämään? Jos, niin miksi siitä ollaan huolissaan? Jumalahan näkee jokaisen sydämeen ja tietää meitä paremmin, mitkä ovat ne todelliset vaikuttimet perheen ratkaisuun. Että oliko sitä masennusta, ja jos oli, niin mistä syystä ja minkä verran Viimeisellä tuomiolla se selviää, oliko nimi todella Elämän Kirjassa Taivaassa. Voihan portteja olla kolkuttelemassa sellainekin, jolla on iso perhe, mutta elävä usko mennyt vaikka ahneuden mukana. Ylimmäinen Tuomari on se, joka meitä jakaa vasemmalle ja oikealle.

Miksei vakavan henkisen sairauden ja sen myötä hyväksyttävän perhesuunnittelun vaihtoehdosta puhuta enempää? Tiedän, että sellaisia tapauksia on. Ja jos oikein olen ymmärtänyt (kirjaa vielä lukematta), niin Pauliina Rauhalan kirjassa päädytään ehkäisyyn perheen äidin uupuessa vaikeasti. Päivämiehessä asiaa kommentoitiin, ettei ratkaisu ole (välttämättä) oikea. Miksi? Onko tämä yksittäisen kolumnistin mielipide vai SRK:n kannanotto? Mitä muita vaihtoehtoja syvän uupumisen, oman elämänilon ja -arvon menettämisen kohdalla olisi? Enkä nyt puhu ”meitä kaikkia kohtaavasta väsymyksestä” vaan vakavasta psyykkisestä sairaudesta, joka voi johtaa psykoosiin tai itsetuhoisuuteen.

Tunnen perheen, jossa äidin vakavan sairauden ja siihen liittyvän keskushermostoon vaikuttavan lääkityksen vuoksi  jouduttiin turvautumaan raskaudenehkäisyyn. Nimenomaan jouduttiin. Asia oli tälle(kin) perheelle (itselleen) kipeä. Osa uskovaisista tuomitsi ratkaisun. Perhettä ei enää tervehditty Jumalan terveellä. Joku soitti uskovaiselle papille, toinen puhujalle ja kolmas lääkärille, hakien perheen puolesta vastausta siihen, olivatko he toimineet oikein. Ymmärrämme kaikki, että kristillinen rakkaus ohjaa ennen kaikkea tukemaan ja auttamaan, ei kuormittamaan tai syyllistämään. En usko, että tapaus on vain yksittäinen. On muitakin sairauksia (vieläpä suhteellisen yleisiä), joiden hoitona käytettävä lääkitys on äidille välttämätön, mutta aiheuttaisi sikiölle vakavia aivovaurioita, epämuodostumia tai kohtuutonta kipua ja kärsimystä. Mitä vaihtoehtoja tällaisissa tilanteissa on?

Jos uskovaisen äidin vaarallisesta uupumisesta ja/tai vahvasta lääkityksestä ja sen myötä tehdystä perhesuunnitteluratkaisusta ei ole julkisia ennakkotapauksia, niin mistä se johtuu? Vaiennetaanko nämä äidit sanomalla, ettei ”asiasta kannata huudella”? Pelkäävätkö äidit, että heidät tuomitaan, yleisesti, seurakunnan, puhujan tai jonkun heille tärkeän henkilön toimesta? Vai onko vaarana, että koko kristillisyyden oppi murenee, jos myönnetään, ettei ehkäisykielto ole enää autuuden ehto? Tullaanko silloin myöntäneeksi, että ne menneiden sukupolvien surulliset tarinat olivatkin ihmisopin aiheuttamia tragedioita, ei Jumalan sanan noudattamista ja taivaan autuudessa palkkansa saavaa ristin kantamista? Olisiko kollektiivinen tai henkilökohtainen syyllisyys liian suuri kannettavaksi? Olisiko heitä liian monta, joilta pitäisi pyytää anteeksi vääriä valvomisia? Evankeliumi on kuitenkin armoetu – puolin ja toisin. Ei kai oppimme pohjalla ole vain isien perinnäissäännöt, josta Raamatussa ankarasti varoitetaan?

