Seurakuntavaalit on jälleen käyty. Omalta kohdaltani olen iloinen, että sain vahvan mandaatin jatkaa työtäni Helsingin yhteisessä kirkkovaltuustossa Vuosaaresta 347 äänellä.
Seurakuntavaalien tuloksia arvioitaessa julkisessa keskustelussa päällimmäisenä on ollut sama teema kuin 70-luvun alussa, jolloin ensimmäiset nykymuotoiset vaalit järjestettiin. Miksi vaalit eivät kiinnosta kirkon jäseniä ja vain 12,7 prosenttia kävi uurnilla? Jos mitään ei tehdä, niin neljän vuoden päästä aktiivisuudessa saatetaan mennä jo alle kymmenen prosentin. Vaalien legitimiteetistä voidaan jo keskustella nykyisellä äänestysaktiivisuudella.
Mitäpä jos korjausliikkeenä tehtäisiin äänestäminen mahdollisimman helpoksi? Olin kymmenen vuotta sitten mukana tekemässä aloitetta, jossa ehdotimme, että seurakuntavaaleissa voisi äänestää myös netin ja postin kautta samaan tapaan kuin osuuskauppavaaleissa. Kirkkohallitus löysi perustelut, miksei aloitetta voinut toteuttaa. Ymmärrän, että eduskuntavaaleissa halutaan käyttää paperia ja kynää, mutta kirkon vaaleihin tietotekniikan voisi ottaa avuksi. Niitä tuskin mikään ulkovalta hakkeroi.
Olisiko nyt arvoisat kirkkoneuvokset ja piispat valmiit viemään tätä asiaa eteenpäin niin, että neljän vuoden päästä olisi vihdoin sähköinen äänestys käytössä?
Ville Jalovaara
dosentti, Helsingin kirkkovaltuuston jäsen vuodesta 2011
Mielipidekirjoitus Kotimaa-lehdessä 24.11.2022
Sähköinen äänestys melko varmasti nostaisi äänestysprosenttia. Vaikea kuvitella, että mikään ulkovalta kokisi erityistä kiinnostusta vaikuttaa pihtiputaajoutsan kirkkovaltuuston kokoonpanoon.
Kirkon ei kannatte olla tekemässä minkäänlaisia avauksia lohkollaan yhteiskunnallisen järjestäytymisen ja demokratian toimivuuden parantamiseksi niin kauan kuin kirkko ei ensin kykene tervehdyttämään viran ja edustuksen valtasuhteita – tähän aikaan. Esimerkiksi äänestysiän alentaminen on ollut kirkossa yhä alenevine prosentteineen yksi hyvä esimerkki siitä, kun paniikki puskee päälle ja aiheiden tarjoaminen medialle ajaa päätöksen teossa kokonaisharkinnan ohi.
Kansankirkkorakenteeseen kuuluu olennaisesti se, että jokainen voi äänestää ja tulla valituksi. Siihen asti, kun meillä on kansankirkko, niin mitään kirkon kasvun ja tulevaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisia muutoksia ei vaalijärjestelmään voi tehdä. Kaikki mitä silti tehdään johtaa Kansankirkkorakenteen purkautumiseen. Kehittämällä nykyistä järjestelmää paremmaksi tuetaan juuri niitä asioita, joiden tähden useimmat eivät äänestä. Mitä helpommaksi äänestäminen kirkossa tehdään, niin sitä turhempana se koetaan.
Sähköinen äänestys kuulostaa hyvältä idealta. Millaisen tietojärjestelmäuudistuksen se vaatisi? Löytyisikö siihen rahaa? Nyt ei kuulemma ole ollut rahaa sähköiseen äänioikeutettujen luetteloon, ja ennakkoon äänestäneiden manuaalinen merkitseminen luetteloon ennen varsinaista vaalipäivää on iso urakka. ”Onneksi” äänestysprosentti on alhainen.
Hiukka huvittaa – sähköisen äänestyksen perään kuuluttaneita on oikein kirkon päättäjissä ollut suunnilleen kymmenen vuotta. Siis ei suinkaan uusi asia. Nyt, kun tuon ’alennetun’ äänestysiän tuloksellisuus on kolmeen kertaan testattu, oisko nyt syytä jo säästää kirkkohallituksen valmistelukoneiston resurssit esim. kenttäkäynneille kotimaassa – kun saavat palattu Namibiasta. Niin kaukana elää hallitus irti siitä elämästä, missä elää ’seurakunta’ .
Tietoturvakysymyksissä lähestymiskulma ”niitä tuskin” ei valitettavasti ole riittävä riskiarvio. Valtiolliselle toimijalle matalalla riippuva pienikin hedelmä voi olla poimimisen arvoinen, jos sillä voi saattaa yhteiskuntaa sekasortoon. Kirkolla on kuitenkin vielä enemmistöasema sekä merkitystä myös yleiselle kriisinsietokyvylle.
Ja mikäli valtiollisella toimijalla ei olisikaan halua sotkea kirkon vaaleja, joku voisi tehdä sen myös ns. ”for lulz”. Segmenttinä nuoret tietoteknisesti lahjakkaat ja globaalisti verkostoituneet nuoret miehet eivät ole se tunnetuin kirkon kivijalka vaan ehkä pikemminkin päinvastoin. Hyökkäykset eivät katso rajoja eikä pieni seikkailu eri maista kotoisin olevien kesken ehkä kysy edes sen suurempaa motiivia kuin nimen saaminen mustahattujen piireissä.
Kirkko ei välttämättä olisi edes se aggressiivisin etujensa ajaja ulkomailta käsin vaikuttavien toimijoiden vastuuseen saattamiseksi, joten sikäli riskit saattaisivat olla tekijän kannalta jopa pienemmät kuin jos hyökkäys kohdistuisi valtiolliseen tai kaupalliseen toimintaan. Hintalappu kirkolle ja seurakunnille ja etenkin luottamukselle niitä kohtaan voisi sen sijaan olla huomattava.