Päätä jo kirkko – oletko protestanttinen vai katolinen? 

Kirkko on kadottanut voiman ja hengen, koska se luulee omistavansa totuuden puhdasta oppia ja evankeliumia julistaessaan. Kirkko luulee omistavansa totuuden kuin tavaran, omaan olemukseensa liittyvänä ja sanassaan ja sakramenteissaan ilmenevänä. Totuuden omistava kirkko ei ole kirkko. Kirkon voima ja henki löytyvät vain rajatilanteesta, jossa ollaan ilman mitään varmistuksia, tukirakennelmia. Siinä ollaan ilman pelastusta, armoa, vanhurskautta, totuutta ja Jumalaa.

Teologi Paul Tillichin mukaan kirkko on kadottanut protestanttisen identiteettinsä, koska se ei enää julista rajatilannetta, jossa jokainen uskonnollinen ja maallinen alue joutuu kyseenalaiseksi. Kristilliset käsitteet ovat tyhjentyneet merkityksistään ihmisten mielissä. Siksi kirkko ei voi vaatia ihmisiä ensin uskomaan niihin, vaan pitää julistaa rajatilannetta, jossa kyseenalaistetaan kaikki hegemonisiin asemiin asettautuneet totuudet, opit ja käytännöt, niin uskonnolliset kuin maalliset. Kirkon ei tule taistella menetetyn asemansa takaisin saavuttamiseksi ja jäsenkadon pysäyttämiseksi vaan haastaa kaikki se, joka vaatii itselleen hegemonista asemaa; uskonnolliset, yhteiskunnalliset, poliittiset ja kulttuuriset tavat ja käytännöt. 

Jos luterilainen kirkko ja kristitty haluaa olla protestanttinen, on protestoitava, esitettävä jatkuva ja loppumaton vastalause kaikkeen siihen, mitä pidetään jumalallisena, annettuna, ehdottomana, muuttumattomana: oppiin, dogmeihin, käytäntöihin, tapoihin, ideologioihin, järjestelmään, Raamattuun. Mikään ei saa olla protestantille niin pyhää, ettei sitä vastaan voisi protestoida. Asioiden pyhyys on juuri se, minkä pitää herättää protestantti varuillaan oloon, sillä pyhyyden ytimessä asuu itse kuolema. Todellinen kirkko ei ole hallintaan pyrkivä instituutio vaan se on jatkuvaa avautumista kohti ihmistä. Tämä voi tapahtua vain oppien, käytäntöjen ja pyhän perinteen murtamisessa. On kyseenalaistettava kaikki: mystiikka, maagiset sakramentit, dogmit, pappeus, kirkon auktoriteetti. Varmistelun sijaan kirkon pitää mennä heikoille jäille, uskaltautua kuilun päälle, tulla köyhäksi. 

Mitään varmistuskeinoja ei tule tarjota, ei pakopaikkoja. Turvaa ei tule tarjota oikeasta opista, hurskaudesta, kunnon kansalaisuudesta. Ihminen ei voi tukeutua mihinkään uskonnolliseen. Kirkkoa ja kaikkia uskon muotoja on pidettävä täysin merkityksettömänä. Meidän tulee protestantteina olla suvereeneja kaikkiin uskonnollisiin ja inhimillisiin mahdollisuuksiin nähden, sillä mikään ei lopulta riitä turvaksi ihmisen pohjimmaista uhanalaisuutta vastaan. Emme voi emmekä saa vesittää rajatilanteen ehdottomuutta millään opilla tai totuuden omistamisella tai täytetyillä vaatimuksilla. On torjuttava halpana armona, rihkamana kaikki vakuutukset ja turvaverkot. Mitään kainalosauvoja ei siis voi olla. Kaikki on kyseenalaistettava, koko kristinuskon sisältö.

Kirkon tehtävä on paljastaa allamme ammottava kuilu, olemisen ja ei-olemisen rajatilanne, kadotus, kuoleman ja kauhun syöverit. Sillä vain ja ainoastaan siinä rajatilanteessa voimme kohdata armon, rakkauden ja Jumalan. Vain siinä rajalla, Jumalan varassa, voimme löytää todellisen itsemme. Vain siinä ehdottomassa, tuomitsevassa, ei-sanassa voin kuulla ehdottoman, itseeni kohdistuvan hyväksyvän kyllä-sanan. 