Viestini on pitkä, mutta vielä, rakkaat ihmiset, muistutan Jeesuksen opetuksesta yhdenkin pienen satuttamisesta, pahentamisesta ja loukkaamisesta. Yhä useamman suurperheellisen uupumus voi johtaa fyysiseen tai psyykkiseen väkivaltaan, lasten ja nuorten mielenterveysongelmiin, jopa huostaanottoihin. Minusta meillä, koko yhteisöllä, on vastuu tästä. Emme voi sulkea silmiämme, kohottaa olkapäitämme ja vedota kodinhoitajapulaan tai ammattiauttajiin, kun olemme kaikki toimillamme, puheillamme ja teoillamme vaatimassa vanhempia lisääntymään tuomitsemalla ehkäisyn. Ei neuvolan täti, lääkäri, lastenhoitaja, psykologi, opettaja – kukaan ulkopuolinen ammattilainen – pysty noin vain kumoamaan opetusta, johon meitä on aivan pienistä saakka kasvatettu. Kadotusta pelkäävä väsynyt, uupunut, henkisesti sairas ihminen ei ymmärrä olevansa sallittu poikkeustapaus, jos siitä ei julkisesti puhuta kuin ohimennen sivulauseessa. Meistä useimmilla on itsellämme täysi työ oman lapsikatraamme kanssa. Senkään vuoksi perhe- ja diakoniatyö, joka muuten onkin kaunis ajatus ja osoitus oikeasta suunnasta, ei riitä turvaamaan ja auttamaan vaikeuksissa olevia perheitä, äitejä, isiä ja lapsia.

Tiedän ja myönnän, että ONNELLISIA suurperheellisiäkin on. Se on ihanaa ja toivottavaa! Mutta annammehan tukemme ja kerromme vaihtoehdoista niille, jotka eivät tuohon idylliin pysty fyysisen tai psyykkisen sairauden tai perheen kokonaistilanteen kuormittavuuden vuoksi. Vapauteen Kristus vapautti meidät. Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden. Yksinkertainen lapsen usko ei vaatine Raamatun ulkopuolelta otettuja ehtoja, menneiden sukupolvien perinnäissäännöksiä tai ihmisten keksimiä perusteluja poikkeuksineen. Meidän ei tule kaikessa mukautua tämän maailman menoon, mutta meitä kehotetaan uudistumaan mieleltämme ja tarkastelemaan opetustamme, onko se hyvää, oikeaa ja Jumalalle kelpaavaa. Ei ollut Paavalin osa helppo, ei Lutherin tai Laestadiuksenkaan. Kysyy rohkeutta tarttua epäkohtiin, mutta voimme jokainen rukoilla Jumalalta armoa ja rakkautta puhdistaessaan puimatannertaan.

Kirjoitin kommenttini pätkissä ensin Kalevan verkkosivuille. Se odottaa moderointia ja hyväksymistä, enkä ole varma, julkaistaanko sitä koskaan.

Tämän Taivaslaulun obligato-osan tulisi olla kaunis, sointuva ja valoisa, mutta sitä laulaa savikielinen, ontuva kulkija puutteineen ja vikoineen. Toivottavasti kuitenkin kerran vielä kirkkaana ja täydellisenä, vaivoistaan riisutun joukon mukana…”

Kirjoitus on saapunut s-postini kautta tänne keskustelun pohjaksi. Kiitämme ja kumarramme hyvästä kirjoituksesta minullekin TäysinTuntematonta kirjoittajaa 🙂
  1. Markku, Onko sinua vaadittu tässä vastaamaan kaikkien synneistä? Kerroin vain, että ei ole nimettömien ”haamukirjoittajien” vika etteivät he uskalla kirjoittaa nimellään, vaan sen vika että heillä on aihetta pelätä, perustuen muiden kokemuksiin vanhoillislestadiolaisuudessa.

    Keskity Markku sinä asiaan ja nimettömien ihmisten ajatuksiin ja niistä keskustelemiseen äläkä vain valita että ei näin tai noin saa tuoda ajatuksiaan julki.

