Tällä viikolla somessa on kohuttu kirkkohallituksen äskettäin julki tulleesta lausunnosta niin sanottuun translakiin. Sieltä keskustelu on noussut jo iltapäivälehtiin, ja jatkoa seurannee kristillisissä medioissa (ensimmäisinä Kotimaa). Lausunnon valmisteluprosessiin liittyy kysymyksiä, koska lausunto on valmisteltu ainoastaan virkamiestyönä ja hyväksytty ainoastaan kirkkohallituksen virastokollegiossa. Tähän tuskin kiinnitettäisiin huomiota, mikäli lausunto ei poikkeaisi monista kirkon aiempien sukupuolikysymyksiä käsitelleiden lausuntojen teologisista perusratkaisuista tai esimerkiksi kirkolliskokouksen kirkon kristinopiksi hyväksymän katekismuksen opetuksesta. Koska lausunto poikkeaa niistä radikaalisti, herää kysymys, miksei arkaluontoiseen kysymykseen liittyvän lausunnon valmistelussa ole käytetty riittävää teologista asiantuntemusta, vaan yksittäisen viranhaltijan valmistelusta on tuotettu  radikaalisti kirkon ihmiskuvasta ja teologisesta antropologiasta poikkeava lausunto. Koska lausunnon laatimiseen liittyvät menettelytavalliset kysymykset tullaan varmasti ottamaan keskustelun kohteeksi (ja on jo otettu), en keskity tässä blogissa enempää niihin, vaan arvioin siinä esitettyä tulkintaa siitä, mitä ihmisen luotuisuus Jumalan kuvana merkitsee suhteutettuna teologian historian käsityksiin Jumalan kuvasta. Aihesta olen laajan tutkimustyöni lisäksi kirjoittanut aiemminkin useissa blogeissani.

Jumalan kuva kirkkohallituksen lausunnossa

Lausunto on kirkon lausunnoksi siinä suhteessa erikoinen, että sen korpustekstistä n. 4/5 keskittyy lakiesityksen arvioimiseen ihmisoikeusjuridiikan näkökulmasta.  Lainsäätäjällä voisi arvella olevan runsaasti omaa asiantuntemusta tältä alueelta ilman, että kirkon asiantuntijalausunnossa olisi tarvetta sellaiseen keskittyä. Sen sijaan näkökulma, jota kirkolta voisi kuvitella odotettavan olisi sen näkemys lakiesityksestä sen oman ihmiskuvan ja opetuksen kannalta. Lausunnon oikeastaan ainoa tällainen, teologinen osuus on kuitenkin erittäin lyhyt. Siinä lakiesitystä arvioidaan  vain suppeasti Jumalan kuva –opin kannalta:

Teologisesti on kyse siitä, että jokaisessa ihmisessä Jumalan kuva ja kaltaisuus näyttäytyy yksilöllisellä ja persoonallisella tavalla. Oman itsenään jokainen ihmisyksilö on ainutlaatuinen ja arvokas kuva Jumalasta. Luomiskertomuksessa kerrotaan, miten Jumala lopuksi katsoi kaikkea luomaansa, ja kaikki oli hyvää (1. Moos. 1:31). Edistämällä tasa-arvoa ja transihmisten asemaa kirkko kunnioittaa Jumalan luomistyön moninaisuutta ja rikkautta.

Kristillisessä teologiassa Jumalan kuva on yksi keskeisimpiä käsitteita, joka muodostaa lisäksi eräänlaisen hengellisen, henkisen ja fyysisen – transsendentin ja immanentin – välisen risteyskohdan jokaisessa ihmisessä. Lausunnon käsitys Jumalan kuvasta sen sijaan on kokonaan tämänpuoleinen. Se myös tulkitsee kaiken luomakunnassa vallitsevan vaihtelun Jumalan luomistyön seuraukseksi.

