Nostanko pääni pystyyn vai piilotanko sen pensaaseen?

Edellisen postaukseni  jälkeen on  Vantaassa virrannut paljon vettä. On  käyty lääkärissä pariinkin otteeseen, oltu poliisikuulustelussa kahdesti, annettu haastatteluluja puoleen tusinaan isoon lehteen, oltu viime torstaina ja perjantaina yhteensä  16 tuntia puhelimessa, ammattivalokuvaajat ovat käyneet ottamassa lehtikuvia, tavalliset kansalaiset ovat soittaneet, jos ovat linjalle päässeet. Aktiivisia yhteydenottajia ovat olleet niin ammattibussikuskit kuin heidän kouluttajansakin.

Facebook-kamut ovat sankoin joukoin ällistelleet tapahtumia, mutta myös lohduttaneet. Debriefingiä on tarjottu, samaten kollegat ovat olleet lomalaiseen yhteydessä. Heidänkin korviaan saan kuulemma tarvittaessa  lainata (saatan tarvita).  Rukoillakin ovat luvanneet puolestani. Minua on muistutettu siitä, että ulkoiset vauriot  paranevat kyllä aikanaan, mutta sisäiset vammat tarvitsevat paljon pitemmän toipumisajan. Ja vaikka se ei sinua vielä lohduttaisikaan , niin todennäköisesti sinä otit vastaan ne iskut, jotka muuten olisivat voineet tulla jonkun mummun tai vaarin osaksi.

En osaa sanoa, montako kertaa minua lyötiin, kaksi iskua ehdin itse laskea ennen kuin menetin tajuntani. Kun tulin tolkkuihini, olin vihainen lähinnä itselleni siitä, että olinkin tullut ajaneeksi itseni tuollaiseen loukkuun. Jos minulla olisi ollut yhä  tallella sama  näkö kuin vielä joitakin vuosia sitten, niin eihän minulla (voimasana!) olisi ollut mitään syytä edes istua tuohon mokomaan vammaisten piinapenkkiin! Vaan milloinkas  jos-jos-jossittelut olisivat  vieneet mitään asiaa koskaan eteenpäin tässä elämässä ja maailmassa?

Minuun yhteyttä ottaneet toimittajat ovat olleet ihan miellyttäviä tuttavuuksia, mutta luvalla sanoen he syöksyvät aivan liian varhain kriisinsä kanssa kipuilevien  ihmisten tykö. Iltapäivälehdet tivaavat lausuntoja  asianomistajilta jo ennen kuin näille  itselleen edes on selvinnyt, mitä oikein on tapahtunut. Toisaalta: Jos toinen iltapäivälehti ehtii julkaista jonkin jutun kaksi minuuttia ennen kilpailijaansa, niin se tietää human interest storylle kahtasataa tuhatta klikkausta.

Haastatteluille annoin kaksi ehtoa: Toimittajien pitää mainita  (netissä linkittää) Kotimaa24-blogini. Siellä olin edellisenä yönä kuvannut  kokemuksiani mahdollisimman analyyttisesti. Toiseksi en halunnut, että  lukijoille annettaisiin mahdollisuus kommentointiin.  Nettikommenttien taso harvoin huimaa päätä. Pyyntöihini suhtauduttiin vaihtelevasti.   Joitakin itselleni tärkeitä helmiä kuitenkin  pyydystin  erilaisista nettikeskustelusta:

* * * * * * * * * *

- Minua mietityttää, voisiko tällä episodilla olla yhteyttä kyseisen pappishenkilön uuteen elämäntilanteeseen eli näkövammaisuuteen sopeutumisessa. Ihmisille on ihan tyypillistä reagoida uusissa tilanteissa turhan kärkkäästi, kun vielä ns. haetaan uutta roolia ja uusia toimintatapoja esimerkiksi vamman kanssa elämisessä. Ja pastorihan antoi anteeksi päällekarkaajalle, koska hän halusi päästä omassa elämässään eteenpäin, eikä jäädä vellomaan katkeruuteen. Ei hän missään nimessä tekoa hyväksy, antaa vain anteeksi, koska ymmärtää mitä viha tekee ihmismielelle.

