Juhan blogissa on Raamatun kohta. En tiedä voidaanko sitä soveltaa verokantoon, sillä konteksti jossa se lausutaan, sen painopiste voi olla toisaalla. On ehkä vaarallista käyttää tätä kohtaa verokeskusteluun. Muutama ajatus tuosta kohdasta.

”Roomalainen hopeakolikko denaari oli raha johon keisari Tiberius oli lyönyt kuvansa ja nimensä. Nimi saattoi olla latinaksi: TIBERIUS CEASAR DIVI AUGUSTI FILUS AUGUSTUS. Keisari Tiberiuksen jumalallisen Augustuksen/palvottavan palvottava poika. Denaarin käyttö liike-elämässä merkitsi keisarin jumalallisuuden tunnustamista. Israelin Jumala on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen mutta ottanut juuri Israelin ja sen kansalaiset nimiinsä. Antakoon siis kummallekin tekijälle takaisin hänen kuvansa ja omaisuutensa.

Denaarin käyttö Roomaan menevän veron maksamiseen ei ole rikos ensimmäistä käskyä vastaan, vaan päinvastoin moisen epäjumalankuvalla ja rienaavalla tekstillä varustetun rahan säilyttäminen Pyhällä maalla ja kukkarossa voi sitä ollakin. Muistamme, että Pietari ei löytänyt kalansuusta Roomalaisia denareita- vaan STATER vähemmän rienaavan tyroslaisen rahan. Jeesusta ei siis voinut väittää Keisarin palvojaksi eikä Israelin teokratian kieltäjäksi.

Jotkut juutalaiset olivat niin puhdasoppisia, etteivät suostuneet edes katsomaan saati koskemaan rahaa johon oli lyöty kuva ihmiskasvoista. Miksi? Siksi, että he olisivat rikkoneet toista käskyä joka kielsi: ” Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä mikä on vesissä maan alla” ( 2. Ms. 20: 4).

Jeesus ei välttämättä itse ajatellut niin – rahalla oli hänelle ylipäänsä kovin vähän merkitystä – mutta hän on saattanut suunnata sanansa kyselijöiden joukossa oleville fariseuksille. Roomalaiset rahat eivät sopineet sellaisten ihmisten käyttöön, jotka yrittivät pikkutarkasti noudattaa Jumalan lakia, joten ne oli parasta antaa takaisin sinne, mihin ne kuuluivat. Jos keisari vaati, niin saakoon omansa. Jumalan lait eivät koskeneet sellaista pakanavaltakunnan rahojen käyttöä.

Jeesus kääntää rahan sijasta keskustelun toisaalle, oman toimintansa keskeiseen aiheeseen. Jumalan valtakunnan ja hänen vanhurskautensa etsimisen. Tärkeintä on se, että Jumalakin saa sen mikä hänelle kuuluu, so. ihmisen kokonaan. Onhan ihminen Jumalan kuva. Raha, jossa on keisarin kuva ja nimi osoittaa pelkällä olemassaolollaan, että rahanhimo on epäjumalanpalvelusta. Jeesus ei siis jakanut ihmiselämää kahtia, hengelliseen ja maalliseen alueeseen. Jumala hallitsee kaikkea elämää, vaikka hän onkin antanut esivallalle omat tehtävät.”