Vähän ratsuväestä ja naisten oikeuksista

Likaisessa sodankäynnissä erityisesti naiset ja lapset ovat uhattuina. Tukholmassa toimii Naton alainen keskus (NCGM – Nordic Centre for Gender in Military Operations) naisten suojelemiseksi sodissa. Sain olla mukana keskuksen Key Leader –seminaarissa pari viikkoa sitten.

Usein esiintyi lyhenne CRS–GBVCE (Conflict related Sexual-Gender based Violence, Child Exploitation), joka viittaa seksuaalisuuteen- ja sukupuoleen sekä lasten hyväksikäyttöön perustuvaan väkivaltaan sodissa. Tyypillisiä ovat raiskaukset. Kyse ei ole heltyneestä moraalista tai seksuaalisen käyttäytymisen pidäkkeiden puuttumisesta vaan järjestelmällisesti johdetusta sodankäynnistä.

Kanadan asevoimien edustaja esitteli eri viranomaisten käyttämää kirjallista työkalua tilanneanalyysin ja sukupuoleen/seksuaalisuuteen kohdistuvien uhkien kartoittamiseksi. Seminaarin tarkoituksena on saada eri armeijoiden johtoa tietoiseksi kyseisestä aiheesta, jotta se voidaan ottaa huomioon kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa väkivallan torjumiseksi, mutta myös kunkin maan asevoimissa.

Ruotsissa kyseinen näkökulma nähdään erityisen hallitsevana, jota se osaltaan onkin. Seminaariin osallistunut Etelä-Sudanin edustaja kuvasi sodan todellisuutta oman maansa sisällissodasta käsin. Taistelut, monet sotajoukot, kuivuus ja nälkäkuolemat tekevät sodan kärsimyksistä mutkikkaan kokonaisuuden, jossa seksuaalinen väkivalta on vain yksi osa.

Rauhan oloissa elävissä armeijoissa on mahdollisuus paremmin keskittyä naisten asemaan myös omassa henkilöstössään. Monissa maissa on saavutettu naisten yli 10% osuus sotilaista. Toin esille Suomen erityiskysymyksen tähän liittyen: ammattisotilaan uran edellytyksenä on käyty asepalvelus. Naisilla on mahdollisuus vapaaehtoiseen palvelukseen, jonka suorittaa vuosittain yli 500 naista. Hakijoiden määrä on noussut tänä vuonna uuteen ennätykseen, yli 1100:aan. Varusmiespalveluksen suorittavia miehiä on vastaavasti noin 24 000. Tästä osaltaan seuraa, että naisten osuus palkatussa sotilashenkilöstössä on nyt joitakin prosentteja. Tavoitteena on kuitenkin sen nostaminen.
_ _ _
Seminaarin illallinen oli Kuninkaallisen henkivartiokaartin upseerikerholla. Pihalla on ratsastuskenttiä, sivuilla hevostallit ja kenttien takana suuri maneesi. Melbournin 1956 olympialaisten ratsastuskilpailut pidettiin karanteenimääräysten vuoksi Tukholmassa. Ruotsi saavutti niissä 3 kultaa: kouluratsastuksessa Henri Saint Cyr, Juli (onkohan hänen mukaansa nimetty GB-kisojen vapaaohjelma Cyr?) ja kenttäratsastuksessa Petrus Kastenman, Iluster. Esteratsastuksen kullan vei Saksan Hans Günter Winkler, Halla.

Kisojen aikana puinen maneesi paloi – joku, pahojen puheiden mukaan australialainen, oli tumpannut savukkeensa maneesin puruihin. Tilapäinen maneesi rakennettiin yli 60 vuodeksi ja juuri on valmistunut uusi maneesi.

Petrus Kastenman (1924-2013) on toiminut myös suomalaisratsastajien valmentajana.


Hans-Günter Winkler on kaikkien aikojen menestynein esteratsastaja olympialaisissa seitsemällä mitalilla, joista viisi kultaista.