HK: Tuostapa juuri on kyse!

* * * * * * * * * *

- Hannu on rohkea mies. Nostaa esiin asian, joka on suurimpia yhteiskunnallisia ja kirkollisiakin ongelmia: välinpitämättömyys lähimmäisen hädästä.

HK: Niin, oli Jumalalla sittenkin näppinsä mukana  tässäkin tilanteessa. Ei minulla koskaan ole ollut eikä varmaan koskaan tule pappina olemaankaan näin laajaa lukijakuntaa kuin nyt. Enkä kenties koskaan enää pääse Hesariin puhumaan Jumalasta ja anteeksiannosta.

* * * * * * * * *

- NN  ei muista Katekismuksensa opetuksia ja Älä tapa -käskyn selitystä: Anteeksianto tarkoittaa sitä, että ei kosta eikä ota oikeutta omiin käsiinsä, vaan antaa esivallan suorittaa tehtävänsä. Esivallasta kun sanotaan, ettei se turhaan miekkaa kanna. Anteeksianto ei poista rikosilmoituksen tekemisen tarvetta, vaan siirtää oikeuden toteutumisen esivallan huoleksi. Sittenpä rikoksen uhrille - tässä tapauksessa papille - ei jää muuta kuin omista vammoistaan ja traumoistaan selviäminen. Sehän vasta aikaa ottaakin! Turha sitä aikaa on uhrata rikoksentekijään. Anteeksianto ja katkeruudesta vapautuminen on suuri voimavara katkeroitumista vastaan!

HK: Juuri näin, juuri näin!

* * * * * * * *

- Raukkamaista käydä puolustuskyvyttömän päälle, mutta jos sielunvihollinen yllyttää väkivaltaan, niin vaikea sitä on hillitä. "Uhrihan tekisi itse rikoksen, jos ottaisi oikeuden omiin käsiinsä ja lähtisi koston tielle!"

HK: Syntiä ja sielunvihollista harvoin mainitaan sanomalehdissä. Mieluummin käytetään käsitteitä inhimillinen heikkous,  epäoikeudenmukaisuus, rikos, rangaistus, väkivalta, aineelliset vahingot, vammat. Moni toimittaja saattaa ajatella Eino Leinon tavoin: "Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk' aina ei esille  loista.”

* * * * * * * * * *

- "Anteeksianto on siis aidolle kristuksenseuraajalle  täysin uhrin päänsisäinen asia."

Eipä suinkaan, vaan Iso Kirja opettaa: "Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: "Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan" -- näin sanoo Herra. Edelleen sanotaan: "Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, anna juotavaa. Näin keräät tulisia hiiliä hänen päänsä päälle." Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12: 17-21).

Iso Kirja haastaa siis aktiiviseen hyvän tekemiseen vihamiehen hyväksi. Tämä ei tietystikään poista maallisen oikeuden toteutumista.

Miten tuon summaisi? Vaikka näin: Raastupa on Jumalan "vasen käsi", jonka kautta hän maksaa pahantekijöille ansionsa mukaan, mutta oman käden oikeutta kristitylle ei ole suotu. Jumalan "oikea käsi", joka tekee vain hyvää eikä lainkaan pahaa - jopa vihollisilleenkin, kuuluu olla jokaisen kristityn. Siis myös tämän pahoinpidellyn papin.

HK: Jep. Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala voi vapauttaa syyllisen.

