Uskon, että kukin pappi tavoittaa seurakunnan parhaiten saarnaamalla itselleen sopivalla tavalla. Siksi en kauppaa omaa saarnaamisen tapaani kenellekään toiselle. Mutta minulle tämä tapa vaan tuntuu sopivan.
En ole kirjoittanut montaakaan saarnaa viimeiseen neljännesvuosisataan. Ne muutamat harvat, jotka olen kirjoitanut ovat olleet jotenkin poikkeustilanteita. Mutta normaalisti puhun vapaasti, koska se on minulle luontevampaa.
Tämä ei tarkoita, että en valmisteli saarnaa. Luen evankeliumin, välillä alkukielellä hyvissä ajoin. Joskus luen muutakin kirjallisuutta tai tarkasten jonkin asian netistä. Yleensä olen tyytyväinen, kun minulla on mielessä muutama asia, joista puhua.
Saarnaan vaikuttaa myös seurakunta, jolle puhun. Jos paikalla on rippikoululaisia, niin käytän vähemmän nimenomaisesti kristillistä sanastoa ja kuvastoa. Jos paikalla on lapsiperheitä, niin saarna ei ainakaan pitene tai monimutkaistu. Yleensä minulla on jo saarnaa valmistaessa käsitys seurakunnasta, mutta joskus kirkkokansa yllättää. En ole ollenkaan innostunut pitämään samaa saarnaa kahta kertaa; jos minulla on kaksi saarnaa samana päivänä, käsittelen yleensä samoja teemoja, mutta eivät ne saarnat samanlaisia ole.
Valmistusprosessi jatkuu myös jumalanpalveluksen alkuosan ajan. Tässä luotan myös tunteisiin ja vaistoon. Kerran esimerkiksi tajusin, jossain päivänrukouksen ja päivänvirren välillä penkissä istuessani, että saarnatuoliin kiipeäminen lähettäisi vastakkaisen viestin sille, mitä aion saarnassa sanoa. No, menin sitten lukupulpettiin, luin evankeliumin siitä ja kävelin keskikäytävälle juttelemaan saarnaani seurakunnan kanssa.
Tähän prosessiin liittyy myös se, että minusta on paljon luontevampaa saarnata, jos olen myös jumalanpalveluksen liturgi. Silloin saarna on minulle jotenkin luonteva osa kokonaisuutta. Ajatus on jotain sen tapaista, että olen toimittamassa messua kokoontuneen seurakunnan kanssa ja yhtenä osana on jakaa ajatuksia evankeliumista heidän kanssaan.
Minun on vaikea ajatella saarnaa pysyvänä suureena. Saarna syntyy etukäteisvalmistelussa ja jumalanpalveluksessa. Minulle se tietyssä mielessä kuolee, kun se on pidetty. Toiveeni ja rukoukseni on, että sen elämä jatkuu seurakuntalaisten mielissä ja arjessa. Joskus joku oivallus jää omaankin tietoisuuteen.
Mielenkiintoinen ajatus jättää puhumatta itse asiasta kun rippikoululaisia on läsnä.
Erittäin moni toimitusjohtaja käyttää yrityksen talousasioista erilaista terminologiaa puhuessaan talousjohtajan kanssa kuin puhuessaan kaikille yrityksen kaikille työntekijöille. Se on hyvän puhujan merkki, että osaa valita sanansa kuulijakunnan mukaan.
Pekka,
’nimenomaisesti kristillinen sanasto ja kuvasto’ tarkoittaa esimerkiksi viittauksia Raamattuun ja kristilliseen perinteeseen. Jos kuulija tuntee nämä, niin viittaukset toimivat; jos ne ovat kuulijalle uutta asiaa, niin viittaukset eivät toimi.
Esimerkiksi ikänsä kirkossa käyneelle sana fariseus on jokseenkin tuttu. Useimmille rippikoululaisille se ei sano yhtään mitään. Minusta olisi tyhmää puhua fariseuksista seurakuntalaisille, jotka eivät tiedä yhtään, mistä on kyse. Vaihtoehtoja on kolme: voin sisällyttää saarnaan minuutin pikakurssin fariseuksista; voin kuvailla muilla sanoilla sen [farisealaisen] hurskauden, jota käsittelen; voin myös miettiä kokonaan toisen tavan ilmaista pointtini.