Protestanttisella kirkolla ei ole olemassa mitään apostolista suksessiota,  pappeuden jatkumoa alkukirkon apostoleilta tähän päivään vaan ainoastaan inhimillisen rajatilanteen periytyminen ihmisestä ihmiseen, polvesta polveen. Luterilainen kirkko ei voi jäljitellä pappeuden ja sakramenttien ympärille rakentunutta katolista kirkkoa. Sen on valittava vahvistaako se katolista sakramentalismia ja sulautuuko se lopullisesti katoliseen kirkkoon vai lähteekö aidosti kulkemaan protestanttisuuteen ja antautuu radikaalissa rajatilassa elämiseen ja sen julistamiseen.

Nykyihminen on epätoivoinen, hukassa ja kadottanut elämän merkityksen. Tillichin mukaan hän on avoin protestanttiselle kristillisyydelle, koska nuo kokemukset juuri ovat protestanttisuuden rajatilanteen sanomaa. Meidän ei tule julistaa evankeliumia viisisataa vuotta vanhoilla käsitteillä. On löydettävä uusia sanoja, uusia tapoja, sanoittaa protestanttisuuden peruskokemus. Vanhat, raamatulliset sanat voivat saada valoa näistä kokemuksista käsin, kun ne ensin koetaan eikä turhenneta virkamieskirkon tarjoamalla vesitetyllä halvalla armolla ja kuolleilla opeilla. 

Protesti, lopullisen muodon ja kiveen hakatun totuuden loputon haastaminen on ainoa mahdollisuutemme. Vain protesti voi olla luova, hengen ja elämän tila. Vain siinä protestin rajalla voin kohdata Jumalan, kun olen ei-missään ja ei-kenenkään-maalla. Siinä on voimamme, hengen palo, vaikka mihinkään lopulliseen emme koskaan yletä.

Totuus löytyy vain rajalla, protestanttisen protestin ja taiteen rajapinnoissa. Todelliselle protestantille ja Kristuksen seuraajalle ei suoda turvapaikkoja, ei pensaita mihin työntäisi pään. Hänelle ei sakramentit tai pappeus suo helpotusta, eivät dogmit tuo varmuutta. Mystiikasta ei saa mielenrauhaa, eikä uskonto tarjoa lohdutusta. Protestantti on koirien ajama kettu, ansaan ahdistettu susi, pakolainen ei-kenenkään-maalla. Hän on maailmassa kuin Jumalaa ei olisikaan. Hän samaan aikaa uskoo ja epäuskoo, kieltää Jumalan ja tunnustaa hänet. Hän potkii itseään jalkoihin, kamppaa itsensä maaliviivalla juuri kun on voittamassa. Hän on aina avannossa hengen hädässä kampeamassa itseään kuivalle maalle. Hän sanoo ei, kun pitäisi sanoa kyllä, kyllä kun pitäisi sanoa ei. 

Todellinen protestantti tekee itsensä tyhjäksi, tarpeettomaksi. Hän tekee itsestään narrin, epäilee kaikkea, varsinkin itseään. Hän on ensimmäisenä hyppäämässä kuiluun, menossa etulinjaan, antamassa itsensä alttiiksi. Hän ei ajattele seuraamuksia, onko jokin oikein, tykkääkö kirkkoväki, katsojat, piispa tai hallitus, vaan kuuntelee sydäntään vapaasti ja rohkeasti. Hän ei kumarra dogmeja, uskontunnustuksia, paavia, pääministeriä, poliisia, kirkkohallitusta, kirkolliskokousta tai eduskuntaa. Hän vain ja ainoastaan rakastaa vapautta ja Nasaretin Jeesusta, lihaksi tullutta jumalallista protestia. Hän ei kykene omistamaan mitään valmista muotoa, vaan esittää jatkuvan ja lopullisen protestin kaikelle, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Hän esittää vastalauseen, on vastarinnassa, kapinoi, on vastarannan kiiski. Hän omistaa ylpeyttä tuntien itselleen katolisen vastauskonpuhdistaja Joseph de Maistren (1753–1821) määrittelyn protestantin olemuksesta: 

”Tuo koko Euroopan suuri vihollinen, joka olisi kaikin lain sallimin keinoin nujerrettava, turmiollinen mätäpaise, joka käy yksinvaltiuden kimppuun ja väsymättä murentaa sen perustuksia, tuo pöyhkeyden jälkeläinen ja anarkian isä, kaiken henkisen velttouden lietsoja.” (“Réflexions sur le Protestantisme”) 

Jokaisen luterilaisen ja protestantin pitäisi ottaa Maistren halventavaksi tarkoitetut sanat ylistyksenä. Ne olisi laitettava kullattuihin kehyksiin jokaiseen protestanttiseen kirkkoon kaikkialla maailmassa ja Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa Mannerheimin päiväkäskyn tilalle. 