* * * * * * * * * *

HK: Psykologia on tehnyt anteeksiantotapahtumasta oudon rituaalin. Tuulikki Saariston kirja oli aikanaan nimeltään Taikasanat eli miksi antaisin anteeksi. Anteeksipyytäminen / antaminen / saaminen on aina prosessi, usein tuskallinenkin. Minulta kului kaksi yötä rukoillessani viisautta tuleviin päiviin. Vasta sitten olin valmis antamaan minua vastaan rikkoneelle anteeksi. Hätä ei lue lakia – hätä opettaa rukoilemaan! Ihminen löytää elämänsä kriisi- ja rajatilanteissa itsensä, oman avuttomuutensa.

Edellä on jo todettu, miten anteeksianto toimii yksipuolisestikin. Ei pahoinpitelijä ole minulta anteeksi pyytänyt. Ja tuskin tulee koskaan niin tekemäänkään. Mutta jos minä en anna anteeksi, niin tilanne muistuttaa vanhaa tarinaa, jossa kaksi munkkia kulkee joen vartta pitkin. He kohtaavat hienoihin vaatteisiin pukeutuneen kauniin naisen, joka tahtoo päästä joen yli ja pyytää munkeilta apua. Sanaakaan sanomatta toinen munkki nostaa neidon syliinsä, kahlaa veteen ja kantaa  hänet turvallisesti joen toiselle puolelle.

Munkit jatkavat sitten yhdessä  matkaansa kohti kotiluostariaan. Samana iltana toinen munkeista kuiskuttelee kumppaninsa korvaan: ”Siitä naisesta… miten ihmeessä sinä menit sillä tavalla tekemään? Eihän meillä ole lupa…!” ”Ai niin, se nainen.  Minä ihan unohdin. Minä jätin hänet siihen joen toiselle puolen, mutta sinä olet näemmä kantanut häntä koko matkan mukanasi!”

* * * * * * * * *

Oma piispani lienee parhaillaan  lomalla, mutta minusta tuntuisi hyvältä keskustella juuri  hänen kanssaan tapahtuneesta.  Tähän hätään saa kelvata piispan oma runomuotoinen sana  anteeksiannosta:

Anteeksiantaminen ei ole unohtamista

se on avain muistoihin

joita uskallan katsella

tuhoutumatta

(Irja Askola)

 

Tästä blogista koko ruljanssi alkoi: https://www.kotimaa.fi/nakovammainen-pappi-pahoinpideltiin-espoolaisbussissa-kukaan-ei-auttanut/

 

25 kommenttia

  • Hannu Kiuru sanoo:

    Toivoisin, että tällä kerralla keskusteltaisiin siitä, mitä hyviä ja huonoja puolia on siinä, että lähtee mukaan tuollaiseen mediamyllytykseen.

    Mielestäni papin ei pidä ehdoin tahdoin pyrkiä julkisuuteen, etenkään, jos ei ole oikeasti mitään sanottavaa. Pappi ei koskaan saarnaa itsestään, vaan pitää esillä lähettäjänsä viestiä. Koin, että tällä kerralla tuo viesti on… niin, mikä?

    Ja sitten kun viesti on välitetty, niin kiireen vilkkaa pois julkisuudesta. Ei julkisuuden valokeilaan ole tarkoitus jäädä, jos kohta sitä ei pidä myöskään hysteerisesti pelätä. Lähtökohtana on pidettävä sitä, että ken suunsa julkisesti avaa, varautukoon siihen, että maalitauluksi joutuu. Rokki ryvettyy.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lauri Lahtinen sanoo:

    Kai se on n iin, ettei julkisuutta voi hallita, jos avaa pellit. Asia on julkitulon arvoinen. Jos puolustuskyvyttömiä kohdellaan kaltoin, on moraalissa paha kolhu kansan keskuudessa.