_ _ _
Upseerikerhoon liittyy kiinnostavia tarinoita – osan niistä kuulin jo vuosi sitten Itämeren maiden sotilaspappien kokouksessa. Vartioston päällikkö, majuri Philipp Scheinius sinisessä ratsuväen univormussaan esitteli kuninkaallista palatsia muistuttavaa kerhoa. Univormun sininen väri tulee Suomesta. Kustaa III:n 1770-luvulla Porvooseen perustama ratsastava kaarti kunnostautui erityisesti ja kuningas toi sen Tukholmaan. Käytävillä oli miekkoja ja aateliskilpiä, myös hakkapeliittoja komentaneen Arvid Hornin vaakuna.
_ _ _
Paksuilla kaltereilla suojatussa seinäkomerossa, lasin alla, oli pienikokoinen ehtoolliskalkki muistona Kaarle XII Pultavan taistelusta 1709, joka päättyi tappioon. Rykmentin pastori Creutz hautasi kalkin maahan ja seitsemän sotavankeusvuoden jälkeen palasi hakemaan sen. Nykyään kaarti käyttää Pultava-kalkkia vuosittain messussa ennen vaarallista Hubertus-ratsastusta ja osaston lähettämistä Afganistanin tai Maliin.
_ _ _
Kerhon aarteista puuttuu Kaarle XI:sta kaartin upseerille lahjoittamat kultaiset kannukset palkkioksi henkensä pelastamisesta. Kannukset hävisivät 1943. Ne jäljitettiin pian kultasepän liikkeeseen, jossa ne oli kuitenkin ehditty jo sulattaa romukultana. Kävi ilmi, että pelivelkoihin vajonnut kaartilainen oli vienyt kannukset. Toverineuvosto ojensi tälle ladatun revolverin. Kasarmin edustalla seisoo kuollut tammi paikassa, missä kaartinsa pettänyt päätti päivänsä. Tarina - mikäli on tosi - korottaa joukko-osastolle osoitetun lojaalisuuden ja kaartilaisten kunniantunnon merkitystä. Samalla se osoittaa ihmishengen halveksuntaa, jota ei tänä päivänä voi hyväksyä. Ehkä esimerkit sotilaskunniasta aikojen takaa kielivät siitä, ettei Ruotsi ole joutunut onnekseen puolustamaan maataan yli kahteensataan vuoteen.
_ _ _
Majuri Scheinius näytti seinältä kahta pienikokoista, taitavasti maalattua ratsastavan sotilaan kuvaa. Ne esittävät I:n ja II:n ratsastavan kaartin upseeria. Eräs kaartilainen – ja samalla taidemaalari, kuten Suomessa Hugo Backmansson (1860-1953, toimi 30 vuotta Pietarissa keisarin ratsuväen taistelumaalarina) – maalasi ne ehdolla, että ne ripustetaan kerhon seinälle hänen haluamallaan tavalla. Scheinius avasi maalausten viestiä, jonka vain ratsuväen sotilas voi nähdä: vasemman puoleisessa maalauksessa ratsukko menee koottua laukkaa hevonen kauniissa muodossa – kuin vaativassa kouluratsastusluokassa - oikealle, siis hyökkäykseen. Toisessa maalauksessa hevonen on pitkässä muodossa ja ristilaukassa kulkien vasempaan, siis perääntymissuuntaan. Kaartilaistaiteilija halusi näin korottaa omaa kaartiaan ja näyttää keskisormea toiselle. Sittemmin kaksi kaartia on yhdistetty yhdeksi, eikä samaa kilpailutilannetta enää ole.
_ _ _
Sama kilpailutilanne oli Suomessa Ratsuväkiprikaatin kahden rykmentin, Uudenmaan Rakuunarykmentin ja Hämeen Ratsurykmentin välillä. URR:n upseerien visiittikorteissa oli aatelisnimiä ja vapaaherrallisia tai kreivillisiä kruunuja - kuten rykmentin pastori Jaakko Haavio muistelee Nuoren papin päiväkirjassaan. HRR puolestaan oli talonpoikaisempi. Se puolusteli omaa paremmuuttaan käytännön osaamisella eikä suurilla puheilla. Tästä sitten miteltiin verissäpäin erilaisissa ratsastus- ja muissa kilpailuissa.

