.. ja toiveita. Mutta pääseekö lahjakkuus kehittymään sellaiseen muotoon, että se tuo tekijälleen leivän ja kanssaihmisille iloa ja ymmärrystä? Ja parhaassa tapauksessa muuttaa maailmaa. Entä tuleeko toiveista totta?
Olen vuosien varrella käynyt lukuisissa lopputyönäyttelyissä. Siis jostakin taideoppilaitoksesta valmistuvien yhteisnäyttelyissä. Aina on joukossa ollut jo varsin pitkälle ehtineitä ja toisaalta selvästi vielä ammatti/taitelijaidentiteettinsä haparoivia alkuaskeleita ottavia. Niin pitää ollakin. Harvoin mistään taideoppilaitoksesta – tai muustakaan oppilaitoksesta – tulee ulos täysin valmiita ammattilaisia.
Valmistuminen antaa mahdollisuuden kehittyä ammatissa. Perusosaaminen on toki hallussa, mutta siitä on varsinkin luovissa ammateissa vielä pitkä matka päämäärään (mikä se ikinä itse kullekin onkaan).
Viimeksi poikkesin Tuusulassa sijaitsevan Pekka Halosen akatemian opiskelijoiden loppunäyttelyssä, joka järjestetään Helsingin Kaapelitehtaalla. Esillä oli kuva- ja mediataiteen, graafisen suunnittelun sekä valokuvauksen opiskelijoiden töitä. Pekka Halosen akatemia on osa Keudan ammattiopistoa eli Keski-Uudenmaan koulutuskuntayhtymää. Valmistuneiden tutkintonimike on kuva-artesaani.
Kaapelitehtaan Finire-näyttelyssä on esillä juuri sellaista moninaisuutta kuin arvelinkin. Mitkä ovat nuorten esille nostamia teemoja? Yleensä sellainen löytyy, jokin ajassa kihelmöivä. Mutta mitään yhtä teemaa tai selvää valtavirtaa en tällä kertaa löytänyt. Ajan merkkejä sekin, luulisin.
Sen sijan Finiressäkin osassa töistä nähty sisäänpäin katsominen, ja esimerkiksi minuuden ja kehollisuuden tutkiminen ovat luonnollisesti aina osa taidetta ja luovaa ilmaisua. Kyse on perusteemasta, jonka ilmaisumuodot luonnollisesti vaihtelevat. Mutta mukana oli myös ulospäin suuntautuneita töitä, joista varsin mielenkiintoinen sosiaalinen kokeilu oli Christian Pirskasen idea laittaa kaksi tosilleen tuntematonta ihmistä valokuvaan ikään kuin he olisivat pariskunta.
Vain yhdessä työssä oli selvä uskonnollinen viite. Linda Lindgren kirjoittaa: ”Maahanmuutto, erilaiset kulttuurit ja uskonnot tuovat kaikille erilaisia ajatuksia mieleen. Haluan katsojan pohdiskelevan aiheita mahdollisesti uudesta näkökulmasta ja ymmärtämään eri taustoista tulevia ihmisiä.”
Lindgrenin työssä moniuskontoisuus ja kulttuurien kerroksellisuus päällekkäisillä kuvilla: Helsingin tuomiokirkon päälle oli asetettu intialaisen jumaluuden kasvot. Viittaus oli ehkä kuitenkin enemmän joogan taustamaailmoista nouseva kuin uutisotsikoiden nykytodellisuudesta , islamin ja kristinuskon (lue: suomalais-luterilaisen kulttuurin) kohtaamisesta ja siiheen liittyvistä peloista.
Finire 22.12. saakka.
P.S. Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että myös tyttäreni töitä on esillä Finiressä.
Olli Seppälä:”Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että myös tyttäreni töitä on esillä Finiressä.”
Onnea lahjakkuudesta, jonka tyttäresi voinut säilyttää. Omatkin ”tyttäremme” olivat lahjakkaita ja onneksi heidän kouluvuosinaan oli toiminnassa opettajan ja vanhempien yhteinen luokkatoimikunta, jossa eteen tulleita ongelmia voitiin ratkoa yhdessä ja mm. ”tyttäriemme” alkamassa ollut koulukiusaaminen saatiin loppumaan, kun opettaja lupasi, että hän ei enää kerro luokalle, kun lapsemme saivat kokeista kymppejä.
Koulukiusaaminen on viheliäistä. – Ymmärtääkseni moni kiusaaja katuu ja häpeää myöhemmin vilpittömästi tekojaan, mikä ei tietenkään tee tyhjäksi surua ja vahinkoa jonka on tullut aiheuttaneeksi.
Upeaa, mitä kerrot! Kumpa yliopisto-opinnoissa voisi elää sama henkinen vireys!