    Olen joskus olut tekemisissä näkövammaisten kanssa ja tunnen sympatiaa, koska se on iso asia. Joku muisteli usein, mitä hän näki viimeksi ennen kuin sokeutui.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Minä olin aikoinani mukana Tapiolan seurakunnan nuorten Diakoniaryhmässä. Silloin sain minäkin tehdä tuttavuutta monenlaisten vammojen kanssa eläviin ihmisiin, mm. kehitysvammaisiin ja näkövammaisiin. Jos tuollainen D-ryhmä peerustettaisiin nyt, niin olisin varmaankin itse tuon ryhmän antaman avun kohteena…

      Iso kysymys vieraalla kielellä ilmaistuna: Who cares?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Liisa Ahti sanoo:

    Hannu, toivottelen vointeja ja voimia, joka suhteessa. Kritisoit – tosin hyvin hillitysti ja ymmärtäen – toimittajia, jotka syöksyvät kriisissään kipuilevan luo lausuntoja haluten. Ihminen on täysin avuton pyörityksessä. Kieltäydyttyäänkin hän saa huomata suuhunsa pannun sanomattomia sanoja. Sosiaalisen median kaikkien alojen julmat asiantuntijat pääsevät vauhtiin. Läheisinä tuttavina esiintyvät ihmiset, joita ei koskaan tiedä tavanneensa. Omista kokemuksistani olen antanut yhden ainoan haastattelun. Senkin ydin oli mainostetun kriisiavun kritiikki: toimivuudessa on valtavia eroja eri paikkakunnilla. Sain paljon ystävällisiä yhteydenottoja, mutta joukkoon mahtui myös mielensäpahoittajia, jotka eivät edes yrittäneet ymmärtää jutun olennaista asiaa, kriisiapua. Hannu, voi vaikuttaa turhalta hymistelyltä, kun sanon pahimmankin kokemuksen terävimmän kärjen tylsyvän. Pois se ei koskaan mene, ja sen kanssa yrittää oppia elämään. Se tulee milloin ajatuksiin, milloin uniin. Se on kuin tulivuori, enimmäkseen hiljaa hengittäen mutta nouseva savu osoittaa sen olevan elossa. Ja joskus se jyrähtää kunnolla laavaa sinkauttaen voimansa osoittaen. Eikä ihminen unohda. Vointia, Hannu.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Voi, Liisa, Liisa. Sinun kokemiesi tuskien rinnalla nämä minun kolhuni eivät ole mitään. Mahtaako pitää paikkansa vanha hokema, että Herra ei anna meille niin raskasta taakkaa, että emme jaksaisi sitä hänen avullaan kantaa? Eihän siinä, mitä sinä olet joutunut kokemaan, ole ollut vähintäkään järjen hiventä. Miten jaksat nyt?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Maailma unohtaa. Sinä et. Voit muistella ja ajatella, että siitäkin selvisin, yksi vahvistava kokemus lisää elämän myrskyihin.

    Mutta toivottavasti tapauksesta jää muillekin alitajuntaan pieni vastaavassa tilanteessa toimintaan ohjaava hitunen.

    Kesä jatkuu. Nauti siitä. Juttele tapahtuneesta. Se auttaa, ja keskustelu Taivaan Isän kanssa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      May Roth-Edelman: ”Maailma unohtaa. Sinä et. Voit muistella ja ajatella, että siitäkin selvisin, yksi vahvistava kokemus lisää elämän myrskyihin.”

      Näin itsekin ajattelen ja toivottavasti sinulle ei käy kuten itselleni, kun alkoholin vaikutuksen alaisena ollut kävi kimppuuni keskellä normaalin työpäivän aamua.

      Istuin kolme päivää työhuoneessa ikkunoiden sälekaihtimet alaslaskettuina pystymättä tekemään yhtään mitään. Muistan hirvittävän syyllisyyden tunteen, kun olin joutunut väkivallan kohteeksi. Onneksi perheeni sai minut lopulta lähtemään hakemaan apua – ja myös ymmärrystä tilanteeseen.