Suomeen hankittiin itsenäisyyden alkuaikoina yli 1000 ratsuväen miekkaa Ranskasta. Miekat on valmistettu 1870-luvun alussa ja niihin kuuluu kirkas metallinen tuppi. Miekat olivat kuitenkin liian pitkiä lyhytkätisille suomalaisille vedettäväksi ulos huotrasta. Niitä lyhennettiin siksi noin 10 senttiä. Vastaavasti kahvan väististä sahattiin irti osa messinkikaarista tuomaan tasapainoa lyhentyneelle miekalle. Upseerimiekat jätettiin entiselleen.

Olen saanut isältäni yhden miekan. PV myi niitä pienen määrän 1970-luvun alussa, kun suurin osa meni 50 kappaleen nippuihin sidottuina "pataan", romumetalliksi. Omassa miekassani on ranskalaisen valmistajan merkintöjen lisäksi kahvaan meistattuna teksti: 2.R:U.R.R.N.31 394 Rv.AUK.93. Juokseva numero 394 lienee vanhaa perua. Muut tekstit kertovat, että kyse on Uudenmaan Rakuunarykmentin miekasta, joka on ollut myös Ratsuväen alipuseerikoulun miekkana. Käytän miekkaa itse ratsuväen perinneratsastuksessa sodan ajan satulan kanssa, johon miekka ripustetaan kannattimessaan.
_ _ _
Illan päätteeksi seurasimme kentälle vahdinvaihtoon järjestäytynyttä ratsuosastoa. Maj. Scheinius katsasti jokaisen ratsun ja tallimies kulki jäljessä pyyhkien kuolaa niiden turvasta. Vapaaehtoinen yhdistys, vuodesta 1985 Förening för den Beridna Högvakten ja sen 50 000 jäsentä hankkivat ja ylläpitävät tarvittavat 80 hevosta. Myös suomalaiset saavat liittyä jäseniksi. Etuihin kuuluvat mm. tallin ja hevosten esittelyt.

Matkallaan vartiopalvelukseen kuninkaan linnaan ratsastajilla on aseena lyhyt karabiini ja sadeilman vuoksi musta sadetakki. Hevosten varustuksena on sininen satulahuopa ja siinä kaartin embleemi sekä valkoinen riimunaru. Soittokunnan ensimmäisen ruodun ratsut ovat kimoja, timpanit eli patarummut kärjessä. Edellä ja jäljessä ratsastaa poliisi, joiden ratsuilla on sininen loimi. Silmämääräisesti vaikuttaa siltä, että ratsastajista ainakin 10% on naisia.
_ _ _
Harrastan myös itse ratsastusta vaatimattomalla tasolla. Kuvassa Takkulan ratsastuskoulun FWB-ruuna Maranello "Nemo". Kuvaajana Takkulan ratsastuskoulun johtaja Anu Iivanainen. Alinna: Pekka Särkiö ja Maranello Takkulan estekisoissa 17.6.2017, kuva: Veera Mäkelä.


Jälkikirjoitus: Tukholman olympiaratsastuksessa 1956 oli mukana myös suomalaisia, kuten eversti Mauno Roiha, Laaos (31. kouluratsastuksessa). Hän valmensi Takkulassa ratsastajia vielä 1970-luvulla. Katso tästä blogini 12.12.2016 "Remy ja se toinen".

21 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Kenttäpiipsa Pekka Särkiö :”Kasarmin edustalla seisoo kuollut tammi paikassa, missä kaartinsa pettänyt päätti päivänsä.”

