Kirkkomme seurakuntien päämessujen lisäksi seurakunnat järjestävät monenlaisia viikko ja teemamessuja. Lisäksi kirkkomme piirissä toimiin monenlaisia jumalanpalvelusyhteisöjä, joiden noudattama messukaava vaihtelee. Hyvä näin, sillä todetaanhan Augsburgin tunnustuksessa: ” Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Seikka että messut ovat keskenään erilaiset, ei tarkoita, että toinen olisi toista pyhempi tai vähemmän pyhä. Olennaista on kuitenkin tiedostaa, että olemme messussa pyhän äärellä ja sanan kuulolla.
Taannoin tein erään messun aikana havainnoin, kuinka saarnapuheen aikana eräät rippikoulunuoret, vai oliko peräti isosia asialla, varsin avoimesti kutittelivat toinen toisiaan. Siis sen sijaan että olisivat antaneet toisilleen mahdollisuuden keskittyä sanankuuloon. Mainitsin asiasta jälkikäteen messun liturgille, joka kertoi tehneensä saman havainnoin, mutta ei voinut kesken saarnaansa puuttua asiaan. Joskus aiemmin, eräässä toisessa messussa, havaitsin rippikoulunuorten sipsin syöntiä ehtoollisen jaon aikana. Tuokin asia on tietämäni mukaan jo käsitelty kyseisessä seurakunnassa.
Mikä siis meni vikaan, vai menikö mikään? Joku voisi todeta, että nautimme tässä liberaaliteologian hedelmiä, mutta nähdäkseni kyse ei ole siitä. Lähtökohtaisestihan myös kirkkomme työntekijöiden piirissä esiintyvä liberaaliteologia on tunnustuksellista teologiaa: Raamattukäsitys ja raamatuntulkinnan metodit vain ovat toiset.
Tietämättä mitään edellä viitattujen rippikouluryhmien taustoista, voisin arvella, että näitä messutilanteita edeltänyt katekeesi on ollut vielä varsin keskeneräistä. Onko sitten niin, ettei perinteiselle kristilliselle opetukselle ole enää riittävästi aikaa, vaan isompi osa ajasta kuluu yleisien elämänhallinta asioiden käsittelyyn?
Mitenkä sitten on? Kun nämä nuoret sitten konfirmaatiossa yhdessä muun seurakunnan kanssa omalla suullaan tunnustavat kristillisen uskonsa ja heidät vahvistetaan Kristuksen seuraajiksi, niin ovatko he kylliksi selvillä, mitä tuli tunnustetta?
Rippikoulu on ajanjaksona varsin lyhyt, josta syystä kodin ja seurakuntien vastuulla oleva kiristinopin kasvatus tulisi aloittaa huomattavasti nuorempana. Aikanaan lukkarinkoulussa lapsen piti osata katekismus ulkoa jo 12 vuotiaana ja rippikouluun mentäessä Svebiliuksen tai Möllerin selitykset Lutherin katekismukseen. Nykyisin lapset opettelevat koulussa vallan muita asioita, joten tunnustuksellinen uskonopin opetus tulee heille järjestää erikseen.
En usko katekeesin olevan hukassa määrin missä asia kohtaa kastetta ja katolista ymmärrystä.
Oikean uskon pelastumisen asiassa Lutherin mukaan, yhdistettynä Paavalin milloin ketä kohtaavan Armon asiasta pelastuksen asiaan, voi sitten hyvin syntyä katsomista asiaan mistä täällä oikein puhutaan.
Kyllä sokuria välillä tarvitaan nuoren energiataloudesta katsomiseen niin kirkossa kuin rippiasiaan katsovassa valmentautumisessa.
Hyvä kysymys on konfirmaation tahtomis, lupaamis, ja tunnustautumis oblikaatio. Kuinka moni valmentamisessa mukana olleista huomaa mitä tuli tunnustettua, luvattua, ja tahdottua.
Useammin saisi kertoa nuorille ettei asiasta rippikoulusta tehtynä asiana täydy julkisesti tehdä asiaa esimerkiksi konfirmaatioon osallistujana.
Tuli tajuntaisesti käytettyä oblikaatio sanaa sanasuhdanteissa, enkä huomaa lainanneeni sitä mistään, joten uutta huomaamista tälläkin iällä vielä syntyy. Tosin valtion pitempikirjaiset ovat harvemmassa kuin ennen mutta oikeasta paikasta katsottuna niitä löytyy.
Hyvällä opetuksella ja hengellisellä tiennäytöllä ilolla katson kirkkommekin tarjoamaa.
Jukan havainnot epäasiallissta käyttäytymisestä jumalanpalveluksessa näyttävät koskevan tilanteita, joissa rippikouluryhmä konaisuudessaan osallistuu seurakunnan yhteiseen messuun. Häiriökäyttäytymistä voidaan tällöin torjua opettamalla etukäteen jumalanpalveluksen kulkua ja kirkkoetikettä sekä valvomalla ryhmää siten, että ainakin ko. ryhmän nuoriso-ohjaaja ja mikäli mahdollista myös ryhmästä vastaava pappi istuvat rippikoululaisten joukossa. Isosten mukanaolo saattaa sekin rauhoittaa tilannetta, jos isoset on valmennettu asiamukaisesti.
