Oulun profetia, kylmä sota ja Suomi

[Ville Jalovaara:] Kriisiaikoina uskonnollisiin äärisuuntauksiin kuuluvat ovat usein yrittäneet ennustaa tulevaisuutta ja ennakoida maailmanlopun tarkkaa ajankohtaa. Kristillisessä perinteessä tällaiset ryhmät ovat nähneet yhteneväisyyksiä ajankohtaisten tapahtumien ja Raamatun kirjoitusten välillä. Kylmän sodan aikana ydinasevarustelukilpa ja suurvaltojen vastakkainasettelu loivat kansainväliseen tilanteeseen epävarmuutta ja pelkoa tulevaisuudesta.  Erityisen suuri Harmageddonin pelko oli Kuuban ohjuskriisin aikana lokakuussa 1962.

Suomella oli kylmän sodan alussa pitkät perinteet keskinäisestä epäluottamuksesta naapurimaa Neuvostoliiton kanssa. 1960-luvun alussa kylmän sodan kansainvälinen tilanne yhdistettynä epävarmuuteen Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa johtivat Oulun profetian nimellä tunnetun uskonnollisen liikkeen syntyyn. Suomen ja Neuvostoliiton välisestä epäluottamuksesta huolimatta maassamme varottiin tuolloin Neuvostoliiton avointa arvostelemista ja lehdistössä pyrittiin löytämään tälle kaikenlaisia kiertoilmauksia.  Kriittinen asenne Neuvostoliittoa kohtaan näkyi myös Suomen uskonnollisessa kentässä. Tämän artikkelin tarkoitus on selvittää, miten peitettyä epäluottamusta ja pelkoa Neuvostoliitoa kohtaan ilmaistiin 1960-luvun alussa Oulussa alkaneen uskonnollisen liikehdinnän kautta. Artikkelissa myös pohditaan, että missä määrin Oulun profetia oli apokalyptinen liike, jonka seuraajat uskoivat maailmalopun koittavan lähitulevaisuudessa esimerkiksi globaalin ydinsodan kautta.

Suomi ja kylmä sota

Suomen epävarma kansainvälinen asema kylmän sodan alussa loi sopivan ilmapiirin, jossa pessimistiset uskonnolliset näkemykset Suomen tulevaisuudesta saattoivat helposti syntyä. Toisessa maailmansodassa Suomi oli taistellut Saksan puolella Neuvostoliittoa vastaan​​. Kesällä 1944 Suomen puolustusvoimat olivat pysäyttäneet Tali-Ihantalassa puna-armeijan hyökkäyksen, jonka tavoitteena on maan miehittäminen. Raskaista rauhanehdoista huolimatta Suomi pystyi säilyttämään itsenäisyytensä. Sodan jälkeen Neuvostoliiton painosti Suomea allekirjoittamaan YYA-sopimuksen, johon kuului myös kaksi sotilasartiklaa. Vaikka tämä ei tehnyt Suomesta varsinaisesti Neuvostoliiton liittolaista, sopimus asetti merkittäviä rajoituksia Suomen ulkopolitiikalle aina 1990-luvun alussa tapahtuneeseen Neuvostoliiton hajoamiseen saakka.

Suomen evankelisluterilainen kirkko

Kylmän sodan aikana Suomen valtion kohtalot heijastuivat monella tavoin myös maan luterilaiseen kirkkoon. Kansallismielinen ajattelu oli ollut jo 1900-luvun alusta alkaen keskeinen piirre luterilaisessa kirkossa. Tämä suuntaus oli nähtävissä jo ennen kuin Suomi itsenäistyi Venäjän keisarikunnasta vuonna 1917. Itsenäistymisen jälkeisinä vuosina nationalistinen orientaatio kirkossa entisestään vahvistui. Luterilainen kirkko näki itsensä kansankirkkona, jonka tehtävä oli rakentaa ja tukea isänmaata.