      Voin sanoa, että tuo väkivalta sattui sieluuni kovemmin kuin esim. se tilanne, jolloin tuijotin yli yön ladattua pistoolin piippua ja puhuin juopuneelta pois ladattua asetta, jolla hän uhkasi lopettaa joko itsensä tai lähistöllä olleiden elämän.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Jos edes muutamalle lukijalle jäisi alitajuntaan pieni hitunen siitä ajatuksesta, että kristillinen rakkaus näkyy nimenomaan palvelevina tekoina, niin tuo kokemani ruljanssi ei ole ollut turha.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Lahtinen sanoo:

    Arvostan sinua pappi Hannu!

    En aina pidä jutuistasi, ja olemme monessa keskustelupalstan asiassa olleet eri kannalla, mutta olet toiminut oikein ja viisaasti tämän asian julkituomisessa ja käsittelyssä.

    On todella hyvä Hannu, että rohkenit tuoda julkisuuteen tämän ikävän pahoinpitelyn, ja (etten sanoisi) vielä ikävämmän kanssaihmisten puuttumattomuuden törkeään tekoon.

    Emme saa turtua tunteettomiksi olioiksi, jotka lipuvat toistensa ohi piittaamattomina ja itsekkäinä, tai pelokkaina pahaan alistujina. Jokaisen ajattelevan ihmisen tulee tiedostaa tämä, puhua tällaisista tapauksista, jokaisen ihmisen, vallankin papin ja kirkon. Kristinusko on lähimmäisestä välittämistä, arjen konkreettisissa teoissa, eikä vain teoreettisissa keskusteluissa.

    Olen itse joutunut pariinkin kertaan puuttumaan sivullisena pahoinpitelyyn, tekemättä itse väkivaltaa tai yhtään mitään fyysistä, ja silti minusta on ollut apua tilanteen keskeyttämisessä. Jokainen voi nykyään soittaa 112:een, ellei muuta uskalla. Usein huuto tai selkeä puhekin saa tekijän keskeyttämään pahanteon. tehokkainta, jos usea ihminen ympärillä nousee huutamaan seis.

    Mutta eniten ihmettelen kuljettajan asennetta ja toimimattomuutta. Eikö kuljettajille opeteta enää nykyään, että ainoa, jolla on oikeus (ja velvollisuus) voimatoimiin bussissa, on kuljettaja? Kuljettajan olisi tullut pysäyttää bussi ja kutsua poliisi tai järjestyksenvalvojat, tai tarvittaessa poistaa häirikkö. Kuljettajilla on Helsingissä kännykät, yleensä aina korvalla ja puhetulva siihen taukoamaton.

    Vai pitääkö heikkojen ja vammaisten matkustajien alkaa aseistautua, että uskaltaa matkustaa bussilla. Kypärä, luotiliivit ja ladattu ase omaan taskuun?

    Julkisuuteen astumisesi haittapuoli on, että media tulee vaatimaan aikaasi ja voimiasi , ja tulee myös värittämään ja muuntelemaan tapahtuman totuutta tarpeidensa mukaan. Voimia Sinulle kestää sekin.

    Mutta on hienoa, että pappi, kirkon edustaja, on julkisuudessa, ja tuo esiin lähimmäisestä välittämisen tärkeyttä tällaisella konkreettisen karmivalla esimerkillä.

    Muutenhan kirkko antaa, esipaimenensa etulinjassa, sangen epämääräisen ja jalalta toiselle astuvan kuvan, oman oppinsa ja etiikkansa ymmärtämisestä. Joka ainoa kirkollinen mediaulostulo liittyy homoasioihin ja kirkon edustajien tuskailuun siitä mitä mieltä oikeastaan onkaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Ari, pakko myöntää, että keskinäistä välien selvittelyä on ollut. Mutta ehkä me olemme kumpikin kasvaneet tässä matkan varrella vähän avarammin ajatteleviksi? Viimeistä kappaletta lukuun ottamatta voisin kuvitella printtaavani tekstisi ja laittavani sen näkyviin ilmoitustaululleni ikään kuin huoneentauluksi. Niin harkittua ja punnittua tekstisi on, että tuntuu kuin yksiulotteisesta juupas-eipäs-inttämisestä meillä olisi hyvä mahdollisuus päästä keskenämme paljon moniulotteisempaan ja monipuolisempaan ajatusten vaihtoon. Kiitos tästä!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Lahtinen sanoo:

      Viimeinen kappale tekstiäni oli myös punnittua ja rehellistä puhetta siitä, miten kirkon medianäkyvyyden nykyään koen.

