”Rakas Vuokko, blogisi seuraajat aina ajoittain pyytävät kommentteja VL-äideiltä itseltään.
Mielenkiintoista on tässä Rauhalan esikoisteoksen mediamylläkässä on se, etten olisi tiennyt Taivaslaulu-kirjasta MITÄÄN, jollei siitä olisi kirjoitettu Päivämiehessä, vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden lehdessä. Käyn satunnaisesti lukemassa uutisotsikoita niin iltapäivälehtien kuin Ylenkin nettisivuilta, mutta tämä kirjauutuus oli mennyt minulta kokonaan ohitse. Havahduin vasta siihen, kun Päivämiehessä, ainakin kolmessa eri kirjoituksessa, otettiin kantaa kyseiseen kirjaan. Osassa suoraan, toisissa epäsuoremmin. Jos tarkoitus oli, että uskovaiset kiertäisivät kirjan kaukaa, ainakin minun kohdalla kävi päinvastoin. Haluan ehdottomasti lukea Taivaslaulun! Paitsi että aihe kiinnostaa, myös kirjailijan saama hyvä palaute tarinan lohdullisuudesta ja kauniista kielestä kiehtoo. Mutta ei siitä sen enempää.
Minulla olisi kysymys kaikille vanhoillislestadiolaisille. En voi ottaa asiaa esille seuroissa, seurakuntapäivillä tai sisarilloissa, koska en ole tarpeeksi vahva kestämään persoonaani tai perheeseeni mahdollisesti kohdistuvia tuomioita tai arvosteluja. Kysyn sitä täällä paljon parjatussa Internetissä, kasvottomana ja nimettömänä. Älköön kanava sinänsä vaikuttako vastausten sävyyn tai sisältöön. Jos viestini luettuani koet, etten ole oikeasti uskomassa, niin olen pahoillani. Varo kuitenkin tuomitsemasta, ettei sinua tuomittaisi. En nyt kerro tässä lapsuudenperheeni tai nykyisen talouteni kokoa, koska ajattelen, ettei se oikeasti voi kertoa, olenko minä tai ovatko vanhempani, puolisoni tai lapseni elävässä uskossa. Olen kuitenkin äiti, vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvanut ja kristillisyyden toiminnassa edelleen mukana, puutteineni ja lahjoineni. Koen tämän yrttitarhan hakomajan hengelliseksi kodikseni, paikaksi, jossa on oikeaa sydämen uskoa mutta myös inhimillisyyteen kuuluvia valuvikoja. En osoittele majaa syyttävin sormin, vaan mietin – ehkä yhdessä sinun kanssasi, miten talven viimoissa pesän lämpö löytyisi. Huomautathan, rakas matkaystäväni, jos olen ymmärtänyt jotain väärin ja eksynyt kaidalta tieltä. Sitä Taivaan Isältä itsekin pyydän ja rukoilen.
Minun on pakko pohjustaa vähän, jotta varsinkin nuorempi polvi sekä VL-yhteisön ulkopuolella elävät ymmärtävät, mitä ja miksi kysyn.
Ehkäisykielto ja taivaan varastoissa olevat vauvat ovat myyttejä, joiden olemassaolo kristillisyydessämme sinnikkäästi kielletään. Totta, ei meitä kukaan PAKOTA synnyttämään, mutta kyllähän perhesuunnittelun kieltävä näkemys on kuitenkin edelleen hengissä ja vallitseva. Ehkäisyä on seurapuheissa ja Päivämiehen kirjoituksissa verrattu jopa murhan syntiin – eli myös hedelmöittymätöntä sukusolua pidetään inhimillisenä olentona. Ei takerruta nyt kuitenkaan siihen, millä nimellä tätä ulkopuolelta katsottuna meidän parasta tuntomerkkiämme kutsutaan.
Käsittääkseni tiukasti kielteinen kanta ehkäisyyn syntyi 1960- ja 1970-luvuilla. Kaiketi asioista keskusteltiin moniäänisemmin, mutta toista näkökulmaa kannattaneet/esiin nostaneet suljettiin tehokkaasti yhteisön ulkopuolelle väärähenkisinä. Ehkäisemättömyydestä tuli siten elävän uskon edellytys, keskeinen oppisisältö.