Toisen maailmansodan aikana kirkko tuki kansakunnan sotaponnisteluja ja näki taistelun ateistista bolsevismia vastaan oikeutettuna. Sodan jälkeen Suomen kirkko pelkäsi, että äärivasemmiston nousu vaarantaisi sen yhteiskunnallisen aseman. Kirkko onnistui kuitenkin säilyttämään sodanjälkeisinä kriittisinä vuosina yhteiskunnallisen asemansa pitkälti muuttumattomana.

Profeetta uhkaa Suomea Neuvostoliiton miehityksellä

1960-luvun alussa Suomen luterilaisen kirkon status yhteiskunnassa oli yhä vahva. Ainakin tilastojen perusteella kirkko saattoi oikeutetusti sanoa olevansa suomalaisten suuren enemmistön kansankirkko.  Vuonna 1960 noin 93 prosenttia suomalaisista oli sen jäseniä. Vaikka viisikymmentä vuotta sitten ihmiset osallistuivat kirkon toimintaa nykyistä aktiivisemmin, tuon ajan suomalaisen kirkollisuuden valtavirtaa voidaan luonnehtia matalan profiilin kristillisyydeksi. Tätä taustaa vasten tässä artikkelissa kuvatulla Oulun profetialla oli näkyvä vaikutus Suomen luterilaiseen kirkkoon vuonna 1961.

Kirkon johto joutui ottamaan kantaa yhden Oulun kaupungissa asuvan perheen uskonnonharjoituksesta alkunsa saaneeseen uskonnollisen liikkeen toimintaan. Niin sanotun Oulun profetian väitetään alkaneen elokuun lopussa 1960, jolloin Oulun läänihallituksen virkailijana työskennellyt Laila Heinonen koki, että alkoi saada kotona iltahartauden aikana profeetallista ilmoitusta. Kertomuksen mukaan Heinosen vanhemmat olivat alun perin hämmentyneitä tapahtuneesta, mutta ajattelivat pian, että Jumala puhui heidän tyttärensä kautta ja he alkoivat avustaa häntä profetian levittämisessä.

Oulun profetia oli aikanaan poikkeuksellinen ilmiö Suomen luterilaisessa kirkossa, koska siellä ei tuolloin toiminut aktiivisesti niin sanottua karismaattista liikettä. Siksi profetian kannattajat kertoivat, että se oli alkanut yllättäen normaalissa perinteisessä luterilaisessa perheessä. Todellisuudessa asia ei ollut näin yksinkertainen. Tutkimus on osoittanut, että Heinosen perhe oli ollut pitkään kiinnostunut karismaattisesta uskonnollisuudesta ja he olivat kirjallisuuden kautta tutustuneet useiden profeettoina itseään pitäneiden henkilöiden toimintaan. Laila Heinosta oli erityisesti innoittanut Helena Konttisen elämänkerrat. Hän oli luterilainen naispuolinen julistaja, joka oli ollut aktiivinen 1900-luvun alussa Itä-Suomen Uukuniemessä. Konttinen oli vajonnut transsin kaltaiseen tilaan ja seuraajiensa mukaan ennustanut sekä Suomen että häntä tapamaan tulleiden henkilöiden tulevaisuutta.

Oulun profetian ydin oli, että Suomen kansan tuli katua syntejään ennen vuotta 1962 tai se joutuisi vihollisen hyökkäyksen kohteeksi. Heinosen julistuksen mukaan tuhon kohteeksi joutuisivat kaikki ne kansat, joissa ei ollut tarpeeksi uskovia. Tässä hän todennäköisesti viittasi ydinaseiden käyttöön joukkotuhon välineenä. Erityisesti uhattuina olivat Norja ja Ruotsi. Profetian mukaan Jumala oli suojannut Suomea toisen maailmansodan aikana: ”Minä pelastin Suomen joutumasta saman kohtalon omaksi kuin Viro, Latvia, Liettua ja Unkari.” Vaikka Jumala oli Heinosen mukaan osoittanut armoaan Suomea kohtaan, sen kansa ei ollut katunut syntejään. Siksi Jumala oli Heinosen mukaan antanut syyskuusta 1960 kansalle vielä yhden vuoden aikaa tehdä parannuksen. Tämän ajanjakson aikana 800 000 suomalaisen tuli katua syntejään tai Suomi kohtaisi Neuvostoliiton hyökkäyksen. Tämän seurauksena Suomi kansakuntana lakkaisi olemasta, sen ihmiset vietäisiin Siperian vankeuteen ja tilalle tuotaisiin uusia asukkaita Neuvostoliitosta.

