Ootko muistanu, Iiris…

.. mitä piti yrittää.
Ootko muistanu, Iiris,
meidän piti elää
tätä yhteiskuntaa suurempaa elämää
viimeiseen asti.

 

Näin lauloi Miljoonasade 1980-luvulla. Sehän taidettiin valita suomalaisten onnellisimmaksi vuosikymmeneksi. Ehkä se sitä olikin. Olkoon loppuun kaluttu truismi, mutta kyllä se enemmän yhtenäiskulttuurilta maistui. Meillä lukiossa taisi opiskella elämänkatsomustietoa juuri se kolme, mikä ryhmän perustamiseen vaadittiin. Uskontoa opiskeltiin viisi pakollista kurssia, eikä se tuntunut yhtään liialta ainakaan tällaisesta teologiafriikistä. Isosporukoihin oli tunkua, vaikkei palkkaa saanut. Itse asiassa joistain varhaisnuorten leireistä jopa maksoimme pienen korvauksen, koska halukkaita isosia oli enemmän kuin määrärahoja. Vain erityisryhmien leirillä työskentelystä sai pienen korvauksen. Ehkä se on vaikuttanut nykyiseen ammatinvalintaani – ennätin olla isosena viimeisellä apukoululaisten rippikoululeirilläkin.

 

Jääköön leppoisahko 1980-luvun nostalgointi 2010-luvun  puolivälin tilanteessa, jossa kirkkoa luonnehditaan ’haastetuksi’. Ehkä luonnehdintaan on enemmän perusteita kuin silloin kultaisella 1980-luvulla, jolloin silloinkin puheissa oli huolestuttava kirkonvastainen kehitys. Erona vaan taisi olla se, että silloin oli vielä rahaa. Ratkaisu kaikkiin ongelmiin olikin perustaa uusi virka milloin mitäkin kirkon erityisalaa tai rakennettavaa asuinaluetta hoitamaan. Nyt siihen ei enää ole varaa.

 

Onko se tuota lihavien vuosien hybristä, jossa edelleen eletään, kun ei uskalleta perustella kirkkoon kuulumista ja sen tarpeellisuutta kirkon perustehtävällä ja ydinsanomalla? Puhutaan hautausmaiden hoidoista, kulttuurillisesti arvokkaista rakennuksista, väestökirjanpidosta, sählykerhoista ja vanhusten päivätoimintakeskuksista, ettei vain vahingossakaan tultaisi maininneeksi Jumalaa.

 

Selvyyden vuoksi sanottakoon, että totta kai niin hautausmaat kuin kulttuurihistorialliset kohteetkin on hoidettava ja väestökirjanpidosta huolehdittava. Ne, samoin kuin sählykerhot ja vanhusten päivätoiminta ovat tärkeitä asioita, mutta ovatko ne seurakunnan ytimessä? Ovatko ne olemassa itseään varten, kuten Laodikean seurakunta, joka oli ”rikas, rikastunut eikä enää mitään tarvitse”? Ovatko seurakunnan nykytoiminnot olemassa palvelemaan, kutsumaan ja haastamaan ihmisiä dialogiin itsensä ja Jumalan kanssa elämän suurista kysymyksistä; kuolemasta, totuudesta, armosta, rakkaudesta, oikeasta ja väärästä, vai ovatko ne olemassa vain, että sitä hommaa varten nyt tuli lihavina vuosina perustetuksi virka ja hommatuksi kiinteistö?

 

Mitä kirkko pelkää? Totuudesta kiinnostuneita ihmisiä? Pistetään nyt varmuuden vuoksi kielto agnostikkoilloille, etteivät ihmiset vain tulisi kirkkoon pohtimaan suuria kysymyksiään? Pohtikoot niitä keskenään ja tulkoot katsomaan sitä, mitä kirkko heille suvaitsee tarjota.

 

Oikeista, tosista ja suurista asioista puhuminen ei vaadi suuria tiloja, virkamiespalavereita tai keskitettyä taloushallintoa. Se sujuu ilman kipaa tai iit@a. Se vaatii asiansa osaavia ihmisiä, joilla on tietoja, taitoja ja kuuntelevat korvat. Se vaatii rohkeutta sanoa, että tässä käsitellään elämän suuria kysymyksiä; sellaisia, joiden vastaamiseen eivät kunnallisen sosiaali- ja terveystoimen rahkeet riitä. Ihan ensimmäiseksi pitäisi lopettaa ajattelu seurakunnasta yhtenä kilpailijana ihmisten vapaa-ajasta. Tilastointi on eräs pahimpia asioita ohjaamaan työn suuntautumista toimintakeskeiseen tapahtumakulttuuriin. Olen aivan varma, että tätä kohtaamista suurten kysymysten äärellä tapahtuu niin alakoululaisten sählykerhoissa kuin vanhusten päivätoimintakeskuksissakin. Seurakuntamestarit ja virastotyöntekijät ovat kertoneet kohtaamisista hautausmaan käytävillä ja viraston luukuilla, joissa ihminen on tullut kohdatuksi ja autetuksi. Miksi tästä ei uskalleta puhua, vaan nillitetään lillukanvarsissa? Mitä kirkko pelkää?

