Irja-piispa ja Ruttopuiston rovasti vanhenivat samassa toimitalossa seitsemän vuotta. Minä tosin olin aloittanut tuon vanhenemisen Bullalla eli Bulevardin ja Annankadun kulmatalossa jo kolme vuosikymmentä aikaisemmin. Koskaan emme kuitenkaan tulleet toimeen keskenämme, mikä seikka ei johtunut siitä, että v. 2010 en äänestänyt piispaksi Askolaa vaan omaa esimiestäni Matti Poutiaista. Kyse oli siitä käytännön syystä, että aivan vastakkaisilla puolilla kaupunkia asuvina meillä ei ollut yhteistä työmatkaa. Vaan eläkkeellepä me sitten lähdimmekin miltei yhtä jalkaa vuonna 2017, minä elokuun alussa, Irja lokakuun lopussa.
Finaalissa me olimme molemmat jo aika lailla kaput. Eläkkeelle siirtyminen merkitsi ikään kuin elämän sivuraiteelle joutumista, eksymistä, humpsahtamista aivan toiseen todellisuuteen, johon kumpikin joutui täysin valmistautumatta. Näkövammautuminen söi minulta lopulta kaikki voimat, Irja taas sai koko piispanaoloaikansa painia sen ristiriidan kanssa, että pitäessään esillä heikkojen ja sorrettujen asiaa, sanomaa toivosta ja paremmasta huomisesta, hän joutui jatkuvasti suojautumaan erilaisilta paskamyrskyiltä.
Eläkkeellä Irjaan iski voimakas jälkiuupumus, minulla taas ensimmäinen eläkevuosi meni muutamankin sukulaisen kuolinpesän asioitten hoitamisessa. Sitten vasta pääsin itse jälkiuupumaan.
Pari päivää ennen eläköitymistään Askola vastaanotti Minna Canth-palkinnon, jonka myöntänyt raati totesi perusteluissaan osuvasti: ”Suomen evankelisluterilaisen kirkon ensimmäisenä naispuolisena piispana Irja Askola on rikkonut lasikaton, jonka sirpaleet ovat haavoittaneet syvästi häntä itseäänkin. Kärjistyneessä mielipideilmastossa Askola on ottanut vahvasti kantaa inhimillisyyden, suvaitsevaisuuden, monikulttuurisuuden ja tasa-arvon puolesta”.
Mahtaako Irja Askola kirjoittaa mu(i)stelmateoksen, jollaisia näkyvillä paikoilla olleilta ihmisiltä on pruukannut ilmestyä työuran jälkeen etenkin silloin, jos ja kun korvan taakse ja varsinkin hampaankoloon on jäänyt jotakin sellaista, mitä pitäisi vähän tuulettaa? Kyseinen kirjallisuudenlaji on nimeltään kaunakirjallisuus.
Tuskin tulee Askolalta kaunakirjaa, sillä kun tutustuin lähemmin Irjan hiljaiseloon, niin kävi ilmi, että hänellä on näihin asti ollut kirjoittamisen suhteen jonkinlainen tulppa. Lehtihaastattelut, joihin olen tutustunut, tietävät kertoa, että piispa oli vain naiivisti kuvitellut, että kyllähän hän nyt eläkkeelle osaisi jäädä. Vaan kovastipa erehtyi tässä hän.
Kaksi kuukautta eläkkeelle jäämisestään hän kyhjötti sohvan nurkassa tekemättä mitään, ei tavannut ihmisiä, ei käynyt missään. Hänellä oli suruaika. Elämältä oli pudonnut pohja ja kadonnut tarkoitus. Sanat ottivat hatkat. Hän ei pystynyt puhumaan. Ja jos hän yritti ajatella, mieleen nousivat vanhat työasiat, lähinnä ne ikävät, jotka hän oli yrittänyt unohtaa.