Pian Heinosen julistus kuitenkin muuttui siten, että 8000 esirukoilijaa olisi tarpeeksi pelastamaan Suomen tuholta. Syyskuun puolivälissä 1961 kaksi viikkoa ennen määräaikaa, Heinonen kertoi Jumalan antaneen Suomelle lisäaikaa. Ennustuksen mukaan uusi ja viimeinen katumusjakso kestäisi lokakuusta 1961 sen vuoden loppuun. Laila Heinonen julisti, että vaikka Jumala kurittaisi Suomea vahvalla kädellä, hän ei hylkäisi uskovia edessä olevina vaikeina kuukausina.

Laila Heinosen julistus lankesi Suomessa otolliseen maahan, sillä toisen maailmansodan jälkeen monen suomalaisen pahin pelko oli, että joko vallankaappauksen kautta tai Neuvostoliiton tuella maan äärivasemmisto yrittäisi ottaa haltuunsa koko Suomen poliittisen järjestelmän.  Näin ollen Oulun profetiassa ikään kuin lausuttiin ääneen Suomessa vaiettu Neuvostoliiton pelko.

Aktiivivaiheen aikana vuonna 1961 Oulun profetiaa levitti Suomessa pieni, mutta asialleen omistautunut ydinryhmä. Laajan medianäkyvyyden johdosta muutaman kymmenen ihmisen aktiivisuus saattoi antaa vaikutelman, että profetian takana oli suurempikin kansanliike kuin mistä todellisuudessa oli kyse. Aktiivisimpia jäseniä liikkeessä olivat Laila Heinosen perheen jäsenet ja heidän kodistaan Oulussa tuli joksikin aikaa eräänlainen profetia-uskovaisten pyhiinvaelluskohde. Heinosten kotona nähtiin vieraita myös Ruotsista ja Norjasta, joiden uskonnollisiin piireihin oli levinnyt tieto heidän maitansa tuholla uhanneesta oululaisesta ennustuksesta.

Pietistinen uskonnollinen lehti Palavin Lampuin otti tehtäväkseen julkaista Heinosen profetiat sitä myötä, kun kannattajat kirjasivat niitä muistiin. Syksyllä 1961 julkaistiin kirja nimeltä ”Suomi sinun pelastuksesi on Minun poikani veressä”, joka sisälsi kaikki suurelle yleisölle suunnatut profetiat. Heinosen julistusta levitettiin myös lentolehtisinä ja julistusta sisältävinä ääninauhoina. Vaikka lehdistön asenne julistukseen oli avoimen kielteinen, ilmiön saama suuri julkisuus takasi sen, että suuri osa Suomen kansasta tiesi syksyllä 1961, että mistä Oulun profetiassa oli kysymys.

