Turvaverkko toimii automaattisesti, eikö niin?
Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kaikista huolehditaan asemasta, varallisuudesta, perheoloista ym. tekijöistä riippumatta. Toista on elämä maissa, joiden sosiaali- ja terveydenhuolto eivät ole samalla tasolla eikä ainakaan samalla tavoin verovaroin kustannettua kuin meillä. Sellaisissa maissa lapset huolehtivat vanhuksista, mutta me edistyneempien yhteiskuntien lapset olemme vastuusta vapaat. Vai olemmeko?
Meilläkin vanhemmat ovat velvollisia elättämään ja huoltamaan alaikäisiä (!) lapsiaan ja aviopuolisoiden tulee ”kykynsä mukaan” ottaa osaa perheen yhteiseen talouteen ja puolisoiden elatukseen. Sen sijaan laki ei edellytä, että lapset huolehtisivat vanhemmistaan ja muista ikääntyneistä sukulaisistaan. Jonkinlainen moraalinen velvollisuus ja inhimillisyyden vaatimus lienee kuitenkin edelleen voimassa.
Olen viime kuukausina seurannut iäkkään sukulaiseni seikkailuja sosiaali- ja terveydenhuollon viidakossa. Jossain vaiheessa ihminen saattaa mennä siihen kuntoon, että kotiin pääseminen muuttuu kotiin joutumiseksi. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin, että häntä ei enää lähetetä kotiin, minne hän ei myöskään itse halunnut.
Seilaaminen reitillä sairaala-koti-kaatuminen-sairaala-koti-kaatuminen-sairaala johti lopulta kierrokseen jos jonkilaisissa kuntoutus-, tutkimus- ja arviointipaikoissa. Ja kun oli arvioitu ja virallisesti todettu, että tarvitsee pysyvän ympärivuorokautisen hoivan, sitten vaan odotettiin paikan saamista eli sitä, että joku jossain kuolee ja tekee tilaa seuraavalle.
Minulla ei ole koko aikana ollut minkäänlaisia valtuuksia toimia tämän sukulaisen puolesta, ainoastaan lupa saada hänestä tietoja. Kun hän oli lähtenyt kotoa ambulanssilla ja oli sen jälkeen ollut laitoskierroksella 3-4 kk, minulle soitettiin, että ei ole kenkiä. Edunvalvojaa ei vielä ollut määrätty, joten ei ollut maksajaakaan. Lupasin hoitaa maksun, ja kengät tilattiin.
Kun sitten pysyvä asuinpaikka noin puolen vuoden väliaikaisen olemisen jälkeen löytyi, taas soitettiin, että ei ole vaatteita. Lähistöllä asuvaa biologisesti läheisempää sukulaista on yritetty turhaan tavoittaa, jotta kotoa voitaisiin hakea vaatteita ja muuta tarpeellista. Viikkoja kuluu, eikä mitään tapahdu. Taisin jo vähän kimpaantua puhelimessa, jonka jälkeen luvattiin, että asiassa otetaan piakkoin yhteyttä edunvalvojaan, jonka velvollisuus on järjestää muutto palvelutaloon.
On käsittämätöntä, että tällaiset käytännön asiat voivat kuukausikaupalla olla hoitamatta. Vaikka tämä vanhus ei ole kuollut nälkään eikä edes viluun, vaikka onkin ollut ilman kenkiä ja vähillä vaatteilla, asioiden hoito ei ole ollut ihmisarvoa kunnoittavaa.
Kysymyksessä on suomalaisissa oloissa melko suuri kaupunki, ja jotenkin tuntuu siltä, että jossain pikkukunnassa asiat olisivat ehkä hoituneet nopeammin ja inhimillisemmin. Omahyväisyydessäni kuvittelen vielä, että satojen kilometrien päästä puhelimitse tapahtuneella kauko-ohjauksellani on ollut hieman myönteistä merkitystä. Soitan taas ensi viikolla, jotta asia ei unohdu.
Onko siis vanhuuden turva edelleen lapsissa tai muissa läheisissä ihmisissä?
Sille, joka on jotenkin putoamassa turvaverkon läpi, on samantekevää, johtuvatko systeemin puutteet liian vähästä henkilökunnasta, asioiden huonosta organisoimisesta vai välinpitämättömyydestä?
On aivan asiaankuuluvaa, että yritämme osaltamme huolehtia sukulaisista ja ystävistä, mutta kaikilla ihmisillä ei kerta kaikkiaan ole lapsia tai muita läheisiä, jotka katsoisivat perään, kun omat voimat hiipuvat. Pahoin pelkään, että hyvinvointiyhteiskuntakin voi olla aika tyly sellaiselle, joka joutuu selviytymään aivan yksin ja jonka puolesta kukaan ei pidä ääntä ja tarvittaessa lyö nyrkkiä pöytään.
Ehkä ei kannattaisi elää kovin vanhaksi.
Isäni kuoli reilut 5 vuotta sitten. Hänen leskensä täyttää sunnuntaina 90 vuotta. Järjestelin isäni kuoleman jälkeen lesken asioita. Muutamassa kuukaudessa eri tahoilta tuli 60 toisensa kumoavaa päätöstä hänen asemastaan. Henkilö kuuluu ikäluokkaan, joka on tottunut järjestämään asiansa jämptisti ruutuvihkolla. Tämän järjestyksen viranomaiset onnistuivat sotkemaan täydellisesti. Päivittäin kotiin tulvi postiluukusta moniammatillisten asiantuntijaryhmien päätöksiä, joissa todettiin, että nyt kukin 12 euron etuus on muutettu 8 euron etuudeksi sillä perusteella, että toinen moniammatillinen asiantuntijaryhmä on myöntänyt 2 euroa mittavamman etuuden.
Sekoilu vallitsi eläketoimijoiden, sotetoimijoiden ja pankkien piirissä. Kun jonnekin soitti, vastauksena oli että valitse 1 jos tahdot sitä ja 2 jos tahdot tätä loputtomiin siten, että lopuksi oli jo unohtanut, mitä tarvitsisi. Ja kaikkialla oltiin asiantuntijaa ja viranomaista niin että, mutta vailla yhteenkään konkreettiseen asiaan liittyvää tietoa.
Lähipalveluita taattiin jonkun Helsingissä sijaitsevan puhelinkeskuksen toimesta, mutta jokainen edellytti vähintään puolen tunnin yksityisautoilua johonkin hyvinvointikeskukseen.
Kyllähän minä sen kestin, mutta en ihmettele, että lesket kuolevat kauhusta. Kirjoitin jutun, jonka otsikko oli ”Kuoleman kanssa pärjää aina mutta sen jälkeinen palveluhelvetti tappaa”.
”Lesket kuolevat kauhusta” – hyvin tiivistetty! Täysin toimintakykyisetkin ihmiset ovat kauhuissaan kuoleman jälkeisessä byrokratiaviidakossa.