Irja-piispa ja Ruttopuiston rovasti vanhenivat samassa toimitalossa seitsemän vuotta. Minä tosin olin aloittanut tuon vanhenemisen Bullalla eli Bulevardin ja Annankadun kulmatalossa jo kolme vuosikymmentä aikaisemmin.  Koskaan emme kuitenkaan tulleet toimeen keskenämme, mikä seikka ei johtunut siitä, että v. 2010 en äänestänyt piispaksi Askolaa vaan omaa esimiestäni Matti Poutiaista. Kyse oli siitä käytännön syystä, että aivan vastakkaisilla puolilla kaupunkia asuvina meillä ei ollut yhteistä työmatkaa. Vaan eläkkeellepä me sitten lähdimmekin miltei yhtä jalkaa vuonna 2017, minä elokuun alussa, Irja lokakuun lopussa.

Finaalissa me olimme molemmat jo aika lailla kaput. Eläkkeelle siirtyminen merkitsi ikään kuin elämän sivuraiteelle joutumista, eksymistä, humpsahtamista aivan toiseen todellisuuteen, johon kumpikin joutui täysin valmistautumatta. Näkövammautuminen söi minulta lopulta kaikki voimat, Irja taas sai koko piispanaoloaikansa painia sen ristiriidan kanssa, että pitäessään esillä heikkojen ja sorrettujen asiaa, sanomaa toivosta ja paremmasta huomisesta, hän joutui jatkuvasti suojautumaan erilaisilta paskamyrskyiltä.

Eläkkeellä Irjaan iski voimakas jälkiuupumus, minulla taas ensimmäinen eläkevuosi meni muutamankin sukulaisen kuolinpesän asioitten hoitamisessa. Sitten vasta pääsin itse jälkiuupumaan.

Pari päivää ennen eläköitymistään Askola vastaanotti Minna Canth-palkinnon, jonka myöntänyt raati totesi perusteluissaan osuvasti: ”Suomen evankelisluterilaisen kirkon ensimmäisenä naispuolisena piispana Irja Askola on rikkonut lasikaton, jonka sirpaleet ovat haavoittaneet syvästi häntä itseäänkin. Kärjistyneessä mielipideilmastossa Askola on ottanut vahvasti kantaa inhimillisyyden, suvaitsevaisuuden, monikulttuurisuuden ja tasa-arvon puolesta”.

Mahtaako Irja Askola kirjoittaa mu(i)stelmateoksen, jollaisia näkyvillä paikoilla olleilta ihmisiltä on pruukannut ilmestyä työuran jälkeen etenkin silloin, jos ja kun korvan taakse ja varsinkin hampaankoloon on jäänyt jotakin sellaista, mitä pitäisi vähän tuulettaa? Kyseinen kirjallisuudenlaji on nimeltään kaunakirjallisuus.

Tuskin tulee Askolalta kaunakirjaa, sillä kun tutustuin lähemmin Irjan hiljaiseloon, niin kävi ilmi, että hänellä on näihin asti ollut kirjoittamisen suhteen jonkinlainen tulppa. Lehtihaastattelut, joihin olen tutustunut, tietävät kertoa, että piispa oli vain naiivisti kuvitellut, että kyllähän hän nyt eläkkeelle osaisi jäädä. Vaan kovastipa erehtyi tässä hän.

Kaksi kuukautta eläkkeelle jäämisestään hän kyhjötti sohvan nurkassa tekemättä mitään, ei tavannut ihmisiä, ei käynyt missään. Hänellä oli suruaika. Elämältä oli pudonnut pohja ja kadonnut tarkoitus. Sanat ottivat hatkat. Hän ei pystynyt puhumaan. Ja jos hän yritti ajatella, mieleen nousivat vanhat työasiat, lähinnä ne ikävät, jotka hän oli yrittänyt unohtaa.

On kova pala, kun kerta heitolla menettää elämästä rytmin ja tatsin, työhuone katoaa, kalenteri tyhjenee, virka-avainnippu otetaan sinulta pois, ympäriltä haihtuvat työtoverit ja ne, joiden vuoksi ja hyväksi olet työtäsi tehnyt. Et kuulu enää jengiin. Lopulta allekirjoitat paperin, jossa ilmoitat sanoutuvasi irti työstäsi.

Itsetutkiskeluun kutsuneita suuria kysymyksiä Askolalla oli ainakin kolme: Onko minusta välittynyt enemmän armo kuin tuomio? Olenko ollut enemmän tervetulotoivotus kuin torjunta? Ja millaisen tunnejäljen olen jättänyt? Mikään ei taitaisi olla sen katkerampaa kuin havainto, että olisi itse muodostunut suurimmaksi esteeksi oman työnsä menestymiselle.

Työvuosinaan piispa keskittyi myönteisiin asioihin, vihaviestit hän sivuutti. Nyt piti sohvan nurkassa nuolla haavat, laskea kaikki saadut tikariniskut. Käytävä läpi inhat muistot yksi kerrallaan. Sellainen on tuskallista, mutta välttämätöntä. Eteenpäin ei pääse, jos menneet asiat ovat selvittämättä. Eläkkeellä niitä ei elämän rajallisuuden tiedostava ihminen voi enää väistellä tai vähätellä.

