Jumalanpalvelusta on sanottu koko seurakunnan juhlaksi ja vielä siten, että se on kunkin seurakunnan näköinen. Mutta onko se sitä?
Kotiseurakuntani viime vuoden tasekirjassa on jumalanpalveluselämän tavoitteiden toteutumista arvioitaessa todettu, että ”valitettavasti jumalanpalvelus ei ole nykyisellään koko seurakunnan kohtaaminen vaan pikemminkin oma erillinen työmuotonsa”.
Tasekirjaa kirkkovaltuustossa käsiteltäessä tästä kohdasta syntyi keskustelua. Asian esille ottaneiden valtuutettujen mielestä näin ei voi kirjoittaa seurakunnan toimintakertomukseen. Heidän mielestään jumalanpalvelus on osallistujamäärästä riippumatta seurakuntaelämän keskus.
Tämä on hengellisesti ja teologisesti totta. Kirkko syntyi jumalanpalveluksen ympärille, jumalanpalvelusyhteisöksi. Ajateltiin, että palvelus tapahtuu nimenomaan tuossa tilaisuudessa pyhäpäivänä. Silloin Jumala palvelee ihmistä ja ihmiset palvovat ja kiittävät Jumalaa.
Pitkään seurakunnan toiminta ylipäätään tarkoitti vain jumalanpalvelukseen kokoontumista kirkossa ja kirkollisia toimituksia kasteesta alkaen. Myöhemmin ajatus on laajentunut niin, että jumalanpalvelus voi tapahtua muuallakin ja muuna ajankohtana kuin vain yhdessä tilaisuudessa ja yhdessä paikassa.
Sittemmin diakonia, työ lasten ja nuorten parissa ja vaikkapa yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä varsinkin kaikki ihmisten oma arkinen työ on nähty jumalanpalveluksena.
Näin jumalanpalvelus toteutuu riippumatta siitä, miten nuo pyhäpäiväiset messut toteutetaan ja kuinka moni niihin osallistuu.
Tasekirjan arvioinnissa oli kyse sen arvioimisesta, miten noiden messujen toteuttamisessa oli onnistuttu. Arvioitiin ihmisten toiminnan tuloksia. Kyse ei ollut messun hengellisen merkityksen arvioinnista. Sitä emme kykene mittaamaan, miten Jumala on messussa palvellut. Se on hyvin yksityinen kokemus.
Edellä lainatun arvion taustalla ilmeisesti oli sen toteaminen, että kovin pieni osa seurakuntalaisista tai edes seurakunnan työntekijöistä osallistuu viikoittaiseen messuun, eikä se siinä mielessä ”läpäise” kaikkea seurakunnan toimintaa.
Toisaalta juuri kertomusvuonna 2016 yhä enemmän seurakuntalaiset (”vapaaehtoiset”, ”maallikot”) osallistuivat kotiseurakunnassani – ja varmaan muuallakin – messujen, siis jumalanpalvelusten valmisteluun ja toteuttamiseen. Siinä mielessä ”koko seurakunnan juhla” toteutui.
Tiedän, että paljon tehtiin messujen eteen töitä, ja tuntui usein, että onnistuttiin.
Voidaan myös pohtia sitä, mitä osallistuminen tarkoittaa? Osallistuttiinko entisinä aikoina enemmän, kun oli pakko käydä kirkossa, mutta messun toimitti pappi yksin? Tai vielä aikaisemmin, kun penkissä istuja ei ymmärtänyt kielestä mitään (eikä vieläkään aina).
Vuoden 2016 toimintasuunnitelmassa ei jumalanpalvelukselle ollut asetettu tarkkoja tavoitteita, joten mittaaminenkin voi tapahtua vain yleisellä tasolla. Miten voisi mitata messun toteutuksen onnistumista? Olisiko mittarina kävijöiden ja avustavien seurakuntalaisten määrä? Entä miten mitataan laatua? Voisiko eteisessä olla kysely kirkkoväelle saarnan, musiikin ym onnistumisesta?