Jumalan kuva kirkon tulkintaperinteessä

Luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa laajin Jumalan kuva –käsitettä selittävä teksti löytyy Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta syntiinlankeemusta käsittelevän uskonkohdan yhteydestä. Sen tehtävänä on selvittää, mitä merkitsee se ihmisen luotuisuus Jumalan kuvaksi eli ns. alkuvanhurskaus, jota synti turmelee. Kohta käy laajasti läpi klassisen teologian näkemyksiä, joiden päälle se rakentuu:

[…] alkuvanhurskauteen ei ollut määrä sisältyä vain ruumiin ominaisuuksien sopusuhtainen kokonaisuus, vaan myös nämä lahjat: varma tieto Jumalasta, jumalanpelko ja luottamus Jumalaan tai ainakin vilpitön kyky saavuttaa nämä. Tästä on Raamattu todisteena, se kun sanoo, (1 Moos. 1:26, 27) että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisekseen. Mitä tämä muuta on kuin että ihmiseen oli pantu sellaisen viisauden ja vanhurskauden kuva, hänen viisautensa käsitti Jumalan ja että Jumala heijastui hänen vanhurskaudessaan. Ihmiselle oli toisin sanoen annettu nämä lahjat: Jumalan tuntemus ja jumalanpelko, luottamus Jumalaan jne. Tällä tavoin nimittäin selittävät Jumalan kaltaisuuden Irenaeus ja Ambrosius. […] Myös Paavali Efesolais- (Ef. 5:9) ja Kolossalaiskirjeissään (Kol. 3:10) […]. Lombarduskin […]. Me lainaamme vanhojen opettajien sanoja, jotka käyvät täysin yksiin sen kanssa, miten Augustinus Jumalan kuvaa tulkitsee.

Jumalan kuva ymmärretään siis Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa, kuten sitä edeltävässä ja pitkälti seuranneessa teologiassakin, ihmisen erityislaatuisena yhteytenä Jumalaan. Kuva merkitsee heijastusta: ihmisellä on intiimi yhteys Jumalaan, koska hänet oli luotu Jumalan yhteyteen mieleltään ja sielultaan ja nämä heijastivat Jumalaa. Tämän heijastuksen teologia lisäksi tulkitsee Kristus-yhteydeksi: Kristus on se Jumalan Viisaus, jossa, jonka kautta ja jonka yhteyteen maailma ja ihminen on luotu. Ihanteellisessa alkutilassa ihminen ymmärtää Jumalaa, itseään ja maailmaa tämän yhteyden ja osallisuuden kautta, ja on sikäli ja varsinaisesti Jumalan kuva, jossa heijastuu Jumalan kaltaisuus. Synti turmelee tätä yhteyttä: ihmismieli kääntyy pois Jumalasta, pimentyy, ja menettää itseään ja maailmaa koskevan ymmärryksen, kun se menettää osuuden Jumalasta. Tunnustuskirjat katsovat tällä ymmärryksen hämärtymisellä olevan vastaava vaikutus myös tunne-elämään. Useiden eri teologien käsityksiä referoiden ne kuvaavat sielun joutuvan tämän hämärtymisen seurauksena hämmennyksen ja epäjärjestyksen valtaan. Mm. Tuomas Akvinolaista lainaten todetaan:

Tuomas: "Perisyntiin kuuluu se, että alkuvanhurskaus on riistetty, ja tähän liittyy sielunelämän eri puolien epäjärjestys; ei siis ole kysymys pelkästään puutoksesta, vaan eräänlaisesta turmeltuneesta perustilasta."