On kova pala, kun kerta heitolla menettää elämästä rytmin ja tatsin, työhuone katoaa, kalenteri tyhjenee, virka-avainnippu otetaan sinulta pois, ympäriltä haihtuvat työtoverit ja ne, joiden vuoksi ja hyväksi olet työtäsi tehnyt. Et kuulu enää jengiin. Lopulta allekirjoitat paperin, jossa ilmoitat sanoutuvasi irti työstäsi.
Itsetutkiskeluun kutsuneita suuria kysymyksiä Askolalla oli ainakin kolme: Onko minusta välittynyt enemmän armo kuin tuomio? Olenko ollut enemmän tervetulotoivotus kuin torjunta? Ja millaisen tunnejäljen olen jättänyt? Mikään ei taitaisi olla sen katkerampaa kuin havainto, että olisi itse muodostunut suurimmaksi esteeksi oman työnsä menestymiselle.
Työvuosinaan piispa keskittyi myönteisiin asioihin, vihaviestit hän sivuutti. Nyt piti sohvan nurkassa nuolla haavat, laskea kaikki saadut tikariniskut. Käytävä läpi inhat muistot yksi kerrallaan. Sellainen on tuskallista, mutta välttämätöntä. Eteenpäin ei pääse, jos menneet asiat ovat selvittämättä. Eläkkeellä niitä ei elämän rajallisuuden tiedostava ihminen voi enää väistellä tai vähätellä.
Askola sanoi parissakin haastattelussa, että hänestä on taas tullut seurakuntalainen. Tämä pitää toki paikkansa sikäli, että hän on edelleen entisen työmaani eli Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan jäsen ja vaikka hän ei mitään erityiskohtelua osakseen tahtoisikaan, niin ihan tavallinen kirkkotien tallaaja hän ei kuitenkaan ole. Hän on piispa emerita, jolla on edelleen ristinään piispanristi, vaikkakin hieman virkaristiä kevyempänä versiona. Hän on elämänsä loppuun asti piispanristillä merkitty nainen.
Askola listaa suurimmat saavutuksensa työurallaan helposti: Naisten voimaannuttaminen runojen kautta, ekumeeninen työ Euroopan kirkkojen konferenssissa Genevessä, kirkon kasvojen inhimillistäminen, oikeudenmukaisuuskeskusteluun osallistuminen, hiippakunnan lipuminen lähemmäs kansalaisyhteiskuntaa ja mediayhteistyö, jota hän kutsuu suurimmaksi saarnatuolikseen.
Hän sanoo ymmärtäneensä monien tekojen symbolisen merkityksen menemällä mukaan tilanteisiin, joissa piispoja ei aiemmin ollut tullut nähdyksi. Niin ikään hän sanoo osallistuneensa aktiivisesti arvovaikuttajana sellaisiin tilaisuuksiin, joihin ihan perinteiset kristityt eivät menisi tai saisi välttämättä edes kutsua. Tämä on kuitenkin kaksiteräinen miekka: Avoimesti asioistaan puhuva ihminen riisuu faninsa aseista, mutta toisaalta antaa itse aseet toisinajattelevien käyttöön.
Juuri näistä outoihin paikkoihin ja tilanteisiin mukaan menemisistä piispa onkin saanut paljon keltaista lunta tupaan. Samoin kova haloo on noussut siitä, että hänen sanomansa epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja suvaitsevaisuuden puolesta on ollut liian ihmiskeskeinen ja tapahtunut Jumala-keskeisyyden kustannuksella. Irjan seuraaja on muistanut puhua paljon Jeesuksesta, mutta on joutunut aivan toisella tavalla maalitauluksi työssään.