Milloin toteutuu se, että messu on juuri kunkin seurakunnan näköinen? Siihen voi vaikuttaa muun muassa seurakuntalaisten osallistuminen valmisteluun. Usein messu taitaa kuitenkin olla enemmän toimittavan papin näköinen ja hänen mielensä mukainen.
Vanhastaan tiedetään, että monille seurakuntalaisille on tärkeää, että jumalanpalveluksia järjestetään, vaikka he eivät itse kovin usein osallistuisikaan. Kirkossa rukoillaan kaikkien puolesta. Konfirmaatiomessuissa ja vaikkapa joulukirkoissa voi todeta koko (iso määrä ja laaja kirjo) seurakunnan osallistumisen juhlaan.
Oma kantani ja suhteeni messuun on, että ihmisen osa on yrittää toteuttaa sen mahdollisimman hyvin juuri meidän aikamme ihmisille. Ja seurakunnassa tehtävälle työlle on myös asetettava toiminnallisia tavoitteita ja niitä voidaan mitata.
Mutta olen myös sitä mieltä, että jumalanpalvelus tapahtuu muuallakin kuin kirkkotilassa. Samoin ei kirkossa käymisellä voi mitata ihmisten uskonnollisuutta saati uskoa. Hengellisen elämän muodotkin muuttuvat ajan mukana. Niinpä pyhäkoulujakin voidaan pitää nykyään arkena.
Ihmisten hengellisen elämän muotojen muuttumisen tunnustaminen on kirkossa erityisen vaikeata. Vanhoista muodoista ja tavoista yritetään kaikin tavoin ainoina oikeina pitää kiinni.
”Heidän mielestään jumalanpalvelus on osallistujamäärästä riippumatta seurakuntaelämän keskus.”
Tuon periaatteen mukaan, ei lainkaan haittaa vaikka, messuun ei osallistuisi kukaan. Tampereen syrjässä asuessani kävin useissa kirkoissa. Kerrankin laskin kesäsunnuntaina eräässä kirkossa viisi kuulijaa.
Ajatus koko seurakunnan kokoontumisesta yhteiseen ehtoollisenviettoon ei ole kadonnut mihinkään. Valtaosalle poisjäänti on vapaaehtoista.
Lieneekö tuon ajatuksen seurauksena, juuri tämä kirkon ahdinko. Varsinaisena syynä ei olekkaan muut syyt.
Porukat vieraantuu kirkosta juuri siksi, että se keskittyy vain messuihin. Olenkin ihmetellyt pitkään sitä miksi messuja ei juurikaan mainosteta.Kaikista muista tilaisuuksista on hienot värilliset mainokset. Messuista vain aika ja kolme nimeä.
Kirkon ei siis tarvitse välittää mitään siitä, tuleeko kirkkoon muita, kuin ne, jotka tulevat jokatapauksessa. Messuista on siis tullut isetarkoitus. kansan osallistumista ei edes odoteta.
Kuten kirjoitin, monille heistäkin, jotka eivät säännöllisesti käy kirkossa, on tärkeätä tietää, että kirkossa on messu. On tietysti paljon heitä, joille sillä ei ole merkitystä.
Jumalanpalveluksia toki voisi mainostaa enemmän, mutta se ole aivan helppo tehtävä. Mitä mainostetaan? Itse ajattelen, että jumalanpalvelukseen sisältyy paljon, jos voisi kertoa, mutta toisaalta arvelen, että halu käydä kirkossa syntyy muutoin kuin mainoksia lukemalla. Messu on enemmän kuin vain se, mitä siinä tilaisuudessa näyttää tapahtuvan.
Maailma ja uskokin ovat niin monianaisia, ettei niitä voi yhdellä totuudella selittää.
Asiakaslähtöisyyttä kaipaisin. ei oikein osata asennoitua niiden tilanteeseen, jotka ei tunne paikkoja ja toimintatapoja. Tulijoiden oletetaan muutenkin tietävän parkkipaikat, lastenhoidot ym. Kerran kysyin papilta jotain käytäntöä. Vastasi, että kyllä kaikki täällä sen asian tietää. Niinpä arvelen tuon asenteen olevan melko yleinen. Ei tarvitse mainostaa, koska kaikki muutenkin tietää. Mitä turhaan odotetaan sinne muita, kuin vanhaa tuttua omaa väkeä.