    Kuolleesta tammesta tuli mieleen Gedänkstette Buchenwald ja leirin seinällä ollut näyttely leirillä olleiden lasten tekemistä piirustuksista. Kun eteen tuli Zärtlichkeit (=hellyys?] –niminen piirustus, jossa pieni varsa nojasi emonsa kylkeä vasten, en enää pystynyt pidättelemään itkua, vaan juoksin istumaan ja itkemään keskitysleirin pihalla olevalle kannolle, jonka sanottiin olevan Goethen tammen kanto.

    Hyvää juhannusta kenttäpiispalle ja hänen läheisilleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Hyvää juhannusta ja kohtahan on Pekankin päivä. Raahessa juhlimme joka vuosi kaupunkimme perustajaa Pehr Brahea Pekanpäivät-viikonloppufestarina. Brahen vaakunassa ollut ratsumies periytyi myös kaupungin vaakunaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Kiitos Teemu päivän Kotimaan kolumnistasi, jossa oli jälleen paljon kiinnostavia oivalluksia. Luin sen tarkkaan alleviivaten. Kiitos Juhannuksen ja Pekan päivän muistamisesta. Samoin Raaheen hyvää juhannusta!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Lueskelut järkälemäistä Rommelin elämäkertaa. Teoksen yksi suuri anti oli saada havaita, miten paljon inhmimilistä ja tarpeetonstä kauhua ja kärsimystä saadaan aikaan sinänsä järjettömän sodan lisäksi myös monien upseerien järkyttävästä turhamaisuudesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Kiitos Seppo kommentista. Turhamaisuuden aiheuttama kauhu ja kärsimys maailmassa on todellakin niin turhaa. Yleensä pienet ja heikot kärsivät, alkaen lapsista sodassa, tai turkis- ja tuotantoeläimistä ahtaissa oloissa. Sotilaskulttuuri on oma lukunsa, johon on voinut etenkin aiemmin kuulua turhan kärsimyksen aiheuttamista – alkaen simputuksesta. Minulla on se kuva, että upseereilla on nykyisin yleensä hyvä palvelusmoraali, johon kuuluu kurinalaisuus – ja jos ei niin olisi, ja vääryyksiä tapahtuisi, olisivat ne nopeasti tutkinnassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Kiitos kommentin kommentista Pekka. Tarkoittamani turhamaisuuden tuottama kärsimys ja kuolema ei rajoitu vain palvelusmoraaliin tai ohjesääntöihin. Päätösvaltaisen korkea-arvoisen upseerin sisänsä säännöt ja kurin täyttävät päätökset kun nousevat juurikin sodan aikana sangen usein halusta kohota asemassa ja saada mainetta ja kunniaa. (mitä kunniamerkkijärjestelmä vielä lisää) Näin oli paljolti Rommelinkin kohdalla,joskin hän komensi hyökkäyksiä myös ylempiensä kieltoja uhmaten.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Ei tuo havaintosi Seppo ole varmaankaan ollut tuntematon ilmiö Suomessakaan. Komppanioiden, Pataljoonien, Rykmenttien ja Divisioonien saavutukset laskettiin usein sen komentajan ansioksi, mistä seurasi palkitsemisia kunniamerkein tai ylennyksin. Tämä saattoi kannustaa komentajia ottamaan riskejä ja ”istumaan miestensä housuissa tuleen.” Usein rohkeus ja aloitteellisuus sotatoimissa kuitenkin koitui suomalaisten sotatoimien eduksi. Mannerheim ja monet muut pitkään joukko-osastoissa palvelleet upseerit kyllä ymmärsivät hyvin, että joukon menestys koostuu kaikkien panoksesta, niin miehistön, aliupseeriston kuin upseersitonkin. Siksi Mannerheim päätti perustaa Mannerheim-ristin, korkeimman kunianmerkin, joka voitiin myöntää poikkeuksellisesta neuvokkuudesta ja urheudesta sotilasarvosta riippumatta, sotamiehestä kenraaliin. Se myönnettiin 192 henkilölle.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Suomessa taitaa vieläkin elää jonkilainen ylpeys suomalaisten taistelupanoksesta Kustaa Aadolfin ajoista karoliineihin. Ne sodat olivat luonteeltaan dynastisia valloitussotia ja katastrofaalisia Suomen herttuakunnalle. Parasta mitä noina aikoin tapahtui oli Pultava ,jossa Ruotsi_Suomen silloinen suurvalta armeija tuhottiin tavalla mistä se ei koskaan toipunut. Pikku Vihan ja Kustaan sodat olivat vaivaisia yrityksiä palautta suurvalta . Onneksi niissäkin epäonnistuttiin. Suomen Sodan tappio oli Suomelle siunaus. Sen seurauksena syntyi selvästi hahmotettu Suomen Suurruhtinaskunta , jolloin Suomi ensikerran käsitettiin valtiona.