  2. Markku, varmasti oikeus toisen siteeraamiseen on kaikilla. Jos joku haluaa käyttää sinua viestinviejänä niin siitä vain.

    Sinä itse syyllistyt samaan mistä syytät muita. Ensin sanot että sinua ei saa vaatia vastuuseen muiden synneistä mutta sitten samalla sivuutat kaikki sinua liberaalimmat viittaamalla vain ”kirkon liberaalisiiven tsemppaajien sokeisiin pisteisiin”.

    On aina hedelmällisempää jos keskustellaan asiasta, eikä aleta etsiä virheitä kirjoittajista tai jopa joistakin muista joiden kuvitellaan edustavan kirjoittajan viiteryhmää.

  3. Kommentti s-postini kautta:

    ”Markku korteniemi!

    Ensiksi haluaisin kiittää ja kertoa kunnioitukseni sinua kohtaan, kun olet rohkeasti yhtenä harvoista lähtenyt tänne nimelläsi kommentoimaan – vieläpä tällaisen nimettömän pelkurin kanssa kuin minä! Olen todellakin ”haamukirjoittaja” ja eri pakkaus kuin Vuokko.

    Toiseksi – tunnustan, että se olin minä, joka siirsin osan kommentistasi uutisten puolelta tänne Vuokon blogiin – tietenkin Vuokon välityksellä. Syy on se, että kommentin alkuosa sopi niin hyvin tämän blogin aiheeseen.

    Siinä kehoitit rohkeasti ottamaan ns. lapsiasia keskusteluun seurakunnian kokoontumisissa ja jopa lupailit yllätystä positiivisesta ilmapiiristä.

    Siksi kyselinkin, että josko jollain rauhanyhdistyksellä on asiasta avoimesti pystytty keskustelemaan.

    Ei ole tullut yhtään vastausta.

    Tästä nimettömänä keskustelusta Vuokon kautta olen kysellyt, mutta näyttää siltä, että ei ainakaan vielä ole tullut kieltoa. Ajattelen, että Kotimaan toimitus katsoo keskustelun aiheen niin tärkeäksi, jotta asiallinen tiedonvälitys sallitaan.

    Aiemminhan julkaistiin jopa nimettömän vl-isän oma blogi.

    Kommenttisi jälkiosasta sen verran, että minulla henkilökohtaisesti ei ole kirkon liberaalisiivessä ketään auktoriteettina. Ei ketään.

    Jos olet kiinnostunut tietämään, miksi kommentoin täällä, voin kertoa.”

  4. Markku. Olet oikeassa harmituksesi kanssa. Tällainen haamukirjoittelu on hirvittävän harmillista, varsinkin kun se johtuu silkasta pelosta ja senhän me kaikki tiedämme, sinäkin Markku.

    Sinun ei tarvitse pelätä liikkeen ihmisiä, heidän mahdollisia puhutteluitaan, koska et kritisoi liikettä, olet liikkeen opetuksen kanssa samoilla linjoilla. Sinä myös tuot esille sitä kuvaa, millä tavalla kanssasi samalla tavalla ajattelevat kenties kohtelevat kritisoivia. Tarkkana siis kuin porkkana

    Kun kehotit Markku avoimuuteen omalla ry:llä, niin pari sanasta siitä.

    Tuntematon, avoimuus joillakin ry:illä on todellakin mahdollista tänä päivänä. Minulle on kerrottu, kuinka äidit ja isät saavat ihan vapaasti puhua asioistaan, ehkäisyyn päätymisistäänkin, ilman että kukaan tuomitsisi heitä epäuskoisiksi ja kadotetuiksi. Monia tällaisen ry:n piirissä talostelevaa liikkeen jäsentä harmittaakin keskustelu ehkäisykiellosta ja pakkosynnytyksestä, koska se ei ole totta heidän kohdallaan.