Valitettavasti Suomessa tapa käydä säännöllisesti kirkossa on harvinainen. Kuitenkin vain jumalanpalvelusta viettävä kirkko on tosi kirkko. Miten siis saataisiin lisättyä niiden määrää, jotka käyvät kirkossa jonkinlaisella säännöllisyydellä? Jos löytyy lisää niitä, jotka käyvät vaikkapa kerran kuussa, oltaisiin jo hyvässä matkassa kohti parempaa. Jotta messu olisi satunnaisellekin kävijälle kokemus, jonka haluaa uusia, on messu toimitettava rakastavasti. Jos messu toimittajistaankin tuntuu joutavanpäiväiseltä, ei tulokset voi olla hyvät. Toisaalta on jo rippikoulussa mahdollisimman selvästi opetettava, että messussa on kyse ihmisen ja Jumalan vuoropuhelusta. Lopulta jää kuitenkin messun vaikuttavuus riippuvaksi siitä, miten Jumala messun osanottajaa tai katselijaa puhuttelee. Silti on aihetta mainostaa messua nykyistä näkyvämmin.
Pitivätkös Jeesus ja hänen opetuslapsensa seremoniallisia jumalanpalveluksia? Johtiko Paavali messuja?
”Miten siis saataisiin lisättyä niiden määrää, jotka käyvät kirkossa jonkinlaisella säännöllisyydellä? ”
Kolme keinoa:
– monipuolistetaan messutarjontaa ja lisätään tiedotusta laajemmin mediassa
– valjastetaan seurakunnan aktiivit kutsumaan aktiivisesti kohtaamiaan ihmisiä messuun
– rajoitetaan vaalikelpoisuus kirkollisissa vaaleissa henkilöihin, jotka ovat ehdokasasettelua edeltäneen vuoden aikana osallistuneet vähintään kerran Herran pyhälle ehtoolliselle
Edellä viittaamani kolme ehdotusta liittyvät toisiinsa. Kristillisestä vakaumuksestaan tunnetut henkilöt osallistuvat säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluselämään. Omalla esimerillään he kannustavat myös muita aktiiviseen osallistumiseen. Messujen monipuolisuus ja niistä tiedottamien lisää todennäköisyyttä siihen että seurakunnan jäsenet osallistuvat jumalanpalveluselämään edes epäsäännöllisesti.
Vaalikelpoisuuden rajausta ei tarvitsisi kirjata erikseen kirkkolakiin, eikä asiaa tarvitsisi myöskään erikseen valvoa. Riittää, että kukin ehdokkaaksi asetettava itse vakuuttaa seurakunnan jäseneltä edellytetyllä tavalla osallistuvansa säännöllisesti jumalanpalvelukseen ja käyttävänsä muutoinkin armonvälineitä sekä pyrkivänsä edistämään seurakunnan tehtävän toteuttamista. Tämä siis tarkoittaa että asennetasolla nostetaan jumalanpalveluselämään osallistuminen kirkkolain ja kirkkojärjestyksen edellyttämään asemaan. Menneinä aikoinahan seurakunnan luottamushenkilöt valittiin messun päätteeksi järjestetyssä vaalikokouksessa.
Jumalanpalveluksiin osallistuminen keskimäärin varmasti kasvaisi, mikäli – mieluusti mahdollisimman nopeasti – siirryttäisiin pois parokiaalisesta järjestelmästä.
Arvelenpa ettei kasvaisi, jos parokiaalisesta järjestelmästä luovuttaisiin kokonaan. Hypridimalli sitä vastoin voisi lisätä huomattavasti aktiivisuutta.