      Yllättävän korkealta taholta kirkon esipaimenet julistavat epäuskoaan Jumalan sanaan, ja korvaavat sen jollakin maailman miellyttämisellä ja rappeutuvan lännen selkärangattomuudella. Vaikka kirkon oppi on ennallaan ja Raamatun sana samoin.

      Tavalliselle kaduntallaajalle se on sama kuin Helsingin poliisipäällikkö ja oikeuskansleri julistaisivat medialle, että Suomen laki on ennallaan, mutta emme me sitä kannata, ja meidän mielestä sitä ei tarvitsisi muidenkaan poliisien noudattaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuomo Hämäläinen sanoo:

    Minusta on hyvä että Hannu Kiuru nosti tapauksella esiin yleisen kokemuksen aiheesta. Tapahtumahan oli ainakin minun silmissäni lähinnä äärimmäisen tavallinen päihtyneen öykkärin räyhäyspahoinpitely. Lajityypin lähes kliseinen edustaja. Sivustakatsojien osuus on ”epämiellyttävä totuus”. Moralisteja riittää moittimaan väkivallantekijöitä ja sivustakatsojia, mutta jostain syystä nämä moralistit ovat ihan aina ns. jossain muualla. (Ihminen ei vaan osaa kuvitella oikein omaa toimintaansa kriisitilassa. Harva haaveksii että aseellisessa ryöstötilanteessa pissii housuunsa, silti se aika monelle tulee vastaan jos ”tosipaikka tulee”.)

    Mediamyllytys taas pyörittää itseään.

    Huvittavaa on että tässä kuitenkin toisaalta korostuu se, että sama rikos saa ihan eri uutiskynnyksen riippuen siitä kuka on uhri. Kun itse olen saanut useitakin kertoja päihin on henkenä ollut se, että debriifingiksi on riittänyt kysymys siitä että miten minä olen provosoinut tilannetta. (Ei ole tupakkaa. On töissä räyhäysbaarin vieressä.) Pahoinpitelyyn on voitu reagoida siten että on lähinnä kysyttä että pitääkö etsiä juhlavalmisteluihin joku muu auttaja ronttaamaan tavaroita. Toiset saa tukea, toisille se on enemmän sitä että ”turpiin vaan ja onnea”. Näkövammaisen papin hakkaaminen kerran on uutinen. Sen hoopon pojun hakkaaminen monta kertaa taas ei kiinnosta ketään. Onhan se ymmärrettävää. Ihmisarvo ei de facti ole kenestäkään absoluuttinen tai sama (se on vain ihanne jota tykätään hokea).

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Vasta kirjoitettuani mediasirkuksen käynnistäneen blogin otsikon tajusin, että sehän on ihan täydellinen iltapäivälehden rupriikki. Ilmeisesti jonkinlaisia peruja siltä ajalta, jolloin pidin kahtakin nimimerkki-blogia Iltalehden blogialustalla.

      Ensimmäinen toimittajan nettiotsikko oli kuin toisinto meikäläisen päällekirjoituksesta.

      Kiitos Kotimaa24:n blogialustan, tekstini huomioarvio ei ollut ihan mitättömimmästä päästä. Senhän Ylläpito sanoi jo heti alussa, että jotkut blogit voivat poikia K24-uutisen tai saattavat ponnahtaa linkkijakojen myötä vaikka yli valtakunnallisen uutiskynnysten.