    Mutta. Täytyy kuitenkin muistaa, etttä liikkeen julistuksessa ja lehdissä, ehkäisy on edelleenkin syntiä ja väärin. Tästä on viimeaikoinakin lukuisia esimerkkejä. Kaikkein herkimmät ja omantunnon tarkimmat ihmiset ottavat kaiken pönteleistä kuulemansa ja Päivämiehestä lukemansa kirjaimellisesti. Jos joku vaikkapa yksittäinen ihminenkin heille puhuisi asiasta muuta, he hylkäisivät sen todennäköisesti sielunvihollisen aikaansaannoksena ja uskovat mielummin ”virallista” linjaa ja opetusta.

  5. Niin hyvä ja tärkeä kirjoitus. Nimenomaan näitä asioita olen itsekin paljon pohtinut. ”Miksei vakavan henkisen sairauden ja sen myötä hyväksyttävän perhesuunnittelun vaihtoehdosta puhuta enempää?” Juuri tämä on erityisesti mietityttänyt ja kummastuttanut. Miksi vain fyysinen sairaus on pätevä syy ehkäistä? Miksi psyykkisiä sairauksia vähätellään ja niiden vaikutusta ihmisen elämään ei tunnisteta? On järkyttävää lukea päivämiehen kirjoituksia, joissa jatkuvasti vähätellään ja ohitetaan ihmisten ongelmia ja haasteita. Kaikki kuitataan vaan sillä, että ”kyllä Jumala antaa voimia”. Ikäänkuin ihmisten mielenterveysongelmat kertoisivat ihmisten mielen ja uskon heikkoudesta.

    Aiheesta on mielestäni niin tärkeä puhua, että halusin vanhoillislestadiolaisena osallistua myös tähän keskusteluun. Toivoisin myös avoimempaa keskustelua asioista, joten halusin laittaa korteni kekoon asian hyväksi.

  6. Aiheesta on mielestäni niin tärkeä puhua, että halusin vanhoillislestadiolaisena osallistua myös tähän keskusteluun. Toivoisin myös avoimempaa keskustelua asioista, joten halusin laittaa korteni kekoon asian hyväksi.

    Seliina Takkinen

    Hienoa Seliina, että tulit mukaan! Tämä on tärkeää keskustelua ja avartaa myös kaikkia.

    Itse ajattelen niinkin, että pitääkö odottaa siihen asti, että joku brakaa, kroppa tai psyyke. Ilmeisesti meillä kristityillä on yritys viimeiseen asti, että vasta veitsi kurkulla uskallamme antautua. On yhteisön paineet, omat odotukset ja toiveet ja koko uskomme perusta ja käsitykset. Ja varmaan myös naisena olemme monien odotusten ja paineiden, omien ja toisten, ristivedossa.

    On todella hienoa, miten paljon on vl -liike esillä. Naisten pappeus, tutkimukset ja kirjallisuus. Ja Vuokon blogi ja koko nettiavaruus. Jokaisen kokemus ja kertomus on tärkeä. Jakaminen. Niin me muutkin saamme ymmärrystä tästä kaikesta. Samoin ovat myös miesten kokemukset.