Jossain vaiheessa kantaan oli pakko ottaa lievennys. Äiti, joka oli toistuvasti sektioitu, ja sen vuoksi hengenvaarassa, oli ehkä ensimmäinen oppia horjuttava tapaus. Lääkäri näki, että kohtu on kuin märkää vessapaperia, huokoinen, reikäinen ja täysin toimintakelvoton. Hän tiesi ja kertoi äidille mahdollisen seuraavan raskauden vaaroista.
Ihan aluksi näihinkin tilanteisiin annettiin neuvo, että äidin tulee joka tapauksessa synnyttää lapsi. Jos hän tai lapsi kuolee, hänhän pääsee taivaaseen. Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä – eikä lääkärin ennustus välttämättä pidä/pitänyt paikkaansa. Silloin ei ehkä mietitty, millainen on orvoiksi jäävän katraan ja leskimiehen osa, tai miltä tuntuu naisesta tietää vääjäämätön katastrofi, joka voitaisiin estää lääketieteen keinoin. Sittemmin keisarileikkauksen toistuvasti läpi käyneet äidit on yhä useammin steriloitu. Korjatkaa, jos olen väärässä! Omasta lähipiiristäni tunnen kuitenkin jo monta uskovaista äitiä, jotka eivät esimerkiksi 3-7 sektion jälkeen ”voi enää saada lapsia”. Eikä heitä kukaan siitä tuomitse, en minä ainakaan. Naiset itse kipuilevat kyllä asian kanssa. Se on ymmärrettävää, onhan yhteisömme hyvin perhekeskeinen ja moni heistä ehkä oikeasti HALUAISI lapsia, mutta heidän kehonsa ei vain enää kestä raskauden kuormitusta.
Ihan viime vuosina olen kristillisyytemme teksteistä havainnut muutoksen myös siihen suuntaan, että äidin (jopa isän?) mielenterveyden, vakavan masennuksen tai uupumuksen kohdatessa perhe voi kuunnella lääkärin neuvoa. Eli perhesuunnittelu olisi hyväksyttävää myös psyykkisen terveyden pettäessä? Toistaiseksi tästä ei ole ”julkisia” esimerkkejä, tai ainakaan niistä ei puhuta yleisesti. Ja nyt tulee se kysymys:
MIKSI?
Onko henkiset sairaudet yhä edelleen tabu, josta vaietaan? Pelätäänkö, että uupumusta tai masennusta aletaan käyttää vääränlaisena ”tekosyynä” helpompaan elämään? Jos, niin miksi siitä ollaan huolissaan? Jumalahan näkee jokaisen sydämeen ja tietää meitä paremmin, mitkä ovat ne todelliset vaikuttimet perheen ratkaisuun. Että oliko sitä masennusta, ja jos oli, niin mistä syystä ja minkä verran Viimeisellä tuomiolla se selviää, oliko nimi todella Elämän Kirjassa Taivaassa. Voihan portteja olla kolkuttelemassa sellainekin, jolla on iso perhe, mutta elävä usko mennyt vaikka ahneuden mukana. Ylimmäinen Tuomari on se, joka meitä jakaa vasemmalle ja oikealle.
Miksei vakavan henkisen sairauden ja sen myötä hyväksyttävän perhesuunnittelun vaihtoehdosta puhuta enempää? Tiedän, että sellaisia tapauksia on. Ja jos oikein olen ymmärtänyt (kirjaa vielä lukematta), niin Pauliina Rauhalan kirjassa päädytään ehkäisyyn perheen äidin uupuessa vaikeasti. Päivämiehessä asiaa kommentoitiin, ettei ratkaisu ole (välttämättä) oikea. Miksi? Onko tämä yksittäisen kolumnistin mielipide vai SRK:n kannanotto? Mitä muita vaihtoehtoja syvän uupumisen, oman elämänilon ja -arvon menettämisen kohdalla olisi? Enkä nyt puhu ”meitä kaikkia kohtaavasta väsymyksestä” vaan vakavasta psyykkisestä sairaudesta, joka voi johtaa psykoosiin tai itsetuhoisuuteen.