 

Jossain uskonnollisen/hengellisen kehityksen vaiheessa kuuluu asiaan tuomita – asenteella ja vastoin parempaa tietoa – Vanhan Testamentin jumalakuva julmana ja kostonhaluisena. Sen sijaan kuuluu asiaan hehkuttaa Uuden Testamentin lempeää Jeesusta. Kumpikin stereotyyppinen kuva toivottavasti osoittautuu myöhemmin yksipuoliseksi, jos malttaa ja uskaltautuu syvemmälle Raamatun maailmaan. Se VT:ssä esiintyvä ihmisen – ei Jumalan – pahuus, avuttomuus elämän mysteerien edessä etsimässä ja saamassa vastauksia tulisi olla selkeänä kuvana myös tulevaisuutta haastettuna mietittäessä. On oltava rohkeutta mennä ”maastoon tiettömään” ja luotettava sekä ihmisen kykyyn ihmetellä elämää että Tehtävänantajaan.

 

 

 

 

3 kommenttia

  • Risto Korhonen sanoo:

    Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Silti, ensimmäinen mieleen tullut ajatus on ”preaching to the choir” (anteeksi laiskuus, en keksi/muista yhtä nasevaa suomenkielistä ilmaisua).

    Pari ajatusta tämä herätti. Eka, aika triviaali tosin, on ”kulttuurihistorialliset kohteet”. Onhan tuo nyt ihan superhassu perustelu suomalaisten kirkkojen lämpimänä pitämiselle. Vähänkin lukeneet ja/tai matkustaneet ihmiset tietävät, että merkittävät (kiinnostavat) rakennukset voivat olla aika hemmetin huonossa kunnossa, ja silti turisteja riittää. Vaikea uskoa, että Takahikiän kirkon lahoaminen olisi vakava menetys kenellekään, noin kulttuurillisesti.

    Ja sitten toinen: ”elämän suuret kysymykset”. Kuolema – daa, kaikki kuolevat. Totuus, rakkaus, oikea, väärä – joo, kivahan niitä on pohtia, mutta sitä voi tehdä muutkin kuin kristityt. Armo – niin, kaikkihan me tietenkin ajatellaan että täällä ollaan jonkin jumalallisen armon varassa. Tai sitten ei.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Tuota ”preaching to the choir”-efektiä pelkäsin itsekin kirjoittaessani, mutta sitten ajattelin, että menkööt.

      Kulttuurihistoriallisesta perimästä vain sen verran, että Rooman asukas ei voi erota Roomasta ja silti asua siellä, vaikka olisikin eri mieltä Colosseumin kohtalosta.

      Elämän suuret kysymykset: kaikki niitä pohtivat, mutta onko sosiaalityöntekijällä tai neuvolan terveydenhoitajalla ammatillisia ja henkisiä valmiuksia saati resursseja keskustella niistä tuntikausia sellaisen kanssa, joka niistä haluaisi jutella eikä omasta lähipiiristä juttuseuraa löydy. Emerituspiispa Wille Riekkinen sanoi meille Raamatun hermeneutiikan luennolla, että teologin tehtävä on olla valmistautunut keskusteluun uskosta, Jumalasta, totuudesta jne. ilman, että vastassa kysyjälle on vain vaivautunut hiljaisuus.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    ”Sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma, kaupunkien valot mulle huutaa.”

    Kesällä 1987 Helsingin kadut olivat kuumia. Suomessa elettiin viimeisiä aikoja lintukodossa. Holkeri joi kahvia ja Hantta Krause kirjoitti kotimaisen kirjallisuuden klassikon: ”Kaupunki on minun.” Siltä se tuntui.

    Elias kirjoittaa kirkon tarpeellisuutta pohtiessaan, miksei uskalleta mainita kuin vahingossa Jumalan nimeä. Juuri tämä tuli mieleeni lukiessani Kirkon kellarista löytyvää Seppo Simolan toissapäiväistä kirjoitusta.

    Absurdia: kirkko pelkkää, että sitä pidettäisiin ”jonain uskovien paikkana.”

    Ilmoita asiaton kommentti