  7. Sonja ottavainen: ”Itse ajattelen niinkin, että pitääkö odottaa siihen asti, että joku brakaa, kroppa tai psyyke. Ilmeisesti meillä kristityillä on yritys viimeiseen asti, että vasta veitsi kurkulla uskallamme antautua. On yhteisön paineet, omat odotukset ja toiveet ja koko uskomme perusta ja käsitykset. ”
    Olen tästä ihan täysin samaa mieltä. Mielestäni on järkyttävää ja hälyttävää, että ihminen saisi vasta silloin kuunnella itseään, kun on kertakaikkiaan niin huonossa fyysisessä tai psyykkisessä kunnossa, että synnyttäminen käy mahdottomaksi. Minulla on lähipiirissä paljon vanhoillislestadiolaisia naisia, jotka kokevat tulevaisuutensa ahdistavana, koska eivät voi hallita elämäänsä. Lapsia on vain otettava vastaan, vaikka ei haluaisi tai jaksaisikaan. Näitä ajatuksia ja tunteita ei saisi kuunnella, koska pitäisi vain luottaa siihen, että voimia annetaan tarpeen mukaan. Itsensä kuuntelimiseen ei ole yhteisössä oikeutta vaan on oltava kuuliainen opeille. On selvää, että moni ei uskallakaan alkaa kuuntelemaan itseään, kun sen on aina kokenut vääräksi ja kun puhutaan, että niin toimimalla ihminen yrittää vain päästä elämässään helpommalla. Mutta miltä kaikelta välttyisimmekään, jos jokaisella olisi oikeus kuunnella itseään? Eikös ennaltaehkäisy olisi toivottavaa(ja mielestäni jopa vanhempien vastuu)? Sanotaan että on itsekästä ehkäistä vain siitä syystä, ettei itse lapsia haluaisi/jaksaisi, mutta eikö ennemminkin ole itsekästä synnyttää lapsia maailmaan ajatuksella että kyllä ne lapset sivussa kasvavat, kunhan minä vain pääsen taivaaseen? Ketä siinä lapsien hankkimisessa loppujen lopuksi ajatellaan? Ei mielestäni usein lapsia ainakaan. Mielestäni ei voi olla itsekästä se, että käyttää ehkäisyä suojellakseen itseään ja ilman ehkäisyä mahdollisesti syntyviä lapsia.
    On myös surullista se, ettei yhteisössä nähdä yksilöitä vaan kaikkien oletetaan olevan samasta puusta veistettyjä. Todellisuus on kuitenkin se, että me jokainen tulemme erilaisista taustoista ja lähtökohdista. Me kaikki emme ole suurperheenäiti-ainesta. Ja jos meidät jokainen siihen muottiin pakotetaan, on selvää että monissa perheissä syntyy ongelmia. Kuten valitettavasti olemme saaneet nähdä ja kokea.

  8. On selvää, että moni ei uskallakaan alkaa kuuntelemaan itseään, kun sen on aina kokenut vääräksi ja kun puhutaan, että niin toimimalla ihminen yrittää vain päästä elämässään helpommalla. Mutta miltä kaikelta välttyisimmekään, jos jokaisella olisi oikeus kuunnella itseään?

    Seliina Takkinen

    Sinä sen viisaasti sanot. Se on hirmuinen ansa ja kahleus. Ja olen ymmärtänyt, että ihmisen/miesten oppia. Tosin on täällä tullut esille sekin, miten miehetkin kokevat sen.

    Ja miten siinä fysiikan lisäksi alkaa sitten väkisin psyykekin revetä kun oma kokemus (viisaus) puhuu toista kuin ulkoapäin tuleva oppi ja todellisuuskäsitys. Ja yhteisö. Miten siinä kerkiää kuunnella itseään? Ja kun ajatukset eivät anna rauhaa, niin mistä saa/löytää/uskaltaa etsiä/peilata omia kokemuksiaan ja arvioida uskonyhteisön käsityksiä. Vaatii aikamoista rohkeutta.

    Nyt on varmaan murros menossa vl:ssä. Sukupolvi vaihtuu ja ihmiset rohkaistuvat toteamaan/hyväksymään omaa kokemustaan. Hyvä niin.

  9. Minusta vanhoillislestadiolaisuudessa voitaisiin ottaa oppia vaikkapa ihan vain Jeesuksesta, jos pelkkään inhimillisyyteen vetoaminen on liian absurdia ja liberaalia. Hän laittoi aina inhimillisen hyvän etusijalle. Mooseksen laki neuvoi kivittämään sen joka keräsi sapattina polttopuita. Jeesus taas totesi että saa sapattina tehdä hyvää, esimerkiksi ottaa viljaa syötäväksi. Voitaisiinko vanhoillislestadiolaisuudessakin laittaa hyvän tekeminen ykkösprioriteetiksi? Ei se tarkoita synnin hyväksymistä. Jeesushan sanoi että kaikki käskyt on pidetty kun rakastamme lähimmäistämme, eli teemme inhimillistä hyvää. Sen rikkominen on syntiä, ei seurakunnan neuvojen rikkominen. Elämänohjeeksi ei tarvita lakikirjaa, vaan tarvitaan sydäntä.

Kirjoittaja

Ilola Vuokko
Ilola Vuokko
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.