Kirkon johto ottaa kantaa profetiaan 

Tyypillisesti vastaaville uskonnollisille herätysilmiöille Oulun profetian vanavedessä levisi vuoden 1961 alkupuolella eräänlainen ekstaasin aalto Suomen uskonnolliseen elämään, jossa yksi jos toinenkin alkoi pitää itseään profeettana ja julistaa Neuvostoliiton hyökkäyksen uhkaa ja ydinsodan vaaraa. Turun tuomiorovasti Olavi Kares näki eräässä yksityiskirjeessä ”fanaattisen uskonnollisuuden” kasvun ajanmerkkinä. Kareksen mukaan Porissa ryhmä maallikoita yritti ajaa seurakunnan kappalaisen ulos kirkosta ja ottaa sen kokonaan hallintaansa. Jyväskylässä yksi mies oli alkanut pitää itseään ”Jumalan äänenä” ja alkanut myös julistaa. Viitaten Neuvostoliitoon Kares arvioi, että profetiat saivat kannattajia, koska suomalaisia saattoi niin helposti uhata, koska kansa eli jatkuvan uhan tunteen alla.

Suomen kirkon johdon haluttomuus ilmaista avoimesti mielipiteensä Oulun profetiasta aiheutti monien mielessä epävarmuutta siitä, että miten Laila Heinosen julistukseen tulisi suhtautua. Jotkut aktiiviset kirkossakävijät alkoivat jopa pohtia, että jospa piispat uskoivat itsekin julistusta, koska he kieltäytyivät kommentoimasta sitä. Koska Suomen luterilaisen kirkon piispat tukivat tuolloin aktiivisesti presidentti Urho Kekkosen Neuvostoliitolle ystävällistä ulkopolitiikkaa, on todennäköisempää, että syy vaikenemiseen oli pikemminkin poliittisten provokaatioiden pelko.

Ensimmäinen näkyvä kirkollinen vaikuttaja otti profetiaan kantaa maaliskuussa, kun Mikkelin piispa Osmo Alaja kommentoi julistusta maaliskuussa 1961 Mäntyharjulla järjestetyillä miestenpäivillä. Puheessaan Alaja yritti vähätellä profetian ulkopoliittista puolta ja nähdä Laila Heinosen julistuksen yksin uskonnollisena ilmiönä. Alaja varoitti kuulijoitaan paniikkitunnelman nostattamisesta ja sanoi, ettei Suomen tulevaisuus korreloinut esirukoilijoiden määrän kanssa.

Perustelu siihen, miksi yksi piispoista oli nyt valmis ottamaan avoimesti kantaa Oulun profetiaan, oli yhteydessä siihen, että jotkin suomalaiset äärivasemmiston sanomalehdet pyrkivät tekemään profetiasta ulkopoliittisen kysymyksen. Hiljaisuus ei enää ollut paras puolustus, koska äärivasemmisto oli ottanut Heinosen saarnat aseeksi poliittisessa taistelussa, ja tämän pelättiin jotenkin heijastuvan Suomen herkkiin neuvostosuhteisiin.  Tämä puolestaan oli jotain mitä Suomen evankelisluterilainen kirkko, jolla oli läheiset siteet valtioon, ei voinut sivusta seurata.

Toisessa sanomalehti lausunnossa keväällä 1961 piispa Osmo Alaja arvioi, ettei Laila Heinonen ollut tyypillinen lopunajan profeetta. Sen sijaan Alaja vertasi häntä Mikko Reposeen, joka oli ollut aktiivinen Viipurissa ennen talvisotaa. Reponen oli keskeyttänyt saarnan paikallisessa kirkossa 1930-luvun lopulla ja julistanut, että koko kaupunki tuhoutuisi, elleivät suomalaiset tekisi parannusta synneistään. Helmikuussa 1940 talvisodan aikana Viipurin tuomiokirkko tuhoutui ilmahyökkäyksessä ja sodan jälkeen koko kaupunki oli luovutettava Neuvostoliitolle.

Noottikriisi nostaa Oulun julistuksen pinnalle 

Syksyllä 1961 poliittinen tilanne muuttui sekä kansainvälisellä että Suomen kansallisella tasolla hyvin jännittyneeksi. Pian Berliinin muurin rakentamisen jälkeen kesällä 1961 kaupungin itä- ja länsivyöhykkeen rajalla olevalla Checkpoint Charliella nähtiin vakava välikohtaus Amerikan ja Neuvostoliiton joukkojen välillä. Samaan aikaan molemmat suurvallat tekivät jättimäisiä ydinasekokeita.  Kuten monesti aiemminkin, jännityksen lisääntymisellä kansainvälisissä asioissa oli vaikutuksia Suomen ja Venäjän suhteisiin.