      Ehkä tuo pappiasia on medialle vielä(kin) sellainen kysymys, että ei oikein tiedetä, miten noihin sokeripala kaulassa kulkeviin kahden maailman kansalaisiin oikein pitäisi suhtautua.

      Lukijoilta tuli myös tällainen palaute: En olisi auttanut pappia, sillä olen ateisti! Tässäpä muuten onkin vinha ero: Kristityn tehtävä on auttaa erotuksetta kaikkia, ateistejakin. Jos Jumala ei auttaessaan katso henkilöön, niin ei meidänkään pidä.

      D-ryhmän ajoilta mieleeni on syöpynyt Diakonian (rakkauden palvelu) määritelmä: Diakonian tehtävä on auttaa henkisesti, hengellisesti ja aineellisesti niitä ihmisiä, joiden hätä on suurin ja joita ei muilla tavoin auteta.

      PS: Kotimaa24-blogini lukijoille pappeuteni on jo tuttu asia, mutta tuo näkövammaisuuteni lienee ollut uutta. Jos ei olisi ollut nimeä ja titteliä uutisessa, niin olankohautuksellahan olisi mennyt pelkkä rivi-ilmoitus, että näkövammainen pahoinpideltiin julkisessa kulkuneuvossa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuomo Hämäläinen sanoo:

      Minusta on törkeää jos aate menee muun edelle. En pidä itseäni minään moraalin mittapuuna, mutta pitäisin kunniakkaana jos ideologiaan perustuvaa syytä auttamattomuuteen soveltavat keräisivät kunniansa. Kuten vaikka kasvaisivat ihmisenä tai tekisivät itsemurhan. (Minulle aivan sama kumpi). Pelkuruutta on sentään montaa lajia (lakitupaseuraukset ja itse uhriksi joutuminen, relevantteja ymmärrettäviä pelkoja molemmat) ja sen tunnustamisesta ei tehdä hyvettä, se jää pelkäksi selitykseksi siksi miksi tuli tehtyä kuten ei pitänyt.

      Nähdäkseni pappeuteen liittyy vielä jonkinlaista ”glooriaa”. Siis siinä mielessä että pedofiilipappi on järkyttävämpi kuin pedofiili”jokinvaan”. Kun odotetaan että on jotenkin erityisen lempeä ja vaaraton. Tämänlaisia mielikuvia minulla itselläni ei toki ole. Papit ovat minulle ns. immeisiä. Yleisihmisasenteeni on sen verran synkeä, että se ei ole paljon, mutta usein se on kaikki mitä saadaan. Ja on se sentään jotain. (Mikä hitto muuten on Jumalan asiantuntija? Teologia, dogmatiikka ja vastaavat menevät. Mutta että ”jumaluusoppi”…)

      PS. Uskon että heikkouden näyttäminen on ollut kohtuu isossa roolissa. Itse sain päihini koska olen sikalaiha ja minulla on rillit. Mutta en vammainen enkä nainen. Eli pieksemisestä ei tule ”syvää häpeää” mutta on aivan varmaa että voittaa. (Joka on pakottanut … sanotaan … tiettyihin muutoksiin siinä miten tietynlaisia ihmisiä kohdellaan ja millä … taitokokoonpanolla … kaiken kaikkiaan eletään ja edetään.) ”Sokea” on siksi kenties turvasana siinä missä ”näkövammainen” on punainen vaate ja maalitaulu naamaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Se oli asiallisesti ja maltillisesti hoidettu julkisuus. Se availi maailmalla monen silmät. Suokoon Herra, että ne pysyvät edes raollaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Liisa Ahti sanoo:

    Hannu, jokainen meistä kokee iskut, niin fyysiset kuin henkisetkin hyvin, hyvin henkilökohtaisesti. Ei niissä ole pistetaulukkoa vertailtavaksi. Puussa se on toisen kipu, sanoi isoäitini. Voimme vain vakuuttaa myötätuntoamme ja toivottaa voimia. Osaisimmepa vain kertoa, mistä niitä voimia saisi. Sanonta siitä, miten kenellekään ei anneta enempää taakkaa kuin hän jaksaa kantaa, saa minut kyllä kiristelemään hampaita. Olo on kuin entisellä muorilla matalassa kaivossa: ei huku, mutta ei poiskaan pääse. Ehkä joskus vesi laskee ja löytyy tikapuut.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Turvallisuuden suhteen yhteiskuntamme näyttää toimivan siten, että ensin on tapahduttava jotakin kamalaa (mieluusti vaikka hengenmeno), sitten lehdistö tekee asiasta julkisen. Jos uhreja on kymmenkunta tai enemmän, asian katsotaan olevan valtakunnallisesti merkittävä, syöksyvät debriefing-joukot paikalle, kirkossa pidetään hartaushetki ja viimein ministeri ilmestyy antamaan sanansa, että tällaista ei enää ikuna saa tapahtua. Nyt kaikki muuttuu, opimme tästä ikävästä asiasta paljon. Suuronnettomuuksissa presidentti esittää surunvalittelut omaisille.

    Eli kaikki alkaa siitä, että uhri tarvitaan ensin. Mutta ei kai kukaan vakavasti ottaen tahdo olla uhri?

    Marttyyrit ovat tietysti asia erikseen, mutta eläviä marttyyreita ei ole, on vain kuolleita. Marttyyrin roolin tosin voi monikin ottaa esim. perheessä: ”Miksi aina minä…?” Mutta kyse on tällöin vain ihmissuhdepelistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Esko Makkonen sanoo:

    Miltä tuntuu olla julkkis?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Esko, en koe olevani sen suurempi julkkis kuin tähänkään asti. Mielestäni julkkiksiksi kutsutuilla on tavoitteena pitkäaikaisempi visiitti julkisuuden valokeilassa. Siihen rooliin kuuluu, että on ihan sama, mitä puhutaan, kunhan vain puhuttaan. Tärkeintä on, että puhutaan.

      Minulle ei suinkaan ole sama, mistä puhutaan. Halusin ohjata keskustelua pois itsestäni, yksityisestä kokemuksesta kohti yleistä ja yhteistä. Se tilanteeseen puuttumattomuus on ikävä kyllä tulkittava väkivallan hyväksymiseksi.

      Siinä tilanteessa oli jotakin hyvin absurdia. Jotakin samaa kuin tarinassa Laupiaasta samarialaisesta. ”En voi jäädä auttamaan, sillä rosvot voivat vielä olla lähistöllä. Silloin minullekin voi käydä samalla tavalla. Ei kun ohi vaan ja kiireesti sittenkini!” Niin – vain se laupias somalialainen puuttui kokonaan…

      Julkkisten elämä pyrkii olemaan vain sitä, miltä kaikki näyttää ulospäin. Siis hyvin pinnallista. Minulta taas tivattiin pahoinpitelyn ulkoisia tunnusmerkkejä. Kuin ihmeen kaupalla ne jäivät vähäisiksi. Pään sisäisistä vammoista ei tahtonut tietää kukaan.

      Summa summarum: Toimittajat hoitivat piirittämiseni, minä vain annoin heille luvan haastatteluihin, kun tuntuivat olevan itsekin kovin järkyttyneitä tilanteesta. Iltapäivälehdet ohittivat hengellisen aspektin (puhuin blogissa rukoilevani pahoinpitelijäni, kuskin ja matkustajien puolesta). Viimeisenä liikkeellä ollut Hesarin toimittaja otti onneksi toisenlaisen asenteen ja sain puhua anteeksiantamuksesta, mikä käsitteenä tuntui toimittajasta hankalalta kysymykseltä.

      Miksi me emme voisi pidellä toisiamme hyvin?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121