Jumalanpalvelusvierailut vieraalla paikkakunnalla ovat nykyiselläänkin sallittuja. Paarokiaalinen järjestelmä takaa sen, että myös satunnaiskävijälle löytyy jokaiselta paikkakunnalta jonkin sorttinen luterilainen messu. Hypridimalli tukeei erilaisia vaihtoehtoisia painotuksia, mikä puolestaan voisi lisätä aktiivisuutta jo nyt säännöllisesti mesuissa kävijöitä.
En täysin ymmärrä, mitä Jukka tarkkaan ottaen tarkoittaa ”hybridimallilla.”
Miksi parokiaalinen malli tulisi vihdoin hylätä? Se sointuu mahdollisimman huonosti yhteen jälkimodernin ihmisen valinnanvapautta korostavan eetoksen kanssa. Miksi ihmeessä yksilö ei saa valita kirkon piirissä itselleen mieleistä seurakuntaa, johon maksaa kirkollisveronsa?
Suhteellisen konservatiivisena kirkon jäsenenä – mikäli asuisin Helsingissä – nyt erikseen nimeämättä mitään seurakuntaa, niin ainakin minulla olisi vaikeuksia mahdollisesti paitsi käydä oletetun kotiseurakuntani jumalanpalveluksissa, myös maksaa sinne kirkollisveroa. Aika monet kirkon ns. rivijäsenet ovat tietoisia kirkossa reaalisesti vallitsevasta opillisesta pluralismista. Olettaisin lisäksi, että kirkosta löytyy edelleen runsaasti aktiivijäseniä, jotka eivät mielelllään (=missään tapauksessa) halua käydä naispapin toimittamassa jumalanpalveluksessa.
Tulisi muistaa, että perinteisellä virkakannalla olevia teologeja ei ole enää vuosiin – piispa Rimpiläisen jäätyä eläkkeelle – vihitty pappisvirkaan. Kysyä voi, mitkä on perinteisellä virkakannalla olevan seurakuntalaisen – miehen tai naisen (joita muuten on tuhansia) oikeudet? Parokiaalisesta mallista luopuminen ja mahdollisuus tulla vihityksi virkaan työkutsun antaneen seurakunnan tai järjestön toimesta olisi yksi ratkaisu tähän. Kysymys tullee vieläkin polttavammaksi sikäli mikäli kirkko jossain vaiheessa alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja.
Tuli kirkkoon pieni perhe. he etteeni istuivat. Oli äidillä sylissä vaavi ja isän vieressä taapero. Hetken aikaa menee mukavasti. sitten taapero kyllästyy ja alkaa pitää metakkaa. Pian koko perhe lähtee. Enkä heitä enää kirkossa näe.
Tilanne voisi tulla korjatuksi niinkin että isä hoivaisi sitä vauvaa ja taapero saisi vallata äidin sylin.
Rauha ja mukava tunnelma voisi hyvinkin säilyä pienen perheenkin sisällä.
Joissakin kirkoissa on oikein hieno erillinen tila lapsille. Sieltä messua voi seurata ja osallistua siihen.
Näistä tiloista vain vakituisilla kävijöillä on tieto. Niinpä usein tuo tila jää tyhjäksi. Lastenhoidon järjestyminen on monelle perheelle kynnyskysymys. Nuoret perheet tulisivat mielellään, jos asia olisi hyvin hoidettu. Nyt mukaan pääsee vain äidit ja isät jää lastenhoitoon kotiin. Näin kirkon sukupuolijakautuma vääristyy ja nuoria miehiä näkee kirkossa harvemmin.
lastenhoidon järjestäminen voi olla hankalaa. Seurakunnan lapsityössä taitaa olla harvoin huomioitu lastenhoidon tarvetta messujen aikana, eikä vapaaehtoisia helposti saada.
Hyviä pohdintoja blogistilla! Kiinnität osuvasti huomiota siihen, että jumalanpalveluksesta puhutaan kaiken keskuksena, vaikka se on käytännössä jo usein aivan marginaalista puuhaa. Osoitat myös ymmärtäväsi sen ristiriidan, että messun pitäisi olla seurakuntaelämän (teologinen) keskustapahtuma, mutta niin ei näytä käytännössä olevan.