Asia on juurikin näin.
Huomioksi kuitenkin että kumpikaan tapaus ei sattunut su klo 10 päämessussa, vaan rakenteeltaan vapaamuotoisemmissa viikkomessuissa. Kun rakenteet ovat rennommat, tarvitaan enemmän itsenäistä ymmärrystä pyhän kunnioittamiseen.
Itse kyllä arvelisin, ettei messun rakenteella ole oleellista merkitystä asiaan. Osaavatko rippikoululaiset edes huomata eroa päämessun ja viikkomessun välillä? Ei kai viikkomessussakaan kovin letkeää meininkiä ole, joka yllyttäisi riehuntaan tai kutittelemiseen. Pidempi ja vaikeammin ymmärrettävä messukaava johtaa mielestäni vielä helpommin levottomaan käytökseen, jos kaikki menee yli ymmärryksen.
Itsenäinen ymmärrys nousee ihmisen sisältä, eikä pyhän kunnioitusta taida nykyään helposti oppia missään.
Nykynuoret uivat tiedon valtameressä ja voivat omata jo varsin varhain laajan yleisivistyksen ja kielitaidon. Siksipä tämän valistuneen joukon enemmistö kuittaa ko uskonnon helvettioppeineen ja demooneinen ja tuhoojaenkeleineen toteamalla yksinkertaisesti EVK!
Onko suhtautumisella ’helvettiopeihin ja demooneihin’ mitään tekemistä pyhän kunnioittamisen tai muun arvokkaan käyttäytymisen kanssa? Onko ”EVVK!” sivistyneen ihmisen käyttäytymistä missään tilanteessa? MInun mielestäni ainakin tahallinen huono käytös on liittymistä ’tuhoojaenkeleiden’ porukkaan.
”Onko suhtautumisella ‘helvettiopeihin ja demooneihin’ mitään tekemistä pyhän kunnioittamisen tai muun arvokkaan käyttäytymisen kanssa?”
En tarkoittanut ottaa kantaa mihinkään käytäytymiseen an sich van kuvasin vain yhden ymmärrettävän syyn, mikä mielestäni aiheuttaa nuorissa välinpitämättömyyttä sen mielestä primitiiviseen uskontoon,jonka lähtökohtana on kaikkien ihmisten helvettiin joutuminen, elleivät he… jne jne.
Käytitpä kuitenkin sanoja ’yleissivistys ja kielitaito’. Minä en pidä minkään ilmiön ’kuittaamista toteamalla EVVK (ei voisi vähemmän kiinnostaa)’ sen koommin sivistyksenä kuin taitonakaan. Yleissivistys ja kielitaito karttuvat vain kiinnostumalla.
Veikkaan ettei nuo nuoret toimi tietämättään vastoin pyhiä arvoja, vaan juuri siksi, että sen oikein hyvin käsittävät. Kuvatut tilanteet kuvaavat hyvin sitä kapinamieltä, joka oikeastaan kuuluu tuohon nuoruuden vaiheeseen. Nuoret testaavat meitä ja varsinkin sitä hyväksymmekö me heidät siitä huolimatta mitä he tekevät. Jos onnistumme läpäisemään testin hyvin arvosanoin, niin saatamme saada aikaan keskinäisen luottamuksen ja arvostuksen ilmapiirin, jossa vastaavia testejä ei nuorillakaan ole tarpeen järjestää.
Rippikoululaiset eivät ole aikuisia. Eikä heiltä aikuisen käytöstä voi odottaa. He ovat pikkulapsia.
Pikkulapsina heitä tulee käsitellä. Herkin ja rauhallisin ottein.
Jotkut heistä ovat ensi kertaa elämässään erossa äidistä ja isästä. Ihan oudossa ja käsittämättömässä maailmassa.
Suurin osa opetuksesta menee heiltä täysin yli hilseen. Varsinkin jumalanpalveluksessa, joka on monelle täysin uusi ja outo tilanne. Se kaikki lisää nuoren hämmennystä, sekä epävarmuutta. Joten syntyy tarve peittä sitä ei toivotulla käytöksellä. Nuorten arvomaailmassa tuo samainen käytös tuo pisteitä.
Lisäpisteitä tulee nuorilta kakista antamistamme rangaistuksista ja ohjaajien tiukasta puuttumisesta tilanteisiin. Saarnatilanne on nuorelle mitä mainion hetki saada ohjaajissa aikaan hämmennystä.
Jos pinna meiltä palaa, niin olemme jo hävinneet pelin.
Niinpä niin. Miksiköhän se jumalanpalvelus on niille nuorille niin outo tilanne?
Tarkoitan niitä nuoria, jotka ovat jo lapsena kastettu.