Tunnustuskirjat ja niiden siteeraamat teologianhistorian suurten linjojen piirtäjät tulkitsevat siis Jumalan kuvan liittyvän suoraan ihmisen suhteeseen Jumalaan. Joskus  korostuu ns. relationaalinen, joskus ns. ontologinen tulkinta, eli määrittyykö tämä suhde osallisuutena vai suuntautumisena. Sen kohde ja suunta on kuitenkin selvillä. On langettu, ja menetetty yhteys halutaan palauttaa. Siksi Jumala tulee ihmiseksi Kristuksessa. Oppi Jumalan kuvasta liittyy näin suoraan pelastusoppiin, on sen toinen puoli. Martti Luther, jonka Jumala kuva-opista Eero Huovinen on tehnyt kattavan suomenkielisen tutkimuksen Kuolemattomuudesta osallinen, selittää Genesis-kommentaarissaan:

”Evankeliumin kautta tapahtuu, että tämä kuva korjaantuu. […] Meidät uudistetaan ikään kuin paremmaksi kuvaksi, kun synnymme ikuiseen elämään (tai pikemminkin ikuisen elämän toivoon) uskon kautta, jotta elämme Jumalassa ja Jumalan kanssa ja olemme yhtä hänen kanssaan, niinkuin Kristus sanoo.”  (WA 42, 48, 11-16)

Kuva tulkitaan siten varsinkin luterilaisessa teologiassa korjautuvaksi ja paranevaksi. Luther ja keskiaikaiset selittäjät tulkitsevat sitä mm. Laupias samarialainen –vertauksen valossa: Synti ja synnin rosvojoukot ovat haavoittaneet ihmistä, jonka Kristus vie kirkon hospitaaliin eli majataloon / sairaalaan. Siellä hän alkaa hoitaa ihmistä siten, että hänen haavansa paranevat. Vertauksen innoittamana Luther kuvaa tässä maailmassa elävää ihmistä märkivien haavojen peitossa olevaksi puolikuolleeksi, joidenka alta Jumalan luomistyötä saattaa aluksi tuskin nähdä muuten kuin uskon kautta. Kohdatessaan matkalla temppeliin haavoitetun tien vieressä viruvan ihmispolon pappi, joka kulkee ohi ihastellen tässä Jumalan luomistyön moninaisuutta, voi miettiä tehtäväänsä ja paikkaansa vertauksessa.

Jumalan kuvana ja sitä vastaan toimiminen

Kirkkohallituksen lausunnon ongelmallisuus on yhteyksissä postmodernissa ajattelussa niin usein ilmenevään ja sieltä teologiseen ajatteluunkin murtautuvaan kriteerien puutteeseen. Kirkon hengellisessä tulkintaperinteessä kysymys todellisuudentulkinnan kriteereistä yhdistetään ennen kaikkea oppiin Jumalan kuvasta. Jumalan kuva on ensisijaisesti ihmisen hengellinen ymmärrys, jolla hänelle (eläimistä poiketen) avautuu pääsy ymmärryksen periaatteisiin, yleiskäsitteisiin ja lakeihin, kauneuden, hyvyyden ja totuuden kaltaisiin transsendentaaleihin, käsitteelliseen ajatteluun, jonka kautta hän voi (ja hänellä on velvollisuus) tulkita maailmaa, itseään ja Jumalaa. Jumalan lähestyminen johtaa mielen suoristumiseen ja ymmärryksen sekä tunne-elämän kirkastumiseen, etääntyminen hänestä taas kieroutumiseen (incurvatio in se) ja hämärtymiseen. Kaikki ei suinkaan tämän näkemyksen valossa ole yhdenvertaista ja hyvää, ei etenkään sellainen, joka vie sisäiseen ja ulkoiseen hajaannukseen, hämmennykseen ja itsen torjuntaan. Arvostelukyvyn lahja (discriminatio) ja sen käyttö, joskus kutsuttu henkien erotteluksikin, on yksi ihmiselle annetuista suurimmista lahjoista ja velvollisuuksista, jonka avulla hänen on navigoitava aatteiden, impulssien ja hämmennyksen viidakossa.