    Ruotsin upseeristo vaalii noiden aikojen muistoja nostalgisesti . Ruotsin aatelisto dominoi upseerikuntaa ainakin 1950-luvulle. Maailmansodan pakoittama upseerikunnan laajennus pakotti ottamaan ei aatelisia myös korkeimpiin virkoihin tuoden pätevyyden virkakriteeriksi.

    Mikä päivittäistä keskustelua seuraavaa hämmästyttää ,on sekä armeijan että poliittisen johdon Venäjän pelko . Keskustelusta päätellen luullaan, että Venäjä voisi tehdä Ruotsiin jonkinlaisen sotilaallisen kaappaushyökkäyksen muusta maailmantilanteesta välittämättä ja sellaisen poliittisista seurauksista huolimatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Opiskelijaporukka kävi 60- ja 70-luvun vaihteessa Puolassa ja pani merkille vanhojen rakennusten vauriot, joita oli korjailtu milloin mitenkin. Opas kertoi niiden olevan hakkapeliittojen riehumisen jälkiä. 30-vuotista sotaa nimitettiin muistaakseni puolalaisittain vedenpaisumukseksi, joka jakoi historian kahtia aikaan ennen ja jälkeen onnettomuuden. Mielikuva sankarillisesta ratsuväestämme sai aika kolauksen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Markku, kiitos historian analyysistä. Olet oikeassa, että varsinkin Kustaa II Adolfin sotiin osallistuneiden suomalaisyksiköiden muisto elää edelleen ja on eräiden nykyisten joukko-osastojen perinteiden pohjana. Silloin huomio kiinnittyy ennen kaikkea sotataitoon, kestävyyteen ja lojaaliuteen kuninkaalle.

      Sen sijaan tuolloisten sotien päämäärät ja tulokset eivät ole samalla tavalla perinteiden vaalimisessa esillä. Kustaa II Adolfin ja Ruotsin käymä Puolan sota (Sigismundin mahdollisen vallankaappauksen estämiseksi) ja sen jälkeen osallistuminen 30-vuotiseen sotaan protestanttisten ruhtinaskuntien suojelemiseksi keisarin katolisen armeijan hyökkäykseltä nähtiin tavoitteiltaan oikeina.

      1600-luvun sotien tuloksena Ruotsi sai Itämeren maakuntansa, jotka olivat myöhemmin Kaarle-kuninkaiden valloitussotien sillanpääasemana. Näistä 1700-luvun sodista -mukaan lukien Kustaa III huonosti johdettu sota 1790-luvulla – samoin kuin Suomen sodasta 1808-09 ei paljon herooisia perinteitä ole jäänyt vaalittavaksi – yksittäisiä taisteluita lukuun ottamatta, kuten Porrassalmi 13.6.1789, missä kapteeni Döbeln haavoittui otsaan. Myöhemmin hän Runebergin runossa ratsasti kenraalina samalla taistelupaikalla Suomen sodassa ”aukkoja katsellen”. Kuvaavaa on se, että Runeberg käytti ”Vänrikkien” taustamateriaalina Kustaan sodan materiaalia, mutta siirsi sen 16 vuotta myöhemmin käytyyn Suomen sotaan. Esimerkiksi Porrassalmen taistelun 1789 sankari oli suurikokoinen mustalaiskorpraali (Mårten Rask?), josta tuli runossa yksinkertainen Sven Duva. Suomen sota oli tosin klassinen puolustussota syvällä omalla maaperällä, joten siinä ei ole sodan oikeutetun päämäärän suhteen epäilystä.