Tunnen perheen, jossa äidin vakavan sairauden ja siihen liittyvän keskushermostoon vaikuttavan lääkityksen vuoksi jouduttiin turvautumaan raskaudenehkäisyyn. Nimenomaan jouduttiin. Asia oli tälle(kin) perheelle (itselleen) kipeä. Osa uskovaisista tuomitsi ratkaisun. Perhettä ei enää tervehditty Jumalan terveellä. Joku soitti uskovaiselle papille, toinen puhujalle ja kolmas lääkärille, hakien perheen puolesta vastausta siihen, olivatko he toimineet oikein. Ymmärrämme kaikki, että kristillinen rakkaus ohjaa ennen kaikkea tukemaan ja auttamaan, ei kuormittamaan tai syyllistämään. En usko, että tapaus on vain yksittäinen. On muitakin sairauksia (vieläpä suhteellisen yleisiä), joiden hoitona käytettävä lääkitys on äidille välttämätön, mutta aiheuttaisi sikiölle vakavia aivovaurioita, epämuodostumia tai kohtuutonta kipua ja kärsimystä. Mitä vaihtoehtoja tällaisissa tilanteissa on?
Jos uskovaisen äidin vaarallisesta uupumisesta ja/tai vahvasta lääkityksestä ja sen myötä tehdystä perhesuunnitteluratkaisusta ei ole julkisia ennakkotapauksia, niin mistä se johtuu? Vaiennetaanko nämä äidit sanomalla, ettei ”asiasta kannata huudella”? Pelkäävätkö äidit, että heidät tuomitaan, yleisesti, seurakunnan, puhujan tai jonkun heille tärkeän henkilön toimesta? Vai onko vaarana, että koko kristillisyyden oppi murenee, jos myönnetään, ettei ehkäisykielto ole enää autuuden ehto? Tullaanko silloin myöntäneeksi, että ne menneiden sukupolvien surulliset tarinat olivatkin ihmisopin aiheuttamia tragedioita, ei Jumalan sanan noudattamista ja taivaan autuudessa palkkansa saavaa ristin kantamista? Olisiko kollektiivinen tai henkilökohtainen syyllisyys liian suuri kannettavaksi? Olisiko heitä liian monta, joilta pitäisi pyytää anteeksi vääriä valvomisia? Evankeliumi on kuitenkin armoetu – puolin ja toisin. Ei kai oppimme pohjalla ole vain isien perinnäissäännöt, josta Raamatussa ankarasti varoitetaan?
Viestini on pitkä, mutta vielä, rakkaat ihmiset, muistutan Jeesuksen opetuksesta yhdenkin pienen satuttamisesta, pahentamisesta ja loukkaamisesta. Yhä useamman suurperheellisen uupumus voi johtaa fyysiseen tai psyykkiseen väkivaltaan, lasten ja nuorten mielenterveysongelmiin, jopa huostaanottoihin. Minusta meillä, koko yhteisöllä, on vastuu tästä. Emme voi sulkea silmiämme, kohottaa olkapäitämme ja vedota kodinhoitajapulaan tai ammattiauttajiin, kun olemme kaikki toimillamme, puheillamme ja teoillamme vaatimassa vanhempia lisääntymään tuomitsemalla ehkäisyn. Ei neuvolan täti, lääkäri, lastenhoitaja, psykologi, opettaja – kukaan ulkopuolinen ammattilainen – pysty noin vain kumoamaan opetusta, johon meitä on aivan pienistä saakka kasvatettu. Kadotusta pelkäävä väsynyt, uupunut, henkisesti sairas ihminen ei ymmärrä olevansa sallittu poikkeustapaus, jos siitä ei julkisesti puhuta kuin ohimennen sivulauseessa. Meistä useimmilla on itsellämme täysi työ oman lapsikatraamme kanssa. Senkään vuoksi perhe- ja diakoniatyö, joka muuten onkin kaunis ajatus ja osoitus oikeasta suunnasta, ei riitä turvaamaan ja auttamaan vaikeuksissa olevia perheitä, äitejä, isiä ja lapsia.