Ruttopuiston rovastille Irja-piispan avoimuus on tarjonnut samastumiskohdan, jota kukaan muu ei ennen nyt esillä olevia lehtihaastatteluja ole pystynyt minulle tarjoamaan. Nyt minäkin uskallan sanoa, että kun elämän merkitys ja mieli äkkiä katosi näköpiiristä, otti aikansa, ennen kuin tilalle löytyi jotakin muuta. Elämän merkitys piti keksiä ikään kuin uudestaan. Ehkä on niin, että uusien aamujen vähetessä tuo olemassaolon merkitys ja mieli täytyy tätä nykyä etsiä ja löytää päivittäin…
Ollessani mukana seurakuntanuorissa etsin ja tahdoin myös löytää elämälleni niin vahvan perustan, sisällön ja päämäärän, että niillä mennään maan multiin asti. Sitten nukutaan niin kauan, kunnes Jumala herättää ja usko saa muuttua näkemiseksi. Ammattitaitoa oli tarkoitus hyödyntää vielä eläkkeelläkin, vaan eipä käy kaikki niin kuin Strömsössä. Pikkuisen liian lyhyeksi uskonhyppy jäi. Miten tyhjän päältä ponnistetan, kas, siinäpä vasta pulma. Pitäisikö palata alkuperäisiin suunnitelmiin eli aloittaa eläkkeellä oleminen uudelleen alusta istumalla keinutuolissa seuraavat puoli vuotta – ja rupeamalla vasta sitten varovasti keinumaan?
Ne asiat, jotka eläkeläis-Irjalle tuottavat tällä hetkellä iloa, ovat keskustelut lasten kanssa, pitkät hitaat aamiaiset, sanomalehtien perinpohjainen lukeminen, siskon perhe ja ystävät, runot ja romaanit, maailman yleinen ihmettely, kävely meren rannassa ja rukous.
Yhden kirjankin Askola haluaisi vielä kirjoittaa. Siinä hän pohdiskelisi kaikkea tätä vaikeaa ja ihmeellistä, minkä tajuaa vasta, kun on elänyt miltei seitsemän vuosikymmentä. Minä tosin ehdottaisin lastenkirjan kirjoittamista, sillä ennen korona-aikaa hän on käynyt viikoittain kotiaan lähellä olevassa päiväkodissa auttelemassa, juttelemassa ja kertoilemassa lapsille itse keksimiään satuja. Veikkaan, että Irja-piispan satukirjasta voisi tulla sekä hitti että klassikko.
Etsin netistä piispa Askolan muotokuvaa. Yllätyin iloisesti, kun huomasin, että joku oli sellaisen Kotimaa24:ssä jo aivan tuoreeltaan ehtinyt esitelläkin:
https://www.kotimaa.fi/blogit/mietteita-piispa-irja-askolan-muotokuvan-aarella/
Laitetaanpa tähän vielä muistoksi Kotimaa24:n haastattelu, joka innoitti tämän blogin kirjoittamiseen:
Huomenna (23.8.20) kirkkovuodessa on 12. sunnuntai helluntaista ja aiheena itsensä tutkiminen.
Kirkkokäsikirjan ingressinä aiheeseen ovat seuraavat sanat:
”Jumalan sana neuvoo meitä arvioimaan itseämme ja elämäntapaamme. Oikea itsensä tunteminen näkyy nöyryytenä ottaa vastaan armo yksin Jumalan lahjana. Itseriittoisuus vääristää ihmisen todellisuudentajun. Hän kuvittelee pystyvänsä täyttämään Jumalan tahdon omin neuvoin.”
Toivottavasti itsetutkistelua harjoittavat muutkin kuin vain papit ja piispat eläkkeelle siirtyessään. Jostakin papinkoulun alkuvuosien opetuksesta on jäänyt mieleen ajatus, että viimeisellä tuomiolla papeilta vaadittaisiin enemmän kuin tavallisilta pulliaisilta. Onhan sitä tietysti vaadittu maan päälläkin: esikuvallisuutta, esimerkillisyyttä, oikeata oppia, nuhteetonta vaellusta, nöyryyttä, kutsumustietoisuutta, johtajuutta jne. Toisaalta: Ilman Jumalan armoa tällaisista vaatimuksista ei selviäisi kukaan. Onneksi…
” Askolan mukaan kirkon ylärakenne puolustaa aikaa, joka on jo mennyt, ja elättelee harhakuvaa yhtenäiskulttuurista, jota ei enää ole eikä tule.