Ehkä sellainen 10 – 15 sekunnin pikakurssi riittäisi ja on kyllä tarpeen jos saarnatekstisä esiintyy termi fariseus. Saarnahn pitäisi olla tekstistä.
Olen kylls sellaiseenkin tilanteeseen törmännyt jossa liturgi ei konfirmaatiosaarnassaan sanallakaan viitannut päivän tekstiin. Kyseessä sentään oli näiden nuorten siihen astisessa elämässä ehkä tärkein uskonnonharjoittamistilanne. Koulujen päättäjäispuheita yms. he ovat kyllä ehtineet kuulla lukuisia.
Jukka,
Olen rippikoulun käynyt ja olettavasti siis useampaa jumalanpalvelusta käynyt kuuntelemassa. Yhtään saarnaa ei minulle ole kyllä jäänyt mieleen vaikka mitään teflonpinnoitettu minulle ei uskontoja kohtaan tuossa iässä ollut ehtinyt kehittyä. (Sain supervoimat vasta vanhemmalla iällä.)
Tässä valossa en lähtisi tuota saarnan kaikkivoipaisuutta ylikorostamaan.
Minun kylvöpeltoni on sellainen, ettei useinkaan voi tietää tuleeko ketään ja jos tulee, minkälaista sakki on. Koin, että Pyhä Henki antoi erään tilanteen edellä ohjeen. Hän käski puhua kolme asiaa. Ensiksi siitä, että tuleva elämä ratkaistaan tässä elämässä ja jokaisen pitäisi ottaa kantaa siihen eli tehdä ratkaisu.
Toiseksi pitää kertoa miten rakaisua Jumalan puoleen tapahtuu ja kolmanneksi, miten armahdettu ihminen elää Jumalan voimassa. Koko elämänsä kilvoittelijana.
Tässä tulee mukaan kuvaan julistajan vastuu. Jos haluaa miellyttää, niin voi olla vaikea vastata leivisköistään, jos työ ei ole miellyttänyt Jumalaa???
Ehkä saarnoihin pitäisi liittää lyhyt oppimäärä kaanaankieltä aiheeseen liittyen, niin se voisi rikastuttaa kuulijaa?
Kaanaanmielen kurssit ovat hyödyksi silloin, kun ne ovat välttämättömiä. Usein ne eivät ole.
Mutta esimerkiksi silloin, kun fariseuksiet, publikaanit tai muut ajanlaskun alun juutalaisen yhteiskunnan kansanryhmät seikkailevat evankeliumissa, on varmasti paikallaan yrittää avata läsnäolevaksi seurakunnalle, ketkä olisivat näiden ryhmien vastineita heidän todellisuudessaan. Siinä kohtaa rippikoululaisten, konfirmaatiovieraiden ja vakikirkossakävojän todellisuudet voivat olla hyvinkin erilaisia.
Entäpä sitten näin ajatellen, jos olisi päätetty järjestää tiettynä aikana kirkosta eronneitten kirkkopyhä ja näitä poismenneitä seurakuntalaisia sitten kutsuttaisiin koekuuntelemiseen. Olisiko tällöin Raamattu ja Kristillinen perinne liian rohkeaa tai epämukavaa saarnattavaksi. Rippikoululaisiin nähden tässä on sitten se ero, että rippikoululaiset ovat vielä seurakunnan jäseniä.
Ei saarnan välttämättä tarvite kuolla, vaikka sitä ei olisi olemassa kirjoitetussa muodossa. Voihan sen äänittää ja jakaa mp3-muodossa. Videonkin voi tehdä.
Silloinkin se on irti kontekstistaan eli messusta. Toki irroitettunakin se voi sanannälkäistä ravita, niin kun tietysti voi jakoon laitettu käsikirjoituskin.
Itsekin ajattelen niin, että saarna – riippumatta siitä, millainen sen valmistusprosessi on – on tapahtuma, joka syntyy osana sitä jumalanpalvelusta jossa se pidetään.