Suomen vuoden 1962 presidentinvaalien tulos ei määräytynyt yksinomaan suomalaisten äänestäjien tahdon mukaan, koska Neuvostoliitto haluaisi varmistaa presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalinnan puuttumalla Suomen sisäisiin asioihin. Tapahtumien ketju alkoi 30. lokakuuta 1961, kun Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko antoi Suomen Moskovan suurlähettiläälle diplomaattisen nootin, jossa vaadittiin sotilaallisia konsultaatioita perustuen maiden väliseen YYA-sopimukseen. Nootin mukaan Länsi-Saksan sotilaallinen aktiivisuus Pohjoismaissa oli lisääntynyt niin merkittävästi, että YYA-neuvottelut olivat tarpeellisia.

Nootin todellinen tavoite oli kuitenkin todennäköisesti puuttua Suomen sisäisiin asioihin. Neuvostoliitto näki Kekkosen kilpailijan Olavi Hongan ehdokkuuden seuraavan kevään presidentinvaaleissa uhkaavan sen etuja Suomessa ja nootin yksi tarkoitus oli auttaa Kekkosen uudelleen valintaa. Kriisin ratkaisemiseksi Kekkonen matkusti marraskuu 1961 lopussa tapaamaan Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšovia Siperiaan. Tämän tapaamisen seurauksena Neuvostoliitto suostui lykkäämään sotilaallisia neuvotteluja ja kriisi laukesi.

Noottikriisi aikana Laila Heinosen perhe ja monet profetian kannattajat eri puolilla maata elivät aivan kuin he olisivat olleet todistamassa viimeisiä rauhan päiviä odottaen, että profetiassa ennustettu sota voisi alkaa hetkellä millä hyvänsä. Kun hyökkäystä ei tullut, he selittivät, että rukoukset olivat muuttaneet Herran suunnitelmat. Profeetan lähipiiri halusi kuitenkin pitää näkemyksenä kannattajiltaan piilossa, koska he pelkäsivät, että jos sana sodan lykkääntymisestä leviäisi, esirukoilijat alkaisivat väsyä.

Profetiassa julistettu etsikkoaika päättyy 

Suomen kansa huokaisi helpotuksesta noottikriisin päättymisen jälkeen. Oulun profetian seuraajille vuoden 1961 loppuminen merkitsi profetiassa ilmoitetun etsikkoajan päättymistä. Noottikriisin aikana kirkon johto, joka oli ylläpitänyt matalaa profiilia julistuksesta, oli nyt valmis avoimemmin arvioimaan Laila Heinosen toimintaa.  Vuoden 1961 lopulla Lapuan piispa Eero Lehtinen antoi Kotimaalle haastattelun, jossa hän varoitti lukijoita profetiasta. Vaikka elettiin vakavia aikoja, pelkoon perustuva uskonnollinen saarnaaminen ei ollut Lehtisestä oikeutettua. Piispan mukaan parannuksen tekeminen oli aina ajankohtaista, mutta katumuksen motiivi ei saanut olla rangaistuksen pelko.

Uudenvuodenaattona 1962 Oulun profetian seuraajat kokoontuivat eri puolille maata odottamaan vuodenvaihdetta. Helsingissä lähes tuhat profetian kannattajaa oli kokoontunut Hakaniemeen odottamaan etsikkoajan päättymistä. Illan ohjelmassa oli puheita, polvirukousta ja Laila Heinosen profetioiden kuuntelua ääninauhoilta. Monet odottivat, että keskiyöllä vuoden vaihtuessa tapahtuisi jotain merkittävää.