– Tullessani jälleen seurakuntaiseksi huomasin myös instituutiokirkon vierauden. Olen ollut päättämässä ja antamassa julkilausumia. Onko niistä loppumattomista kokouksissa istutuista tunneista ollut lopulta iloa ja hyötyä kenellekään? Askola kysyy.”
Olisiko niin että vain tavallisena seurakuntalaisena voi kyetä näkemään instituutiokirkon vierauden?
Aktiivisesti seurakunnan toimintaan osallistuvana, kirkon sisärakenne jää minulle monin tavoin vieraaksi.
Näen pappejani kirkossa ja joskus marketissa, mutta he ja heidän työnsä jää etäiseksi ja vieraiksi.
Ihmettelen sitä miten kirkko tiedottaa toiminnastaan. Ihmettelyni kohdistuu juuri tuohon ajatukseen, jonka Askola pukee sanoiksi: ” kirkon ylärakenne puolustaa aikaa, joka on jo mennyt”. Seurakuntien tiedotus tapahtumistaan on hyvin suppeaa. Aivan kuin siinä ajatuksena olisi, että tiedotus on tarpeetonta, koska kakki kuitenkin tuntevat kirkon toiminnan ja missä ja miten mitäkin tapahtuu.
Tässäkin merkityksessä kirkko elää yhä mennessä ajassa, jossa kirkko ja sen toimita koettiin kaikille merkityksellisenä. Mikään muu taho ei suostuisi mainostamaan tapahtumiaan vain kertomalla ajankohdan ja kolme merkityksetöntä niemeä sen perässä.
Olemme sentään olleet digiajassa jo pitkään . Eikä monipuolinen tapahtumista kertominen maksa mitään. Sen sijaan eletään tiedotuksessa ajassa, jossa lehti-ilmoitukset piti tehdä mahdollisimman pieniksi, koska jokainen sana maksoi.
Pekka: Olen ollut kirkon kanssa tekemisissä miltei koko elämäni ajan. Mua ei enää eläkeläisenä paljonkaan jaksa kiinnostaa tarkastella kirkkoa sosiologisena rakenteena, sillä kirkko on ollut meikäläiselle pikemminkin henki ja elämä, messuyhteisö ja saarnatuoli, lähimmäisten kohtaamisen paikka, ehtoollisyhteys.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että digiloikan tehnyt Jumalan perheväki voisi hoitaa nettileiviskäänsä paremminkin. Vanhat ihmiset eivät välttämättä osaa nettiä käyttää, mutta koko ajan tulee lisää niitä nuorempia, jotka osaavat. Helsingissä muuten painettu Kirkko ja kaupunki-aviisi on luopunut seurakunnallisessa rivi-ilmoittelussaan työntekijöitten nimien ilmoittelusta jo hyvän aikaa sitten. Kieltämättä kutsu on aika nolon oloinen, kun messustakin ilmoitetaan van aika ja paikka.
No, ainakin Hgin tuomiokirkkosrk on ratkaissut asian jakamalla toimipisteissään tarkempia viikko- ja kuukausiohjelmia. Ne täytyy tietysti käydä itse hakemassa…
Olisiko jopa niin, että kirkossa on useita ”ylärakenteita” joiden alapuolella oleviin ei ole luontevia kontakteja ja kukin niistä elää omassa todellisuudessaan? Alimpana seurakunnan toimintaan aktiivisesti osallistuvat, joilta puuttuu kontakti muihin seurakuntalaisiin. Jolloin kirkon toiminta on kuin kerrostalo, jossa kukaan asukkaista ei tunne muita, eikä edes pyri tutustumaan.
