On se hieno. Värikäs. Tyylikäs. Vahvasti viestivä. Symbolinen. Ihan mallinsa näköinen. Tuota eläväisempänä ei yksikään piispa aiemmin ole jäänyt roikkumaan Helsingin tuomiokapitulin istuntosalin seinälle Bulevardi 16 B:n vitoskerrokseeen.

Mutta.

Kyseessä on valokuva. Tarkkaan ottaen valokuvasuurennos. Toivoin aluksi, että kyseessä olisi valokuvan pohjalta tehty maalaus. Tehty vaikka sillä tavalla kuin 1960-luvulla POP-taidetta usein tehtiin: Heijastettiin diakuva maalauskankaalle ja siitä sitten lähdettiin sutimaan. Realistista jälkeä syntyi. Siveltimellä.

Parasta piispa Askolan kuvassa on lopultakin mielikuva: Ovi on auki kaikkien tulla. Maailmanmainetta niittänyt valokuvaaja Elina Brotherus on antanut muotokuvalle nimen Piispa Irja Askola avaa oven vihreään huoneeseen.

Ei muuten avaa ovea mihinkään huoneeseen vaan pikemminkin ahtaaseen käytävään! Jos minä kulkisin valkoisen keppini kanssa tuosta ovesta, niin POKS! törmäisin oitis seinään.

Vihreä tausta on lisätty kuvaan, mikä tekee fotosta feikin. Kuvaa on siis käsitelty, sitä on manipuloitu. Miksi tällainen epäaitous aidon ihmisen muotokuvassa?

Miksi vihreä väri? Tuskin kuitenkaan politiikan, taalojen tai kateuden vuoksi? Ehkäpä ennemminkin kirkkovuoden värin perusteella: Vihreä on liturgisesti kasvun ja arjen väri. Kun ei ole tiedossa suuria kirkollisia juhlia, niin silloin väri on vihreä.

Mutta.

Jos piispa todella houkuttelee ihmisiä vihreään huoneeseen, niin emme voi suomalaista kirjallisuutta ja elokuvaa tuntevina unhoittaa  Z. Topeliuksen romaanista Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) sovitettua historiallis-romantillista kamarinäytelmää, joka on höystetty sukutarinan ja kummitusjutun aineksilla.  Elokuva (1945) sai nimekseen Linnaisten vihreä kamari.

Elokuvan avainrepliikkejä on kaksi – ja ne sopivat yllättävän hyvin muotokuva-aiheeseemme:

• ”Kaikkein jännittävimpiä tapahtumia ei ole kirjoitettu muistiin, ne elävät näissä vanhoissa seinissä.”
• ”Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin onnellinen tai hyvin onneton. Mutta kumpi minä olen, sitä en vielä tiedä itsekään.”

Summa summarum: En pidä vihreää taustaseinämää onnistuneena ratkaisuna Irja-piispan muotokuvassa. Jotakin paljon avarampaahan piispa Askola tahtoi työrupeamansa aikana viestittää, kutsua mukaan yhteiselle matkalle vähemmän tallatuille reiteille, jopa kinttupoluille. Ei hän korkeita seiniä rakentanut, ei erottavia muureja. Päinvastoin, runoratsulla laukkaava ihminen ei voi keinotekoisia esteitä hyväksyä. Jos hän ei voi muuria murtaa, hän hyppää sen yli.

Irja lähtee. Ovi jää kutsuvasti auki. Älköön sitä Askolan seuraajakaan sulkeko.

Irja Askola on lähtöisin Lauritsalasta, joten Imatralainen-lehti kiinnostui muotokuvan paljastamisesta:

http://www.imatralainen.fi/artikkeli/566594-piispa-irja-askolan-muotokuva-paljastettiin

Kuvatekstit:

Ruttopuiston rovasti sai luvan käyttää ja rajata yllä olevaa kirkkoherra Marja Heltelän ottamaa valokuvaa, jossa on aistittavissa historian siipien havinaa.

Alla: Satusetä Topeliuskin taisi myös  pelotella Suomen kansaa...