      Kustaan sodan aikaiset Anjalan liitto ja Liikkalan upseerikapina reaktioina kuninkaan toimiin ja huonoon sodan johtoon on nähty myöhemmin ennakoivan Suomen autonomiaa ja itsenäisyyttä. Jälkikäteen arvioiden Suomi alkoi syntyä kansallisvaltioksi autonomian aikana, minkä mahdollistivat Aleksanteri I ja II sallivuudellaan, ja mihin Nikolai I, Aleksanteri III ja Nikolai II slavistisella painostuksella Suomea paradoksaalisesti ajoivat. Kansallistunne sekä sitä heijastaneet taiteilijat, säveltäjät, tiedemiehet ja urheilijat kypsyttivät identiteettiä, joka oli käyttövoimana Suomen itsenäistymisen prosessissa 1917-1918.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Markku, viittaat myös Ruotsin päivittäiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. En voi ottaa siihen kaikilta osin kantaa, mutta totean jotain keskustelun taustoista. Ruotsin tilanne on aika lailla eri kuin Suomen. 2010 Ruotsi luopui asevelvollisuudesta ja samalla laski sodan ajan vahvuuttaan luottaen siihen, että Eurooppa on sotansa jo sotinut ja rauhasta on tullut pysyvä olotila – siitä huolimatta että Venäjä hyökkäsi yllättäen Georgiaan 2008. Ruotsin asevoimien tarkoituksena oli lähinnä osallistua kansainväliseen kriisinhallintaan sekä valvoa maa-, ilma- ja merialueita. Ukrainan sota ja sen mukana muuttunut turvallisuustilanne myös Itämeren ympäristössä pakotti Ruotsin arvioimaan puolustustaan uudelleen ja palauttamaan (valikoivan) asevelvollisuuden.

      Ruotsin tilanne kiinnostaa myös Suomea. Mannerheim tunnusteli 1900-luvun alussa puolustusyhteistyön mahdollisuutta Ruotsin kanssa. Ruotsi ei ollut siihen halukas. Myöhemmin sille olisi voinut olla tarvetta. Saksa halusi 1930-luvulla päästä kiinni Pohjois-Ruotsin malmivaroihin ja tuloksena olisi saattanut olla Suomen joutuminen vastakkain Venäjän lisäksi Saksan kanssa (Meinander valottaa näitä näkymiä äsken ilmestyneessä Mannerheim-elämäkerrassaan). Nyt puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa on kuitenkin syventymässä. Vielä viime vuonna EU:n rapautumista pelättäessä nähtiin eräänä visiona pohjoismaiden yhteistyön tiivistyminen 1300-1500 lukujen Kalmarin unionin tapaan. Nyt ainakin Saksan Merkelin ja Ranskan Macronin aikana EU näyttää edelleen kestävän. Maantiede kuitenkin pitää Ruotsi-yhteyden syventämisen myös tulevaisuuden vaihtoentona.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Martti, ”hakkapeliittojen riehumisen jäljet” voivat olla tarinoista huolimatta melkein keiden tahansa aiheuttamia 400 vuoden ajalta. Detlef Pleiss on tarkkaan tutkinut arkistolähteistä suomalaisten sotilaiden elämää sotaretkellä. Se on ollut erityisen kurinalaista. Etelä-Saksassa talvileirissä sotilaat kärsivät nälästä mieluummin kuin rasittivat asukkaita. Muona hankittiin ostamalla. Ryöstelystä rangaistiin ankarasti. On totta, että Lützen ja Kustaa II Adolfin kaatuminen 1632 olivat käännekohta, jonka jälkeen sotilaskuri alkoi höltyä.