Pekka: Korona-aika on pitänyt meikäläisenkin varsin etäällä livenä tapahtuvasta seurakunnallisesta elämästä (sikäli kuin sitä on muuallakaan ollut), mutta en allekirjoita torniväitettäsi: Eri ikäisten yhteen saattaminen on seurakunnassa suoranainen elinehto.
Kokonaan toinen juttu on se, jos seurakunnan luottamushenkilöitä ei näy arkitoiminnassa mukana. En allekirjoita sitäkään sinänsä hauskaa läppää, että pappi on kuutena päivänä viikossa näkymätön ja yhtenä päivänä käsittämätön. Vitsihän perustuu sille aivan virheelliselle olettamukselle, että papilla ei olisi mitään muuta duunia kuin silloin tällöin käydä vähän saarnaamassa.
Piispan kanssa olen kerran elämässäni päässyt juttelemaan epävirallisesti. Joten eipä minulla kovin läheisiä suhteita ole kirkon ylärakenteeseen. Jonkun papin saatan henkilökohtaisesti kohdata messun jälkeen. Muuta kontaktia ei juurikaan ole. Joten kyllä koen eläväni ihan toisessa maailmassa, kuin missä papit ja piispat elää. Kirkolliskokouksen keskustelut ja kahtia jakautuneisuudenkin koen hyvin vieraaksi. Genre – keskusteluihinkaan en halua ottaa osaa.
Olen sentään melkoisen aktiivinen seurakunnan toiminnassa. Yhteydet ylempään tasoon on miltei täysin oman aktiivisuuden varassa. Sitten on toisia seurakunnan päättävissä elimissä, jotka ei tiedä edes seurakunnan leirikeskuksen sijaintia. Ovat kuitenkin päättämässä asioista.
Kyllä meitä on tästä näkökulmasta aika moneen kerrokseen jämähtäneitä seurakuntalaisia.
Papin työ antaa papille omanlaiset silmälasit ja seurakuntalainen katselee kirkon elämää aivan toisesta näkövinkkelistä. Olisi hyvä jos voisi joskus vaihtaa silmälaseja.
Pekka: Nyt en ihan oikein ymmärrä, miten aktiiviseurakuntalaisena et tunne seurakuntaasi. Avaisitko vähän…
Kuka piispa on vienyt kirkkoa eniten syrjään sanan linjalta?
Samuel: Piispa Revon nettisivulta nappasin oheisen luettelon piispan tehtävistä. Tehtäväluetteloa voi mainiosti pohdiskella, missä kohdassa on ammuttu yli tai ohi maalin. Mitä ajattelet listasta ja siihen merkittyjen duunien hoitamisesta?
Piispan tehtävänä on…
1) vaalia kirkon ykseyttä ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa;
2) valvoa, että kirkon tehtävään kuuluvia toimia hoidetaan seurakunnissa uskollisesti kirkon tunnustuksen, kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen sekä niihin perustuvien määräysten ja ohjeiden mukaan;
3) tukea ja ohjata hiippakuntansa pappeja heidän työssään sekä valvoa, että he hoitavat pappis- ja papinvirkansa velvollisuudet;
4) edistää hyvää työyhteyttä seurakunnissa ja valvoa, että papit ja seurakuntien muut viranhaltijat ja työntekijät ovat oppinsa puolesta nuhteettomia ja käyttäytyvät elämässään kristillisesti;
5) edistää seurakuntien yhteistyötä ja talouden ja hallinnon tarkoituksenmukaista hoitamista sekä valvoa, että näissä toimissa noudatetaan voimassa olevia säädöksiä;
6) suorittaa hiippakunnassa vihkitoimitukset ja virkaan asettamiset tai määrätä muun papin suorittamaan tällaiset toimitukset, jollei 5 luvun 1 §:n 2 momentista muuta johdu; sekä
7) suorittaa muut tehtävät ja päättää ne asiat jotka kirkkolain ja kirkkojärjestyksen mukaan hänelle kuuluvat.
