Metropoliitta Vladimirin kuolema jättää henkisen tyhjiön sekä Kiovaan että Moskovaan.
Lauantaina (5.7.) kuolleen metropoliitta Vladimirin johtamaan Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon kuuluu 12–14 miljonaa jäsentä Ukrainan 47 miljoonasta asukkaasta. Sen rinnalla Ukrainassa on Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien ollut myös kaksi muuta kilpailevaa mutta pienempää ortodoksista kirkkoa. Ainoa kirkko, jonka muut ortodoksiset kirkon tunnustavat, oli kuitenkin Vladimirin johtama Ukrainan ortodoksinen kirkko.
Metropoliitta Vladimir oli sekä patriootti että diplomaatti. Länsi-Ukrainassa syntyneenä hän oli ukrainalainen henkeen ja vereen. Piispallinen ura vei Vladimirin kuitenkin 1960-luvulla Moskovaan ja sieltä kirkollisen diplomatian tehtäviin Jerusalemiin ja Sveitsiin. Vladimir oli jopa ehdolla Venäjän patriarkaksi kaksi kertaa: kesäkuussa 1990 ja tammikuussa 2009.
Parkinsonin tautiin menehtynyt Vladimir johti Moskovan patriarkaattiin kuuluvaa Ukrainan autonomista kirkkoa vuodesta 1992 lähtien. Hän piti huolta kirkkonsa vahvasta autonomiasta ja oikeudesta valita itse piispansa. Myös kirkon täydellistä riippumattomuutta vaativat hän sai pidettyä uskollisena itselleen.
Maidanin tapahtumat ja Krimin valtaus horjuttivat lopullisesti sekä Vladimirin jo pitkään heikon terveyden että kirkon eri rintamalinjojen välisen balanssin. Osa Vladimirin johtaman kirkon papeista kieltäytyi keväällä muistelemasta Moskovan patriarkkaa Kirilliä ja toukokuussa patriarkan apulaiselta metropoliitta Ilarionilta evättiin pääsy Ukrainaan.
Ukrainan ortodoksinen kirkko valitsee lähiaikoina itselleen uuden johtajan. Vaali käydään Kiovassa ja se vahvistetaan Moskovassa. Neuvostoliitossa vuonna 1935 syntynyt metropoliitta Vladimir oli viimeinen sekä Kiovassa että Moskovassa korkealle arvostettu esipaimen. Metropoliitta Vladimir ei halunnut valintaa nykypoliittisen idän ja lännen väliltä. Hän oli eurooppalainen ortodoksi.
Vladimirin seuraaja on paljon vartija. Hänen johtama kirkko muodostaa melkein puolet koko Moskovan patriarkaatin seurakunnista ja välirikko Venäjään olisi katastrofi Moskovalle. Lisäksi Ukrainassa kirkon itsenäisyyttä ajavien määrä on kasvanut sitä vauhtia, että ajatus autokefaliasta on pakko ottaa vakavasti myös Moskovassa.
Ei ole kuin yksi kirkko, jonka ihminen on vajavaisuudessaan hajottanut. Toivottavasti Suomen luterilaiset eivät toista ortodoksien tekemiä virheitä, sillä skisma on helpompi aloittaa kuin lopettaa.
Jyrki Härkönen :”Metropoliitta Vladimir oli sekä patriootti että diplomaatti. Länsi-Ukrainassa syntyneenä hän oli ukrainalainen henkeen ja vereen. Piispallinen ura vei Vladimirin kuitenkin 1960-luvulla Moskovaan ja sieltä kirkollisen diplomatian tehtäviin Jerusalemiin ja Sveitsiin. Vladimir oli jopa ehdolla Venäjän patriarkaksi kaksi kertaa: kesäkuussa 1990 ja tammikuussa 2009.”
Metropoliitta Ambrosius kertoo kirjassa Etsijän mielellä, että ennen Neuvostoliiton hajoamista jokaisella Venäjän ortodoksikirkon papilla tai piispalla, joka tuli nimitetyksi kirkon virkaan tai sai lähteä ulkomaille, oli raportointivelvollisuus KGB:lle. Moskovan patriarkaatin synodi nimitti 1992 komitean tutkimaan piispojen ja pappien KGB-yhteyksiä. Joko komitean työstä on tullut tuloksia?
Ukrainan tapahtumat ovat heikentäneet koko Euroopan luottamusta Venäjään, mikä näkyy Venäjän vastaisina sanktioina. Henk.koht. pidän surullisena sitäkin, että Venäjä on kieltänyt kahdelta tataarijohtajalta paluun ”Venäjän maaperälle” eli Krimille viideksi vuodeksi. Ukrainalaisiahan hekin ovat ja näin heiltä(kin) estetään pääsy kotiseudulleen.