Tiedän ja myönnän, että ONNELLISIA suurperheellisiäkin on. Se on ihanaa ja toivottavaa! Mutta annammehan tukemme ja kerromme vaihtoehdoista niille, jotka eivät tuohon idylliin pysty fyysisen tai psyykkisen sairauden tai perheen kokonaistilanteen kuormittavuuden vuoksi. Vapauteen Kristus vapautti meidät. Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden. Yksinkertainen lapsen usko ei vaatine Raamatun ulkopuolelta otettuja ehtoja, menneiden sukupolvien perinnäissäännöksiä tai ihmisten keksimiä perusteluja poikkeuksineen. Meidän ei tule kaikessa mukautua tämän maailman menoon, mutta meitä kehotetaan uudistumaan mieleltämme ja tarkastelemaan opetustamme, onko se hyvää, oikeaa ja Jumalalle kelpaavaa. Ei ollut Paavalin osa helppo, ei Lutherin tai Laestadiuksenkaan. Kysyy rohkeutta tarttua epäkohtiin, mutta voimme jokainen rukoilla Jumalalta armoa ja rakkautta puhdistaessaan puimatannertaan.
Kirjoitin kommenttini pätkissä ensin Kalevan verkkosivuille. Se odottaa moderointia ja hyväksymistä, enkä ole varma, julkaistaanko sitä koskaan.
Tämän Taivaslaulun obligato-osan tulisi olla kaunis, sointuva ja valoisa, mutta sitä laulaa savikielinen, ontuva kulkija puutteineen ja vikoineen. Toivottavasti kuitenkin kerran vielä kirkkaana ja täydellisenä, vaivoistaan riisutun joukon mukana…”
Markku Korteniemeä ja hänen kaltaisiaan harmittaa suuresti, kun keskustelu käydäänkin nykyisin areenoilla, joissa puhujaveljillä ja muilla isännillä ei ole sen enempää arvovaltaa kuin muillakaan. Täällä – netissä – vain argumentit ja sisältö painavat, ei se, kuka kirjoittaa. Aroille, monin tavoin kiusatuille sydämen kristityille, on paljon helpompaa ja turvallisempaa käydä keskustelua täällä.
Niin. Se mahdollisuus on olemassa. On myös muita, paljon huonompia mahdollisuuksia.
Miksi muuten ”jumalanvaltakunnan” ”sisäiset” asiat pitäisi käsitellä rauhanyhdistysten seinien sisällä, joissain hämärissä seurakuntailloissa, joissa on srk:n mustapukuiset agentit paikalla? Onko jollain jotain salattavaa? Ei kai sentään.
Muistuttaisin vielä, että kaikki vl-liikkeeseen liittyvä hengellinen toiminta on osa meidän ev.lut.kirkon toimintaa. Asianomaisia on siis paljon enemmän kuin moni hoksaakaan.
Pentti Alin:
”Miksi muuten ”jumalanvaltakunnan” ”sisäiset” asiat pitäisi käsitellä rauhanyhdistysten seinien sisällä, joissain hämärissä seurakuntailloissa, joissa on srk:n mustapukuiset agentit paikalla? Onko jollain jotain salattavaa? Ei kai sentään.”
Minusta Pentti on hyvin oivaltanut sen, miten väärin on puhua: ”Jumalanvaltakunnan sisäisistä asioista”. Ei ole uskomisessa niin salaista oppikysymystä joka täytyisi käsitellä vain oman piirin sisällä!
Juuri tämmöisestä salakähmäisyydestä Paavali kirjoittaa korinttilaisille ja kehottaa heitä tämmöisestä salailusta luopumaan, niin kuin he apostolitkin ovat luopuneet:
2 Kor. 4: 1 Kun meillä Jumalan armosta on tällainen palveluvirka, me emme lannistu. [1. Kor. 7:25, 1. Kor. 15:10; 2. Kor. 3:6
2 Olemme hylänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa, vaan tuomme esiin totuuden ja toivomme, että jokainen omassatunnossaan arvioi meidät Jumalan edessä.”