Johtuuko siitä, ettei vanhemmat enää tuo lapsiaan edes joulukirkkoon.
Joku tapa pitäisi olla saada seurakuntaan kuuluva nuoriso mukaan toimintaan jo varhaismurkkuiässä, eikä vasta rippikoulussa.
Olisin voinut kesken saarnan sanoa seurakunnalle: nämä nuoremme kaipaavat kovasti huomiota, joten eiköhän taputeta heille. Varmasti olisi kutittelut loppuneet ja saarnakin jäänyt mieleen.
Usein olen joutunut seuraamaan miten perhe tulee ensi kertaa kirkkoon. Isä ja äidin sylissä pieni vauva, sekä taaperoikäinen hameen helmoissa.. Hiukan aikaa menee hyvin, kunnes taapero kyllästyy ja aloittaa häirinnän. Sitten isä poistuu taaperon kanssa. Eikä sitä koko perhettä toiste enää kirkossa nähdä. Olisi kai mahdollista suorittaa joitakin järjestelyitä, että pienten lasten perheetkin voisivat yhdessä tulla messuun. Pirkkalassa ainakin on lapsiperheille oma äänieristetty tila ja Keravalla hauskasti alttariseinälle laitettu pöytä, jossa lapset voivat käydä piirtelemässä. Hieno idea. Lapset voivat olla näköyhteydessä vanhempiinsa sieltä koko ajan. Monissa kirkoissa on pyhäkoulu messun aikana. Jos oikeasti löytyy kiinnostusta saada lapsiperheet mukaan, niin kyllä se vaatii seurakunnalta hiukan panostamista. Joskus vähän enemmänkin.
Jukka Kivimäen blogissa on yksi tunnustuskirjojen helmi: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” (CA, VII). Tämän lisäksi nykyisen kirkon keskustelujen aikana olisi hyvä, jos muistettaisiin kirkkomme luterilaisen tunnustuksen samalta aukeamalta toteamus, että he, jotka vaativat ”puhdasta seurakuntaa” kulkevat harhaan. (CA,VIII, selitys).
”Puhtaan seurakunnan” vaatiminen taikka vaatimattomuus on kuitenkin kokonaan toinen asia, kuin puhtaan kristinopin opetuksesta huolehtiminen tai sen laiminlyönti.
Rippikoululaisten mainittuun käytökseen voi olla muitakin syitä: Kansan syvissä riveissä on kauan aikaa esiintynyt pyhien asioiden irvailua. Ehtoolliselle on menty ottamaan ryyppyä tai puhuttu ehdollisesta… Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Osa pistää ranttaliksi, kun ei oikein epämukavuuttaan tiedä, miten kirkossa pitäisi olla, kun ei koskaan ole kirkossa käyty. Osa voi myös tiedostamattaan vastustaa uskomisen asioita. Olen ollut joskus rippikoulussa, jossa ruokajonossa hoilattiin pornolauluja. Olen todistanut ja kuullut kaikenlaista vastaavaa 1980-luvulta alkaen.
On mielenkiintoista, että tällaista käytöstä ei esiinny esimerkiksi lestadiolaisen herätysliikkeen seuroissa muuten kuin joskus rukoushuoneen perällä.
Lopuksi myönteinen ehdotus. Me tarvitsisimme Alfa-kurssin malliin tehdyn luterilaisen materiaalin katekeesin tueksi. Sellaisen, missä käsiteltäisiin myös kastetta, ehtoollista ja rippiä ja jätettäisiin ”ihmeet ja merkit” vähän vähemmälle Pyhän Hengen työtä käsiteltäessä.
Marko Sjöblom: ”Me tarvitsisimme Alfa-kurssin malliin tehdyn luterilaisen materiaalin katekeesin tueksi. Sellaisen, missä käsiteltäisiin myös kastetta, ehtoollista ja rippiä ja jätettäisiin “ihmeet ja merkit” vähän vähemmälle Pyhän Hengen työtä käsiteltäessä.”
Sellainen on jo tehty n. 20 vuotta sitten HEO:ssa. Materiaalin nimi on ”Ytimessä” – kristinuskon perusasiat (alustus- & ryhmämateriaali). Asialla minä ja Juha Vähäsarja.
HEO:sta voi kysellä – ja jos mitään havaintoa po. materiaalista ei siellä enää ole, minä voin toimittaa materiaalia s-postitse (valitettavasti Juha Vähäsarjan toimittamat ja Aku Lundströmin tekemät sekä edesmenneen näyttelijän Yrjö Parjanteen lukemat ääninäytteet teksteistä ovat cd-rompuilla, joten niiden toimittaminen voi olla haasteellisempaa – materiaali tosin toimii ilman ääninäytteitäkin).
Itse olen muuten joskus keskeyttänyt saarnan ja sanonut pari ystävällistä neuvon sanaa rippikoululaisille. Pekan ehdotus on kerrassaan mainio:)
Pöyhösen Timo kerran näytti esimerkkiä tuosta, miten hyvin aplodit toimii.