Muutamia huomioita blogiin ja sen kommentoijille.
Elämme luopumuksen aikaa. Messuissa ei enää käydä. Eikä se ole ihme, sillä messu voi olla seurakunnan jumalanpalveluselämän keskus vain niille, jotka ymmärtävät sen olemuksen. Vain jumalanpalvelus (messun luonteisena) pukee ihmisen Kristuksen anteeksiantamukseen 100%:sti. Messun fyysisellä paikalla ei ole toki suurta väliä. Messun ydin voi tulla vaikka sairaalasängyn viereen siunatussa viinissä ja leivässä, mutta juuri siinä on Kristus absoluuttisesti läsnä. – Jumalanpalvelus on siellä, missä Jumala palvelee meitä antamalla itsensä armonvälineidensä kautta (Sana, kaste ja ehtoollinen). Kaikki muu palvelutyö on vain tämän asian relatiivista heijastumaa/hedelmää.
Olen tietoinen, että tämän ymmärtävät vain uskovat. – Jokaisen kristityn tulee kuitenkin ymmärtää tämä asia kirkkaasti. Jumalanpalvelus on keskeistä juuri siksi, että siellä Kristus antaa itsensä absoluuttisesti ja varmasti. Sananselitys eli saarna voi mennä pieleen (se on vajavaista). Palvelutyömme voi heijastaa toki aitoa Jumalan armoa ja rakkautta, mutta sekin pysyy aina vain heijastuksena täydellisestä. Palvelutyössä on siunaus ja se kutsuu yhteyteen, mutta siinä ei ole vielä uskomme ydin. – Vasta puhteen evankeliumin sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta voimme jo tässä ajassa omistaa kaiken sen, mitä Raamattu lupaa osaksemme (Kristuksen armoon pukeminen & ”Tämä on Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri sinun puolestasi annettu ja vuodatettu!”). Tätä ei löydy tässä ajassa täydellisenä mistään muualta kuin kasteessa ja ehtoolliselta. Siksi on aivan todellisesti vahinko, jos ihmiset eivät enää polvistu alttarin eteen vastaanottamaan Herran pyhää ehtoollista.
Arvostan kommentoijien teknisiä/käytännöllisiä parannusehdotuksia. Niissäkin on hyvä tehdä parhaansa. – Olen kuitenkin nähnyt eri puolilta Suomea ja maailmaa, että esim. ehtoollisen todellisen arvon ymmärtänyt ihminen voi kulkea jopa satoja kilometrejä päästäkseen tälle paikalle. Se laittaa tällaisen syntisäkkipapin aika pienelle paikalle!
Niin siitä kauniisti sanotaan, mutta ei se sitä valitettavasti ole. Tarvittaisiin enemmän kirkon työntekijöiden vuorovaikutusta erilaisten ihmisten kanssa ja heidän ”äänensä” ja elämäntuntojensa mukaan saamista messuun. Koko seurakunnan juhla se on edelleen siinä mielessä, että se on avoin kaikille.
Mitä ajattelet Kari-Matin ajatuksista? Entäpä jos uutta alkua tuleekin hakea parokiaalisen järjestelmän purkamisesta? – Kun riittävän suuri määrä seurakuntalaisia kadottaa kirkon sakramentaalisen olemuksen, se alkaa pitää kirkkoaan asiakaspalvelufoorumina. – Jos vielä työntekijätkin alkavat mieltää itsensä uskonnollisina asiakaspalvelijoina (ja luopuvat lain ja evankeliumin saarnan ensisijaisuudesta), kirkosta tulee vain inhimillinen kohtaamisfoorumi muiden yhteiskunnallisten toimijoiden joukossa.
Jos parokiaalisen rakenne jo ilmentää liiaksi tällaista, silloin ”vaihtoehtoiset” (apostolista uskonymmärrystä edustavat) messut voivat edes pieneltä osin pitää suomalaisen kristinuskon juuret yhä edelleen alkulähteillä? Mitäpä tästä ajattelette?