Minä itse olen ollut ehkäisykiellon kannalla ja uskonut täysin ”veljien” opetukseen. Mutta sitten eräs pienten lasten äiti pyysi, että selittäisin mihin raamatun kirjoituksiin kielto perustuu. Aloin tutkia ja huomasin, ettei kieltoa ole Jeesuksen opetuksissa ja nekin kohdat joita on poimittu vanhasta testamentista, ne ovat irrotettu asiayhteydestään.
Olen myös rukoillut Jumalaa, että hän ei olisi sallinut uuden vauvan tulla, ennen kuin edellinen vauva olisi kasvanut vähän suuremmaksi – ei rukoustani kuultu. Vaimoni oli ihan vähällä kuolla, mihinkähän olisin joutunut maatilan ja pienten lasteni kanssa, jos meillä ei olisi ollut äitiä, voi, voi.
Olen kirjoittanut muutaman kirjoituksen tästä, laitan tähän linkin yhteen, jos joku haluaa käydä lukemassa.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/6207150
Kommentti s-postini kautta:
”Tuntematon :
Matti Honkanen on aivan oikeassa.
En tunne henkilökohtaisesti Markku Korteniemeä, enkä hänen perhettään, joten tasoissa ollaan siinä suhteessa.
Toivoisin häneltä samanlaista rehtiä rohkeutta myös nimeltä tuntemattoman kanssa keskusteluun, kuin hän toivoo seurakunnan keskellä keskuteluun. Samaa rohkeutta tietysti muiltakin.
Asiahan on tärkein, eikä persoona.
Tämän aiheen ympäri kietoutuu valtava arkuus käsitellä sitä avoimesti. Matti Korhonen sanoo saman suorempaan.
Korostaisin myös edelleen, että sama arkuus täyttää myös puhujien mielen, myönsivät sen tahi ei. Kysyy suurta rohkeutta uskovaiselta puhujalta keskustella täysin avoimesti tästä aiheesta.
Jokainen voi miettiä, mitä täysin avoimesti tarkoittaa.
Jos oman perheen kokemukset ovat hyvät, eikä aivan lähipiirissäkään ole nähnyt nääntyneitä äitejä, voi olla mahdottomuus tunnistaa koko ongelmaa.
Kyse on todellakin siitä, onko ollut kykyä tunnistaa asiaa, eli onko sulkenut silmänsä ja korvansa, koska asia on kuulunut jokaisen henkilökohtaiseen ristin kantamiseen opetuksen mukaan.
Tällaisen henkilökohtaisen ristin tukeminen on käsitetty lähinnä tukemiseksi siinä, että näin pitää ollakkin, vaikka miltä tuntuu.”
Piti oikein aamulla vielä ennen töihin lähtöä tulla kommentoimaan, kun en eilen tajunnut mikä tässä oikein häiritsi. Tämä mielipiteeni ei liity itse blogin aiheeseen millään lailla, joka on hyvin asiallinen, vaan vuosikausia seuraamaani keskustelukulttuuriin. Se ei ole ollut tasapuolinen. Keskusteluun uskaltaneet vl-ihmiset, eivät ole saaneet tasapuolista kohtelua, vaan usein joutuneet henkilökohtaisuuksien kohteeksi. Aikaisemmin se on ollut mielestäni jopa vainoamista. Nyt keskustelukulttuuri on jonkin lailla muuttunut, mutta en kehottasi ihmettelemään jos he eivät tänne nettiin tule. Kuitenkin juuri nimi Korteniemi on omissa silmissäni käyttänyt melkoista siivillirohkeutta. Heitä tosin kaksi ja mielikuvani syntyy Joona Korteniemestä.
Vuokon kirjoittamasta sähköpostista, tuntemattoman kirjoitus:
”Kyse on todellakin siitä, onko ollut kykyä tunnistaa asiaa, eli onko sulkenut silmänsä ja korvansa, koska asia on kuulunut jokaisen henkilökohtaiseen ristin kantamiseen opetuksen mukaan.”