 

  1. Mitähän jäisi jäljelle kirkosta sen jälkeen kun kaikki se jonka tähden kirkko on olemassa katoaisi? Kyse ei ainakaan olisi enää kristillisestä kirkosta. Pappeja ja piispoja ja heidän sanomisiaan pidettäisiin täysin arvottomina. Kukaan ei käyttäisi sakramentteja, eikä kävisi messuissa. Eikä olisi enää mitään varmaa tietoa opista, jota kansalle tarjota. Mikä olisi silloin kirkon agenda ja ketkä sitä agendaa alkaisi johtamaan ?
    Jotenkin ristiriitaisen kuvan olen Kajn agendasta saanut. Mikä on se kirkko jonka haluaisit luoda, tai joskus nähdä?

  2. ”Ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele.
    Vanhurskauden hedelmä kylvetään rauhassa rauhan tekijöille.” Jaak.3:17-18

    Kirkossa Sana saa olla terävä ja aseista riisuva, sen täytyy olla teeskentelemätön ja lujassa luottamuksessa siihen mitä saarnataan. Mutta saman aikaan sen tulee olla täynnä laupeutta ja periksiantamatonta Jumalan Armoa Kristuksessa.

    Kai on oikeassa siinä, että Kirkko on lipsunut tuosta Jaakobin kuvaamasta monet kerrat. Onko tuo Jaakobin sanoma sitten protestanttista tai peräti katolista? En tiedä? Pääasia on, että sanoma on Kristillistä ja siten se on myös Kirkon sanoma.

  3. On vaikeata välttyä vaikutelmasta että protestantteja Kain kriteerien mukaan on hyvin harvoja tai oikeastaan vain yksi, Kai itse.

    Kai miksi vihaat kirkkoa? Älä tule väittämään etta et sitä tee. Koko tekstisi on vihapuhetta kirkkoa kohtaan. Niin kirkko ei toimi ohjelmasi mukaan mutta se ei ole tarpeeksi hyvä syy vihata sitä.

    Oikeana protestanttina sinun pitäisi hellästi rakastaa tuota langennut ja syntistä kirkkoa. Kerätä rakkauden teoilla tulisia hiiliä sen pään päälle.

    Mitä pahaa kirkko on sinulle tehnyt? Onko se luvannut jotain ja sitten ei ole pitänyt lupaustaan ? Siis onko se pettänyt sinut? Onko se verisesti loukannut sinua?

    Miksi et anna sille anteeksi sen heikkoutta ja jaa sen kärsimystä tuomitsemisen sijasta? Kirkko kärsii mutta sinä et sitä näe. Kirkko on romahtanut sinun silmilläsi katsoen eikä sitä voi sen takia ihailla ja idealisoida. Sankari on paljastunut kuolevaiseksi ja siksi et voi samaistua sen kurjuuteen , vai mitä?

    • Markku, et ymmärtänyt. Samaan aikaan kun me määritämme muotoa uskolle, liturgiassa, teologiassa, niin meidän pitää esittää protesti sitä vastaan. Se on protestanttisuuden taakka ja velvollisuus. Muussa tapauksessa olemme katolisia totuuden omistajia ja palvomme kuollutta Jumalaa. Totuudet tulee aina murtaa jotta ne voisivat elää, jotta niissä olisi tilaa ihmiselle, elämälle. Muussa tapauksessa me emme saa kutsua itseämme protestanteiksi vaan olemme laimeita katolisia. Me emme voi luovuttaa protestanttisesta autonomiasta ja palata katoliseen heteronomiaan. Se tie on suljettu mutta silti sinne kaihotaan, koska ei uskalleta olla aitoja protestantteja. Halutaan takaisin suuren äitikirkon syliin.