Askola sanoi parissakin haastattelussa, että hänestä on taas tullut seurakuntalainen. Tämä pitää toki paikkansa sikäli, että hän on edelleen entisen työmaani eli Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan jäsen ja vaikka hän ei mitään erityiskohtelua osakseen tahtoisikaan, niin ihan tavallinen kirkkotien tallaaja hän ei kuitenkaan ole. Hän on piispa emerita, jolla on edelleen ristinään piispanristi, vaikkakin hieman virkaristiä kevyempänä versiona. Hän on elämänsä loppuun asti piispanristillä merkitty nainen.

Askola listaa suurimmat saavutuksensa työurallaan helposti: Naisten voimaannuttaminen runojen kautta, ekumeeninen työ Euroopan kirkkojen konferenssissa Genevessä, kirkon kasvojen inhimillistäminen, oikeudenmukaisuuskeskusteluun osallistuminen, hiippakunnan lipuminen lähemmäs kansalaisyhteiskuntaa ja mediayhteistyö, jota hän kutsuu suurimmaksi saarnatuolikseen.

Hän sanoo ymmärtäneensä monien tekojen symbolisen merkityksen menemällä mukaan tilanteisiin, joissa piispoja ei aiemmin ollut tullut nähdyksi. Niin ikään hän sanoo osallistuneensa aktiivisesti arvovaikuttajana sellaisiin tilaisuuksiin, joihin ihan perinteiset kristityt eivät menisi tai saisi välttämättä edes kutsua. Tämä on kuitenkin kaksiteräinen miekka: Avoimesti asioistaan puhuva ihminen riisuu faninsa aseista, mutta toisaalta antaa itse aseet toisinajattelevien käyttöön.

Juuri näistä outoihin paikkoihin ja tilanteisiin mukaan menemisistä piispa onkin saanut paljon keltaista lunta tupaan. Samoin kova haloo on noussut siitä, että hänen sanomansa epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja suvaitsevaisuuden puolesta on ollut liian ihmiskeskeinen ja tapahtunut Jumala-keskeisyyden kustannuksella. Irjan seuraaja on muistanut puhua paljon Jeesuksesta, mutta on joutunut aivan toisella tavalla maalitauluksi työssään.

Ruttopuiston rovastille Irja-piispan avoimuus on tarjonnut samastumiskohdan, jota kukaan muu ei ennen nyt esillä olevia lehtihaastatteluja ole pystynyt minulle tarjoamaan. Nyt minäkin uskallan sanoa, että kun elämän merkitys ja mieli äkkiä katosi näköpiiristä, otti aikansa, ennen kuin tilalle löytyi jotakin muuta. Elämän merkitys piti keksiä ikään kuin uudestaan. Ehkä on niin, että uusien aamujen vähetessä tuo olemassaolon merkitys ja mieli täytyy tätä nykyä etsiä ja löytää päivittäin…

Ollessani mukana seurakuntanuorissa etsin ja tahdoin myös löytää elämälleni niin vahvan perustan, sisällön ja päämäärän, että niillä mennään maan multiin asti. Sitten nukutaan niin kauan, kunnes Jumala herättää ja usko saa muuttua näkemiseksi. Ammattitaitoa oli tarkoitus hyödyntää vielä eläkkeelläkin, vaan eipä käy kaikki niin kuin Strömsössä. Pikkuisen liian lyhyeksi uskonhyppy jäi. Miten tyhjän päältä ponnistetan, kas, siinäpä vasta pulma. Pitäisikö palata alkuperäisiin suunnitelmiin eli aloittaa eläkkeellä oleminen uudelleen alusta istumalla keinutuolissa seuraavat puoli vuotta – ja rupeamalla vasta sitten varovasti keinumaan?

Ne asiat, jotka eläkeläis-Irjalle tuottavat tällä hetkellä iloa, ovat keskustelut lasten kanssa, pitkät hitaat aamiaiset, sanomalehtien perinpohjainen lukeminen, siskon perhe ja ystävät, runot ja romaanit, maailman yleinen ihmettely, kävely meren rannassa ja rukous.

Yhden kirjankin Askola haluaisi vielä kirjoittaa. Siinä hän pohdiskelisi kaikkea tätä vaikeaa ja ihmeellistä, minkä tajuaa vasta, kun on elänyt miltei seitsemän vuosikymmentä. Minä tosin ehdottaisin lastenkirjan kirjoittamista, sillä ennen korona-aikaa hän on käynyt viikoittain kotiaan lähellä olevassa päiväkodissa auttelemassa, juttelemassa ja kertoilemassa lapsille itse keksimiään satuja. Veikkaan, että Irja-piispan satukirjasta voisi tulla sekä hitti että klassikko.

Etsin netistä piispa Askolan muotokuvaa. Yllätyin iloisesti, kun huomasin, että joku oli sellaisen Kotimaa24:ssä jo aivan tuoreeltaan ehtinyt esitelläkin:

https://www.kotimaa.fi/blogit/mietteita-piispa-irja-askolan-muotokuvan-aarella/

Laitetaanpa tähän vielä muistoksi Kotimaa24:n haastattelu, joka innoitti tämän blogin kirjoittamiseen:

https://www.kotimaa.fi/artikkeli/piispa-emerita-irja-askola-kirkon-aani-on-yhteiskunnassa-yha-useammin-mykkyytta-ja-poissaoloa/