      On muistettava, että Eurooppa oli täynnä vaeltavia sotajoukkoja, palkka-armeijoita ja yksityisarmeijoita, kuten Wallensteinilla. Satojen tuhansien sotilaiden joukossa pienillä 130-senttisillä suomenhevosilla ratsastavat suomalaisisännät (joukossa Heikki Pietarinpoika Virmaila ja poikansa – esivanhempani) sekä -rengit olivat vain pieni osa kaikista sotilaista. Heihin kuitenkin liitettiin tarinoita lappalaisesta noituudesta ja yli-inhimillisistä voimista. ”Haccabellorum” oli pelottelusana, jolla sai lapset hiljaisiksi. Iltarukouksessa piti pyytää, että Herra varjelisi ruotsalalaisilta – tällä tarkoitettiin suomalaisia.

      Hakkapeliittojen maine perustui keveyteen, nopeuteen ja häikäilemättömyyteen. He ratsastivat päin raskaita, haarniskoituja kyrassieereja, laukaisivat pistoolinsa lähietäisyydeltä sekä vetivät miekkansa esiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Miksi häikäilemättömiksi koulutetut ratsumiehet olisivat taistelun tauottua siitä rauhoittuneet? Sota raaistaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Kommentti hakkapeliittojen taktiikasta. Asia on päinvastoin . Se oli keisarilliset jotka sotivat karakuloiden. Hakkapelitoilla oli myöskin (hyvin epämukava) rintahaarniska ja he sotivat ”ranskalaiseen tyyliin” rynnäkönä miekka sojossa pistoasennossa. Tämä yllätti kyraseerit ja heillä tuskin oli edes miekka esillä ,vaan laukaistu pistooli kädessä. Heidän joukkojaan , ainakin Breitenfeltissä olivat hakkapeliittojen sekaan solutetut musketöörit vähentäneet , horjuttaen heidän uskoaan voittamattomuuteensa. Silti he karakoloivat viisi kuusi kertaa mutta eivät musketöörien takia päässeet pistoolin tehokkaan kantomatkan (n 20 m) päähän hakkapelitoista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Särkiö sanoo:

    Olet oikeassa Markku, karakulointi oli keisarillisten taktiikka ja päin hyökkäys suomalaisten, ainakin Breitenfeldissä. On vaatinut kovaa luontoa ratsastaa pienemmillä hevosilla ja kevyemmillä varusteilla päin vastustajaa. Jos taistelukentällä oli pikenieerejä, niiden tehtävänä oli pitää ratsuväkeä loitolla musketööreistä – ja tarvittaessa ratsuväestä ja tykistöstä – tukemalla viisto monimetrinen keihäs maahan ja osoittamalla sen terä hyökkääjään. Monen sadan pikenöörin keihäsmetsä oli melkoinen este ratsuväelle.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Pienet tammat sapelinheiluttajineen olivat ketterämpiä kuin raskaat orit, joilla on rautapukuiset peitsimiehet selässään. Se on voinut olla pirullisen hauskaakin leikkiä, kun siihen on ensin uskaltanut ryhtyä. Erilaiset hevoset kohtasivat aiemmin ristiretkillä. Saraseeneilla ei ollut silloin pistooleita, mutta tataarijouset, joilla saattoi ampua tappavia nuolia joka suuntaan – perääntyessäänkin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    Inkkarileffoja katselleena muistan myös Yhdysvaltojen ratsuväkeä, joka tuli aina viime hetkellä fanfaarit raikuen apuun. Sen uljaus sai mielessäni pahoja kolauksia, kun luin Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen -historiateoksen intiaanisodista. Naiset ja lapset kokivat sietämätöntä julmuutta hyvin dokumentoiduissa verilöylyissä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Särkiö

    Kenttäpiispa ja Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti. Harrastan mehiläistarhausta ja maatiaiskanojen kasvatusta, esteratsastusta ja nykyaikaista viisiottelua. Minulle tärkeitä asioita ovat luonto ja sen elinvoiman turvaaminen, ekologinen elämäntapa, historian tuntemus sekä kestävän yhteiskunnan puolustaminen.