Piispan tulee säännöllisin väliajoin toimittaa tarkastuksia hiippakuntansa seurakunnissa.
Valtuuston kokouksessa huomasin, että siellä istui henkilöitä, jotka eivät tienneet seurakunnan toiminnasta, edes sitä missä leirikeskus on. Meitä seurakuntalaisia on moneen junaan ja paljon jää vielä asemalle. Kyllä minullakin on aukkoja tietämyksessä. Johtuu vain siitä, että jotakin tietoa ei ole lainkaan jaossa. Oletetaan, että kaikki tietää muutenkin.Miesten toiminnasta on netissä miestenilta.fi osoitteessa. Siitäkin sain tiedon, vasta kun olin laatimassa ilmoitusta.
Pekka Veli Pesonen: Onko tämä nyt tulkittava niin, että kun blogisti käsittelee piispa emerita Irja Askolan elämänvaiheita, niin sinusta blogistin olisi samassa hengenvedossa pitänyt nostaa esiin myös miestenilta.fi, kadoksissa ollut leirikeskuksen osoite tai kaikki ne muut jutut, joita oma seurakuntasi mahdollisesti pimittää. En tiedä, missä asut. Oletko mahdollisesti Helsingin hiippakunnan alueella? Ota puutteellisista yhteystiedoista kontakti oman seurakuntasi kirkkoherraan.
En usko, että Hannu näkövammaisena (itsekin olen sellainen) tai piispa emerita pystyvät näitä kysymyksiä ratkomaan. Uskon paikallistason yhteistyöhön.
Seija. Kyse on vain tästä, jonka Askola pukee sanoiksi: ” kirkon ylärakenne puolustaa aikaa, joka on jo mennyt”. Kirkko koostuu monista päällekkäisistä rakenteista, ihan kuin kerrostalo. Ihan sama mistä kirkon rakenteista on nyt kyse. Kukin puolustaa omaa reviiriään sellaisena, kuin sen itse näkee. Näin teet sinäkin Seija. Näen kirkon ”hallinnollisen” rakenteen koostuvan monista eri kerroksista, jotka kaikki pyrkivät elämään siinä todellisuudessa jonka itse näkevät. Muiden näkemä todellisuus voi olla aivan toisenlainen. Tämän ristiriidan tähden muutosten tekemistä pidetään usein tarpeettomana. Ehdotettiin aiemmin että hallintoa supistettaisiin, mutta tuloksena oli vain se että byrokratiaa lisättiin. Sama mekanismi ulottuu tänne ruohojuuritason seurakuntalaisten tasolle. Asiat pyritään tekemään sillä vanhalla ja hyväksi koetulla tavalla, vaikka aika on kulkenut se ohi jo ajat sitte. Eikä muutokseen siksi ole tarvetta.
Kirkon 7 viimeistä sanaa: ” näin ei ole kirkossa koskaan ennenkään tehty.
Seija: Kiitos, osuit kommentillasi aivan naulan kantaan, löysit villakoiran ytimen. Onhan toki bloggaajan kannalta harmillista, jos aidasta puhumisen sijaan jutskataankin aidanseipäistä. Tämäkin teksti oli yllättävän isotöinen, joten minusta tuntuu siltä kuin hyvät humalat olisivat menneet hukkaan. Tuli sellainen fiilis, että nyt esille ottamani aihe on kipeä, vaikea, kartettava, sopimaton, tabu.
Lukijoita on tähän mennessä ollut vähän päälle 700, mutta jos tämä olisi nostettu Päivän blogiksi, lukukertoja olisi nyt tuhannen tietämissä. Kiitän toki uskollisia lukijoitani, randomejakaan unohtamatta.
Että sellainen tapaus tällä kertaa.