Laila Heinonen itse odotti vuoden päättymistä kotonaan Oulussa. Hän oli kertonut kirjeessään yhdelle läheiselle seuraajalleen, että Jumala oli luvannut enemmän ahdistusta suomalaisille, koska he eivät olleet kuunnelleet parannuskehotusta etsikkoaikana. Tästä huolimatta Heinonen lupasi, että Suomi ja Norja säästyisivät toistaiseksi tuholta.

Oulun profetian toinen tuleminen vuonna 1967 

Keskiyö tuli, vuosi vaihtui, eikä mitään epätavallista tapahtunut. Pian tämän jälkeen profetia-liike alkoi kehittyä suljetuksi lahkoksi, joka halusi tarkoin seurata ja ohjata jäsentensä elämää. Seuraavina vuosina useat luterilaisen kirkon pastorit ja maallikot, jotka olivat olleet aktiivisesti mukana liikkeessä, jäivät yksitellen pois ja katkaisivat kaikki yhteydet Heinosen perheeseen. Samalla lahkoksi muuttunut liike vähitellen katosi julkisuudesta.

Kesällä 1967 Suomen lehdistö alkoi kuitenkin jälleen seurata tapahtumia Oulun liikkeen ympärillä. Kesällä 1967 sattui epätavallinen spektaakkeli, kun ryhmä Heinosen seuraajia kerääntyi Haukiputaan kirkon ympärille ja alkoivat huutaa ”Sytytä tuli!” Joku paikallinen pelkäsi heinoslaisten aikovan polttaa kirkon ja soitti paikalle palokunnan ja poliisin. Ryhmä rauhoittui ja poliisi otti heidät kiinni. Joukko pääsi kuitenkin pian vapaaksi kerrottuaan, etteivät olleet tuhopolttajia, vaan he olivat huutaneet Jumalalle, että tämä sytyttäisi herätyksen tulen.

Kesällä 1967 Euroopan nuorisoliikehdintä oli levinnyt Suomeen asti ja konservatiivisen Heinosen lahkon toimet herättivät oululaisten nuorten suuttumusta ja heidän rukoushuoneen ulkopuolelle Oulun keskustaan alkoi iltaisin kokoontua mieltään heinoslaisia vastaan osoittavaa nuorisoa. Tilanne johti mellakointiin ja yhteenottoihin poliisin ja nuorten välillä. Levottomuudet rauhoittuivat vasta, kun poliisi julisti Oulun keskustaan Suomen oloissa poikkeuksellisen öisen ulkonaliikkumiskiellon. Pian näiden tapahtumien jälkeen Laila Heinonen ja joukko hänen jäljellä olevia uskollisia kannattajia katosivat julkisuudesta lopullisesti.

Oliko Oulun profetia apokalyptinen liike?

Oulun profetia oli poikkeuksellinen ilmiö Suomen luterilaisessa kirkossa toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksen näkökulmasta profetian suosiota 1960-luvun alussa voidaan selittää sillä, että liike oli kylmän sodan kriisikauden aiheuttaman pelon uskonnollinen ilmentymä ja siitä tuli marginaalinen ilmiö, kun uhan tunto Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa vähentyi. Perinteisessä mielessä Oulun profetia ei ollut senkaltainen maailmanlopun liike, joka olisi keskittynyt vain odottamaan maapallon tuhoutumista lähitulevaisuudessa. Toisaalta kaikkia Pohjoismaita tuholla uhkaava ennustus aikana jolloin ydinsodan pelko oli arkitodellisuutta, on osoitus apokalyptisestä ajattelusta. Lisätutkimus olisi tarpeen sen selvittämiseksi, onko Oulun liikkeelle löydettävissä kylmän sodan aikana yhtäläisyyksiä muista maista.

Ville Jalovaara

Teksti on suomennus Helsingin yliopiston kirkkohistorian dosentti Ville Jalovaara Iso-Britannian Oxfordissa 6.7.2014 ”Apocalypse: Imagining the End” konferenssissa pitämästä esitelmästä ”The Oulu Prophecy & Finland and Cold War”.

