Onnellisessa liitossa aivot eivät koskaan palaudu alun huumasta.

Tuo otsikon teksti pisti silmään Tiedelehden sivuilta. Jutussa, tukijat kertoivat tuloksistaan aivoissa tapahtuvista muutoksista, jotka rakastuminen saa aikaan.

Tutkijat näkevät onnellisuuden aivojen muutoksissa, Silti väitetään pelkäksi prinsessasaduksi avioliiton onnellisuutta. Johtuisikohan tuo epätieteellinen näkemys, monien omista vastakkaisesta kokemuksesta.

Hyvistä yrityksistä huolimatta ei toivottuja tuloksia ole syntynyt. Aletaan kantaa kaunaa ja etsitään suhteesta pakoteitä. Kuka uppoaa mihinkin korvaavaan toimintaan. Mahdollisuuksia on lukemattomia. Kaivataan yli kaiken sitä läheistä suhdetta . Samaan aikaan vetäydytään loitommaksi, sekä henkisesti, että fyysisesti. Ajaudutaan liian kauaksi onnesta, johon ei enää jakseta edes uskoa.

Luulisi monia kiinnostavan aivan erityisesti se, miten toimivan ja onnellisen liiton voi luoda.
Yllättävä on havaita miten vähän yhteiskunnassamme on tuohon kiinnostusta. Monet kääntävät asialle selkänsä heti, kun kuulevat kristilliseen arvomaailmaan perustuvasta avioparitoiminnasta.
Aivan kuin, mihin tahansa arvomaailmaan voisi onnensa yhtä hyvin perustaa. Onhan se tietysti mahdollista sekin. Ei kuitenkaan vastoin avioliiton ja onnen, omia lainalaisuuksia.

Miksiköhän onnellisuus avioliitossa tahdotaan nähdä,se vain joillekin harvoille kuuluvaksi? Eikä siihen itse lähdetä määrätietoisesti pyrkimään. Silti se olisi hyvin monen parin saavutettavissa.

Yhteiskuntamme muuntuisi aivan toiseksi, jos parit löytäisivät onnensa. Se säteilisi kaikille elämän alueille. Yllättävintä tässä toiminnassa on se tiukka vastustus, mitä aina joutuu kohtamaan, kun tätä asiaa pitää esillä.

18 kommenttia

  • Minulla kävi niin, että alkuvuosista noin 15 oli sellaista harjoittelua. Olin kesät paljon merellä ja monena talvena kursseilla, joten suhde vakiintui vasta, kun jäin laivalta tukikohtahommiin. Silloin rakastuin ihan kuin uudelleen ja se on sitten vaihtelevasti jatkunut. Kun alunperin uskoin, että avioliitot suunnitellaan taivaassa, niin se on antanut kestävyyttä. Nyt, kun elämme elämää iltaan kallistuvasti, tunnen kiitollisuutta vaimoani kohtaan, miten kestävä hän on ollut asioiden soluessa liittomme aikana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Meidän liitto olisi hajonnut, jos vaimo vain olisi ottanut eron. Ihmettelen vieläkin hänen rohkeuttaan ja uskoa parempaan. Tulihan se viimein. Vasta parinkymmen vuoden jälkeen, jolloin meidät houkuteltiin avioparileirille. Siellä tajusin, että omien raivonpurkausten on loputtava, mikäli aion onnellista avioliittoa alkaa tavoittelemaan. Muutostahan emme saa yleensä aikaan, jollei ole pakko.

    Kuvittelin raivoamisen olevan osa persoonallisuuttani ja luulin etten siitä pääse. Tuo luulo osoittautui ennepitkää pelkäksi tekosyyksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    On tärkeää säilyttää ilo elämässä ja varsinkin avioliitossa. Raivoaminen, ilkeily ja tahallinen toisen ärsyttäminen tappaa ilon. Sellaiset käyttäytymismallit ovat niitä, jotka saavat rakkaudentunteet varmimmin sammumaan. Tietysti ryyppääminen, peliriippuvuus ja mielenterveyden häiriötkin tekevät saman. ne kuitenkin voivat olla pakoteitä suhteesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.