Kiitos sinulle Hannu blogeistasi. En ole aina kanssasi samaa mieltä, mutta pidän tavastasi kirjoittaa. Toivottavasti jatkat.
Seija: Ajattelen niin, että se, MITEN. jokin asia ilmaistaan, on aivan yhtä tärkeää kuin se, MITÄ sanotaan. Eli omaperäinen kirjoitustyyli on samalla sekä viesti että tavaramerkki. Siksi iloitsen suuresti, kun olet kiinnittänyt erityistä huomiota kirjoitustapaani.
Sen sijaan aina samaa mieltä kanssani oleminen ei ole ollenkaan välttämätöntä, päinvastoin siinä olisi jotakin todella outoa kahdellakin tavalla. Sopisi näet epäillä, osaako lukija lainkaan ajatella itse tai sitten kirjoittaja on kiero liero, joka pyrkii lukijoittensa suosioon hännystelemällä (tarkoittaa mielistelyä, liehakointia, makeilua, nöyristelyä ja pokkurointia).
Mitä taas tulee toiveeseesi mahdollisesta jatkamisestani tällä palstalla totean seuraavaa:
– Papillisista virkavaljaistani (huom.: pappeus säilyy ja olen edelleenkin iloinen ja ylpeä siitä, että olen teologi) vapauduttuani huomaan, että kiinnostukseni kirjoittaa kirkollisista aiheista on päässyt väljähtymään, sillä eläkeläisenä en osaa kuin ihmetellä nyt tapetilla olevia omituisia puheenaiheita ja johtamistaidon yllättävää katoamista kirkostamme.
– Niin ikään koen, että tämä tutuksi tullut K24-palsta on huonolla hoidolla joutunut retuperälle. Myrkkysieniä kasvaa metsässä herkkusieniä enemmän, pelloilla vilja ei vartu, kun ärripurrikansa rynnii tallomaan sen jalkoihinsa.
– Monet itselleni tärkeät blogistit ovat jo äänestäneet jaloillaan eli joko lopettaneet bloggaamisen tai vaihtaneet kirjoitusalustaa.
– Lienet, Seija, huomannut, miten mennyt aika on ruvennut meikäläistä kiinnostamaan? Yritän mielessäni täydentää historiallisia aukkokohtia tietämyksessäni. Ja niitä on kiusallisen paljon! Olen tutustunut tarkemmin Suomen viime vuosisadalla käymiin sotiin. Nyt olisi tarkoitus tutkailla tapaus Stalinia. Voisin seuraavaksi kirjoittaa vaikkapa Kuoleman kanavasta…
BLOGIVINKKI Ruttopuiston toimitukselle.
JUTTU JA KIRJAVINKKI kustantajille ja lehdille.
Rovasti mainitsi Satukirjasta lapsille. Oliko ” itse keksittyjä Satuja lapsille.”
Kirjakauppoihin ja messuille mahtuisi myös toisenlainen kirja ja juttuja.
Se olisi niiltä Isoäideiltä jotka varhain lähtivät Äidin työhön ja saivat suuren perheen ja paljon lapsenlapsia.
Tarinat ja kertomukset Isoäideillä on sydämellä ja muistissa. Niitä ei tarvitsisi itse keksiä. Mutta isoäiti saattaisi tarvita apua tarinoiden ylöskirjoittamiseen ja toimittamiseen jutuksi tai kirjaksi.
Lisäksi tällainen Isoäiti saattaisi tarvita rohkaisua jutun julkaisemiseen.
Kirjan nimi voisi olla vaikka. Mormor och sjuttiosju barnbarn. True Stories
Eller! Famu och hundra ett barnbarn. Tämä tarina on tosi.
Mites olisi tällainen blogi, kirja tai lehtijuttu?
Terveisin Ruttopuiston leikkipuistolainen
Nyt jäivät vastaajat sanattomiksi. Ja lapset ilman pöydältä tippuvia muruja.