  1. Mites sitten kävi näiden Heinosten sisarten? Eikös niitä ollut toinenkin, joka oli opettajana oppikoulussa ja sai sieltä nuoria kannattajia? Jostain muistaisin, että muuttivat Turkuun ja jatkoivat seurakuntansa pitämistä siellä. Pitääkö tämä paikkansa ja mihin aikakauteen se sijoittuu? Vieläkö ovat elossa? Käsittääkseni olisivat korkeintaan jossain seitsemissäkymmenissä…

    PS: Kiitos tasokkaasta jutusta!

  2. Vastarannankiisken viralleni uskollisena kommentoin nyt tätäkin.

    En ole koskaan seurannut näitä profetioita, vaan hymähdellyt niille.
    Makeasti nauroin aikoinaan sille ennustukselle, että NL kutistuu lopussa niin pieneksi, että sen alueen näkee yhdestä ikkunasta.
    Niin siinä kuitenkin kävi….

    Maailmalla puhutaan paljon Nostradamuksesta, juutalaisesta krist. lääkäristä 1500-luvun Ranskassa.
    Muun rojun joukossa joutui haltuuni hänen profetioistaan tehty kommentaari, painettu Tukholmassa 1946-49
    Siinä on mielenkiintoinen ennustus, jossa sanotaan Persian shaahin menevän Ranskaan, ja siitä noin 26 vuoden kuluttua alkaa maassa islamilainen hallinto sotineen.
    En periaatteesta meuhkaa tällaisten juttujen kanssa,. mutta tuo kieltämättä kiinnosti, kun luin tekstiä Khomeinin valtaannousun aikoihin..
    Minusta tuo kylmä sota on hiukan puolueellinen termi. Siitä syntyy mielikuva tasapuolisesta vastakkainasettelusta, mitä tilanne ei suinkaan ollut. Vapaan maailman toimet olivat lähinnä reaktiivisia, offensiiveinakin.

  3. Sinänsä mielenkiintoista, että v. 1967 ”heinoslaiset” yrittivät houkutella johtajakseen jostain syystä Erkki Jokelaa, silloista Haukiputaan khraa, joka joitakin vuosia aiemmin vanhoillislestadiolaisuuden hajaannuksessa oli ollut pappislinjan keskeisiä vaikuttajia. Jokela ymmärrettävästi kieltäytyi kunniasta. Haukiputaan kirkkoa ei varmastikaan ollut tarkoitus polttaa.

  4. ”Heinoslaiset” olivat ilmeisesti saaneet jonkinlaisen ilmoituksen, että khra Erkki Jokela oli ”Jumalan valittu ase.” Jokela itse oli tästä täysin tietämätön, ja suhtautui asiaan kielteisesti. Jokela sanoi joskus myöhemmin, että hänen mukaan vetämisensä kukaties johtui siitä, että hän oli käynyt vuosia aiemmin silloin Oulun tuomiorovastina toimineen L.P. Tapanisen kanssa Heinosten kotona. Sisarusten isä oli lakimies.

    Heinoslaisuus vaikuttaa edelleen pienenä suljettuna yhdistyksenä Länsi-Suomessa.

  5. Onko blogi-aiheen kannalta syytä tähän suuntaan pitemmälti mennä, mutta Raamattu-kysymykseen voidaan törmätä, kun ajatellaan VT:n israelilaista kansaa ja heidän profeettojaan. Suurvaltauhka (Assyria, Babylonia) oli näissä Raamatun kirjoissa tärkeässä osassa. Arvatenkin monenlaista profetointia tilanteesta ja toimintatavoista esitettiin, ne ovat kadonneet taivaan tuuliin, Raamatussa ovat säilyneet Jesajan ja muiden. Jesaja ei suinkaan ollut ”kansanihminen”, vaan aikansa eliittiä ja lähellä teokraattisesti hallitun Juudan valtion hallintopiirejä, mutta kansanprofeettojakin oli kuten Aamos.