Minua alkoi kiinnostaa tämä kirjoittajan toteamus: ”jokaisen henkilökohtaiseen ristin kantamiseen opetuksen mukaan.”
Mikä on tämä opetus henkilökohtaisesta ristin kantamisesta? Kirjoitin tästä ristinkantamisesta ja laitan linkin kirjoitukseeni, sillä kirjoitukseni on mielestäni lapsuuteni aikaan ollut vl – uskovien ymmärrys. Siis voisitko laittaa nykyisen opetuksen Vuokon sähköpostiin, tahtoisin tietää onko opetettu esimerkiksi niin, että äidit kantavat ristiään kun synnyttävät lähes joka vuosi?
http://keskustelu.suomi24.fi/node/3082310#comment-15963363
Eijalla on hyvä pointti.
Uskon, että ekä täällä että vanhoillislestadiolaisuudessa moni vaikenee koska kokee että he eivät ole samalla viivalla vaan joutuvat ohitetuiksi tai jyrätyiksi vahvempien toimesta jos avaavat suunsa.
Minusta on hyvä käydä suoraa keskustelua asioista, mutta samalla pyrkiä ymmärtämään toisen näkökulmaa, ja hyväksyttävä toinen samanarvoisena ihmisenä. Niin täällä, vanhoillislestadiolaisuudessa kuin muutenkin.
Kommentti s-postini kautta:
”Tuntematon :
Heino Korpela kysyy : ” Tahtoisin tietää, onko opetettu esimerkiksi niin, että äidit kantavat ristiään kun synnyttävät lähes joka vuosi?”
En ole koskaan kuullut suoraan näin opetettavan.
Kuitenkin puhutaan jokaisen omasta rististä siten, että se tarkoittaa itse kullekkin tulevia koettelemuksia, vaivoja, luonteenheikkoutta , sairautta tms. Siten voi olla, että myös heikkous suuren perheen kuorman kantamisessa ymmärretään Jumalan sallimana taakkana, perhekohtaisena ristinä. Myös ”maailman pilkka” kuuluu tähän ristiin.
Joku muukin voisi kertoa tästä, onko ajatellut samoin.
Miten Vuokko on asian mieltänyt?
Tämä pakkosynnyttämisen vaatimus on käsittääkseni sisältynyt tähän oman ristin kantamiseen. On ymmärretty, että niissä perheissä, joissa resurssit eivät riitä, on Jumalan sallimana tällainen risti – uupumisen risti.
Raakaa ja julmaa monia monia äitejä kohtaan.
Mutta lisäksi aivan toinen kokonaisuus liittyy mielestäni pakkosynnytys – vakaumuksen seurauksista.
Kuinka suuri joukko uskovaisista nuorista joutuu epäuskoon siksi, että kokevat pakkosynnyttämisen täysin vääräksi ja mahdottomaksi omalle kohdalleen – oman uskonsa kynnyskysymykseksi?
He pelkäävät ja ovat pelänneet, että heidän ristinsä voi olla nääntyminen suuren perheen kuorman alla – eikä siitä ole paluuta.”
Kiitos Eija ja Matti! – Siis logiikka näyttää todella olevan, että jos uskaltaa puolustaa yhteisöä pitkän päälle yksisilmäiseksi ja suhteettomaksi muovautuneelta kritiikiltä, joutuu vastuunalaiseksi kaikista yhteisön mahdollisista virheistä ja vääryyksistä. – Samalla periaatteella Vuokko Luther-fanina saisi vastatakseen kaikista Lutherin ylilyönneistä ja hirmuisista kiihotuspuheista, samoin kuin ”kirkkouskovaksi” ilmoittautunut kaikista kristillisen kirkon historiansa aikana tekemistä vääryyksistä ja rikoksista.