    • Minkä takia meidän pitäisi protestoida Olla keinotekoisessa ristiriidassa siinä että samalla kun etsimme muotoja niin meidän pitäisi protestoida niitä vastaa? Ainoa perustelu sinulla on ste että kaikki katolisuutta muistuttava olisi karsittava posi. Miksi sellainen pitäisi karsia pois? Mitä pahaa katolisuudessa on?

      Luterilaisuus on todellakin yksi katolisuuden lahko eikä päinvastoin. Kytkentä yhteiseen traditioon vahvistaa luterilaisuutta eikä suinkaan heikennä sitä. Sinun olisi ehkä hyvä syventyä katoliseen hartauselämään jotta oppisit ammentamaan heiden hengellisistä aarrearkuista.

      Millä lailla yhteys katollisuuteen olisi kuolleen Jumalan palvelemista? Alaarvoinen ja loukkaava syytös katollisuutta kohtaan . ”Totuudet tulisi murtaa jotta ne voisivat elää” on mahtava mutta tyhjä lause kunnes perustelet sitä.

      En usko että kaivataan äitikirkon syliin .Mutta sen sijan luulen että olisi molemmille osapuolille helpotus ja rikkaus tunnustaa toinen toisemme saman perheen jäseniksi ,sukulaissieluiksi ja rinnallakulkijoiksi.

  4. Ensimmäinen lause on oikein, mutta virkkeen loppuosa ei. Kirkko ei omista totuutta, ei edes väitä omistavansa. Sen sijaan kirkkomme on tuuliajolla. Kiistelee vain Jumalan antamista käskyistä ja ohjeista eikä edes etsi totuutta, joka on Jeesuksessa.
    Protestanttinen ihminen protestoi kirkkomme politisoitunutta ideologiaa vastaan, joka pyrkii mitätöimään Jumalan sanan, Raamatun arvovallan ja tekevän kukin itselleen sopivan Raamatun.
    Jumalan Voima puuttuu Suomen kirkosta! Tosiaankin. Kun ehdotin jäsenhankintaan maahanmuuttajille Alfa-kursseja, nuorille kokemuksia etsiville aikuisille armolahjojen opetusta ja innokkaille reippaille nuorille ylistyslauluiltoja, kukaan Olarin seurakuntaneuvostossa ei kannattanut ehdotuksiani. Sen sijaan Earth Hour ja lihaton lokakuu ja muut populistiset maalliset höpötykset saivat kannatusta! Missä Jumalan Voima?

    • Erkki O Auranen. Ymmärrän toki turhautumisesi ja olen varmasti monessa asiassa samaa mieltä kanssasi. Mutta ymmärrätkö meitä, jotka olemme vanhan linjan luterilaisia ja herätysliikekristittyjä, mutta vieroksumme Alfa-kursseja ja ylistysmenoa juuri siksi, että arvoimme ne uskonoppimme ja -ymmärryksemme kanssa yhteensopimattomiksi?

  5. En oikein ymmärrä, kuinka sielun- ja synninhädässä olevaa lähimmäistä voi auttaa tällainen tiukan eksistentialistinen vaatimus turvattomuuden kuiluun hyppäämisestä. Ja sen toitottaminen, että mistään ei voi saada rauhaa ja varmuutta (Nimimerkki ”kokemusta on” Omasta ja työnkin puolesta.

    ”En lepoa mä löytänyt, en muusta mistään tyyntynyt. Ennen kuin löysin aartehen: Ystävän, HERran JEesuksen.”

  6. Nikean uskontunnustuksessa tunnustamme: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”. Ymmärrän tämän niin, etten näin tunnustaessani tunnusta niinkään ev.lut.kirkkoa, vaan koko Kristuksen kirkon, johon kuuluvat kaikki tunnustuskunnat, jotka turvautuvat kolmiyhteiseen Jumalaan. Ihmisten syntisyyden tähden kristittyjen yhteys toteutuu perin vajavaisesti, mutta kaikilla kristityillä on kuitenkin yhteinen usko samaan Jumalaan ja yhteinen Raamattu. Ekumenian kaukotavoite on palautta nykyistä parempi näkyväkin yhteys kaikkien kristittyjen kesken. Tämä ei voi toteutua luopumalla siitä, mikä kullekin tunnustuskunnalle on kirkastunut olennaiseksi, vaan on ymmärrettävä kristillen uskon monivivahteisuus ja kilvoiteltava toinen toistemme kunnioittamisessa. Varmaankin voimme myös yhtä ja toista oppia toisiltamme.