Monissa taidelaitoksissa äänitetään esitykset varmuuden vuoksi. Näin on jotakin mistä tarkistaa mitä on sanottu tai tehty, kun keskustelu herää. Samaa voi soveltaa myös saarnoissa. Eteen sanelukone tai mikä vaan ja äänittää saarnansa. Näin voi varmistaa sen mitä sanoi ja arkistoida puheensa. Minä olen kirjoittanut saarnani ja ne ovat arkistoituna kiintolevyillä.
Esim. monet brittiseurakunnat pistävät saarnat verkkosivulle kuunneltaviksi. Kun ne on alunperin puhuttu eikä luettu paperista, ne tuntuvat eläviltä jälkeenkinpäin.
Onhan noita Suomessakin. Tässä joitakin linkkejä:
http://www.tampereenseurakunnat.fi/soitasaarna
http://vakkasuomenjpyhdistys.wordpress.com/saarnat/
http://www.saarna.net/
”Silloinkin se on irti kontekstistaan eli messusta.”
Ei saarnan konteksti välttämättä ole messu. Paljon saarnoja on myös pidetty esimerkiksi sanajumalanpalveluksissa ja seuroissa.
Entä jos vanha saarna luetaan uudelleen? Esimerkiksi esikoislestadiolaiset lukevat tilaisuuksissaan ääneen Lars Levi laestadiuksen saarnoja, ja monien seurakuntien pääsiäisyön messuun kuuluu Johannes Khrysostomoksen pääsiäissaarna.
Heikki Lepän saarnaa kosketteleva blogi on hyvällä asialla. Saarnan varmastikin tulisi syventää tai selventää ko.sunnuntain aihetta luettujen Raamatunkohtien osalta. Miten ja missä määrin on sitten monesti aikakysymys. Mutta sitten nämä hengelliset, uskonnon sisältöön liittyvät erityissanat. Monestikohan niiden sisältö rippikouluaikana selviää, puhumattakaan siitä, että ne rippikoulun jälkeen kirkastuisivat. Miten on sitten yksityisen seurakuntalaisen vastuu lähimmäisestään, jos huomaa toisen lipsuvan liian leveälle tielle. Opetetaanko Meille kristityn vastuuta lähimmäisestä. Onko esimerkiksi Ihmiselle annetusta armonajasta puhuminen kirkossamme asia, mikä sopii vain poikkeustilanteisiin, eikä ainakaan asia, mistä sopii puhua rippikoululaisten kuullen. Entäpä sitten virret. Pitääkö nuorten läsnäollessa laulaa virsiä iloisemmasta päästä, kun kuitenkin virret ovat laulettua sanaa. Yhteisöllisyyttä haetaan kirkossamme aktiivisesti. Voiko se nousta ja mennä eteenpäin muuten kuin kirkkomme tunnustusten ja niihin liittyvien erityissanojen ymmärtämisen kautta, vaan riittääkö se, että Uskosta ja Sen mahdollisuuksista puhutaan Ihmistä koskettavana tunteena.
Tuli mieliteko päästä kuuntelemaan Heikin saarnaa. Ei nimittäin onnistu keneltä tahansa saarnan pitäminen ilman kirjoittamista. Tämä on ymmärrettävää, mutta valitettavasti seurauksena on monesti ääneen luettuja hartauskirjoituksia, jotka eivät kommunikoi seurakunnan kanssa. Hyvä Heikki!
Yksi erityisen vaikea laji lienee saarna perhekirkossa, eritoten seurakunnissa, joissa perhemessuja on harvakseltaan. Niissä saarnan pitää olla lapsille suunnattu, mutta löytääkö saarnaaja tekstistä aidosti sanottavaa lapsille vai meneekö lepertelyksi? Ja sitten ne aikuiset vanhemmat, joille perhe-jp saattaa olla se ainut kirkkovierailu: Saavatko he mitään? Jotenkin harmi, jos ”enkelikuvaelmien” takaa jp jää lapsille tarjotuksi ”turvallisen epäuskottavaksi” viihteeksi, jota aikuinen ei itse tarvitse. Lapsille on nimittäin kovan luokan todistus siinä, jos isän tai äidin ilmiselvästi täytyy päästä messuun.
Olen kuunnellut paljon hyviä saarnoja myös lapsiperheille, mutta on sen verran vaikea laji, että en pappeja tässä kadehdi.