Jumalan kuvaan liittyvät myös käsitykset koko ihmisestä. Niihin tunnustus liittää myös ruumiin ominaisuuksien sopusuhtaisen kokonaisuuden ymmärtämisen. Se liittyy myös ihmisen maalisiin kutsumuksiin ja luomiseen mieheksi ja naiseksi, minkä Jumala näki hyväksi. Kuten nähdään, sukupuolisuus ei ole tulkintaperinteen keskiössä, mutta ei periferiassakaan. Sen noustessa keskiöön, tärkeimmän jäädessä paitsioon, lähestymistapa on hengellisesti täysin nurinkurinen. Uppoamista maallisiin ja hengellisille sokeutumista pidetään tulkintaperinteessä perisynnin keskeisimpänä vaikutuksena. Sitä seuraa näiden maallisten pitäminen rikkautena, ja lähimmäistä etsivän rakkauden sijaan niistä riitely. Sen kumppaneiksi hakeutuvat helposti oikeassaolemisen ylpeys ja omaa mielipidettä tai 'substanssia' – kuten Luther sitä nimittää, minkä varaan ihminen oman olemassaolonsa rakentaa – suojeleva viha, ja niihin liittynyt sielu pimentyy entisestään antautuessaan halukkaasti näiden passioiden taistelukentäksi.

***

Nostan tähän vielä keskusteluun lisäämääni kommentin:

On tietysti totta, että lakiesityksestä annettuun lausuntoon ei voi mahduttaa mitään kovin pitkiä teologisia selostuksia, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Mutta kirkon oppi Jumalan kuvasta on esitetty lausunnossa äärimmäisen yksipuolisesti. Sen pohjalta transasiaan nousisi ainakin näkökulma, että kaikkea moneutta ja sukupuolihämmennystä ei voi yksiselitteisesti pitää ihmisen luotuisuuteen Jumalan kuvana kuuluvana, ja näin väittäminen on eettisesti ja teologisesti vastuutonta. Näkemys liittyy kapeutuneeseen Jumalan kuva -opin tulkintaan, josta puuttuu sen suhteuttaminen syntioppiin ja oppiin pelastuksesta Jumalan kuvan palautumisena ja kirkastumisena, joiden yhteyteen oppi Jumalan kuvasta elimellisesti kuuluu.

Edelleen erilainen hämmennys ja konfuusio, ruumiin ja mielen välinen ristiriita, liittyvät oppihistoriallisesti nimenomaan perisyntiin liitettyihin seurauksiin. Sielunhoidossa kirkko kohtaa detransitiota yrittäneitä tai yrittäviä, jotka katuvat syvästi transhoitojen heille aiheuttamia pysyviä vahinkoja, kuten hedelmättömyyttä. Alueella on edettävä varovaisesti ja pastoraalisesti, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että erityisesti autismin kirjolaiset ovat tässä vaaravyöhykkeellä, koska he kokevat helposti vierautta sukupuoleensa ja toivovat transhoidoista apua ongelmiin, joita ne eivät voi korjata. Tässäkin kaikien tulkitseminen positiiviseksi moninaisuudeksi, ja sulkeutuminen toisenlaiselta palautteelta, voi johtaa pysyvään vahinkoon. Kuitenkin, kun kirkko puhuu teologiaa ja perustelee sillä lausuntonsa, sen pitäisi tehdä tämä perustellusti ja reflektoidusti, eikä käyttää opinkohtia ad hoc jonkin näkökulman perustelemiseksi irrottaen yksittäinen aspekti opin kokonaisuudesta. Kristillinen ihmiskäsitys on muotoutunut vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa koetun ja eletyn elämän seurauksena sisällyttäen sitä itseensä. Opin irrotaminen tästä kokonaisuudesta ja tiivistäminen vain yksipuoliseksi näkemykseksi tekee sille ja kristilliselle ihmiskäsitykselle väkivaltaa. Ja tämä ihan pelkästään Jumalan kuva -opin ydintä tarkastellen, ottamatta edes huomioon kirkon laajempaa sukupuoliopetusta, joka ei teologisesti ole edes tämän opin keskiössä.