    • Niin, jokuhan voi pötkiä pitkällekin selittämällä VT:tä pelkästään ajan kansallisella, valtiollisella ja poliittisella tilanteella.

  6. Ville Jalovaaran mielenkiintoista tekstiä lukiessa mieleen nousi ajatus: onko Oulun profetia-liikkeellä jokin analogia ( analogioita )
    viime päivinä vilkasta keskustelua synnyttäneen KD: n varapj:n
    lausumiin ”korkeammalta taholta”, puhe ”Jumalan tuomiosta”, puhe
    viimeisistä mahdollisuuksista tehdä parannus luottamuksesta vääriin jumaliin? ( Ukrainan tilanteen aiheuttama poliittinen jännitys,
    jolla saattaisi olla vaikutusta myös oman maamme poliittiseen asemaan; vert. Noottikriisi syksyllä 1961 ).

  7. Olen uumoillut samanlaista analogian tapaista kuin Pöyhönen.
    Vääriä jumalia kumarretaan, mutta……
    Noottikriisin vertaaminen Ukrainan juttuun, ei minulle oikein maistu kuitenkaan. Nyt ei ole olemassa YYA-sopimusta, eikä muistoissa vuoden 1958 yöpakkasia pohjustamassa Noottikriisin synnyttämää pelkoa.
    Sekin pelko oli aivan turha, koska missään tapauksessa mitään konsultaatioita ei olisi tullut. Sehän olisi muuttanut koko Pohjolan turvallisuuspolitiikan ratkaisut uusiksi. Mitä se olisi tavaritsheja hyödyttänyt, ei mitään!

    • Niin. Ja Heinosen liike alkoi jo ennen noottikriisiä.

      Oulun profetiaan liittyen minulla on yksi aikalaishaastattelu henkilöltä, joka vaikutti siihen, miten viides liike suhtautui siihen.

  8. Teemu
    Onko ”salatiedettä”. Voisitko jotain kertoa miten ns. Viidesliike asennoitui ”Oulun liikehdintään”? Ns. viidennen liikkeen nimi alkoi
    tuossa vaiheessa esiintyä ”julkisuudessa” ( kokosin Kyyhkyseen
    TYT: lehteen artikkelin ”viidennestä liikkeestä”, v.1962.(?) ).
    Muistelen, että Länsi-Suomen rukoilevaisten johtaja, Eurajoen opiston js Yhteiskoulun rehtori kävi muutaman kerran Oulussa
    ”profetian merkeissä”.

    • Länsi-Suomen rukoilevaisista Lauri Tunturi ja Oskar Antola kävivät Oulussa Heinosen pakeilla. Uskoivat ilmeisesti julistuksen ”aitouteen.”

    • Profetian synnyttämä rukouspiirien verkosto organisoitui jossain määrin Raamattuopiston ystäväpiirien kautta. Pesäero tapahtui silloin, kun Heinosen profetioita ei saanut enää arvostella.

      Karu-atti Laaksosella näyttää olevan hyvät tiedot. Minäkin tiesin kyllä Erkki Jokelan osuuden, mutten tuota muuta.

      Oulun prohetialla oli etäpesäke Teknillisessä korkeakoulussa. Muutamat siihen kuuluneet opiskelijat lähettivät kymmenykset opintolainoistaan ja tuloistaan Heinoselle Ouluun. 🙂

    • Kunnia sille , jolle se kuuluu. Jälkimmäisen kommentin tiedot ovat Timo Junkkaalan Tiililä-elämänkerrasta. (Junkaala 2004, 584-589.)

      Jokelasta olen kuullut muuta kautta.

kirjoittajia eri
kirjoittajia eri
VERKKOESSEE Kirjoituksia teologiasta, historiasta, tulevaisuudesta ja yhteiskunnasta.