Vuokko, onkohan Sinulla peräti ihan omat säännöt täällä; kirjoitat blogia, kysyt, itse vastaat, käytät haamukirjoittajia ja siirrät jopa viestejä toisista keskusteluista !? En sitä epäile, etteikö haamukirjoittajasi olisi lihaa ja verta, enkä kiistä sitäkään, etteikö he olisi tuoneet esiin tärkeitä näkökohtia, mutta – sallitaanko muille samat otteet?
Ja kun et siirtänyt viestiäni kuitekkaan kokonaisena niin laitanpa sen vielä tähän:
”Mutta please, muistakaa myös että kirkkomme liberaalisiiven tsemppaajillanne on omat sokeat pisteensä, tabunsa; ajan hengen mukaisesti vaietut teemansa…”
Vuokon sähköpostista, tuntematon kirjoittaja kirjoittaa:
”Kuitenkin puhutaan jokaisen omasta rististä siten, että se tarkoittaa itse kullekkin tulevia koettelemuksia, vaivoja, luonteenheikkoutta , sairautta tms. Siten voi olla, että myös heikkous suuren perheen kuorman kantamisessa ymmärretään Jumalan sallimana taakkana, perhekohtaisena ristinä. Myös ”maailman pilkka” kuuluu tähän ristiin.”
Kiitos sinulle tuntematon kirjoittaja kirjoituksestasi. Tämmöiset; ”luonteenheikkoutta , sairautta tms. Siten voi olla, että myös heikkous suuren perheen kuorman kantamisessa ymmärretään Jumalan sallimana taakkana”
Nämä eivät ole missään tapauksessa Jumalan tekoja, että Jumala kiusaisi äitejä tämmöisillä taakoilla! Fariseukset kyllä näin tekivät! Jeesus nuhtelee heitä:
Matt. 23:4 ”He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.”
Eroa fariseuksiin on vain siinä kohdin, että myös papit/saarnamiehet ovat itse myös näiden taakkojen vankina. Minä kyllä tiedän, että suuretkaan puhujat eivät uskalla näistä opetuksista poiketa. ”En ole koskaan kuullut suoraan näin opetettavan.” Tämäkin on totta, saarnat pyritään rakentamaan niin, että ei tarvitse sanoa suoraan vaikka raamattu kyllä kehottaa:
Jaakob. 5:12 ”Kun myönnätte, sanokaa vain: ”Kyllä”, kun kiellätte, sanokaa: ”Ei.” Muutoin teitä kohtaa tuomio.”
Kirjoitat: ”maailman pilkka” kuuluu tähän ristiin.” Minä tiedän, että pieniä uskovia pilkataan suuren lapsijoukon takia. Olen monia ihmisiä kehottanut miettimään, kannattako naureskella pienille uskoville joiden taakaksi uskonnollinen yhteisö on keksinyt pakkosynnytyksen.
Olen miettinyt, että olisinko minäkin saarnaamassa äitejä synnyttämään, jos minulta ei olisi pidätetty syntejä ja yritetty käännyttää uskomaan henki oppiin. Olin tuolloin 70 – luvun kokouksissa sitä mieltä, että en voi mitenkään uskoa vastoin raamatun opetuksia.
Minä olen myös ollut monissa asioissa aivopesty ja olen kamppaillut niistä vapautuakseni. Tiedän kyllä miten vaikea on uskoa vapaan armolapsen lailla, ilman ihmis-sääntöjä. Säännöt, kun ne annetaan viisaitten pappien/saarnamiesten saarnojen säestyksellä, niihin helposti uskoo, kun muistellaan tueksi raamatun lauseita.
Minä olin siinä mielessä paremmin varustautunut, sillä olen jo lapsena paljon lukenut ja tutkinut raamattua, vaikka heti täytyy sanoa, että kyllä se sittenkin on Jumalasta kiinni ja hänen varjeluksestaan.
Uskon, että Jumalan aika on koittanut ja selkeys tulee vääjäämättä kaikkien omiatuntoja kohti. Jumala itse Jesajan kautta sanoo:
Jes. 51:5 ”Minun vanhurskauteni on lähellä, minä tuon pelastuksen ja luja käteni jakaa kansoille oikeutta.”