”Aika on tehnyt tehtävänsä. Olemme kasvaneet erillemme vuosien varrella, arjen paineissa.” Iltapäivälehden verkkoversion mukaan tunnetun näyttelijäpariskunnan sukset ovat menneet ristiin. Nyt mietitään, jaetaanko lusikat ja pistetäänkö kantapäät vastakkain.
Sitaatti on näyttelijämiehen suusta. Kun luin aamupalalla tuon peräti surkean repliikin, minuun iski primitiivireaktio. Aloin huutaa kuin hinaaja, jolloin pala juuttui kurkkuun, lähti irti vasta kun olin aikani pomppinut päälläni. Ei noin pidä sanoa! Ei noin sovi ajatella! Miten niin aika on muka tehnyt tehtävänsä? Ihmisistähän tässä on kyse, ei mistään ajopuista. Ei kai teitä mikään sokea kohtalo ohjaa?
Ei kaksi ihmistä voi KASVAA erilleen. Erilleen aina joudutaan. Jos taas halutaan kasvaa, niin pariskunta kasvaa yhteen ja yhdessä.
Arjen paineissa erilleen toisistanne? Yhteinen aika on parisuhteessa kaiken A ja Ö. Jos sitä ei ole, ei ole suhdettakaan. Näyttelijät ovat tottuneet valmiiseen käsikirjoitukseen. Sellaista ei tässä nyt ole tarjolla, mutta eikö tullut mieleen, että te itse voitte kirjoittaa omaa tarinaanne? Ja teidän tulisikin niin tehdä.
Aikaa tai arjen paineita on helppo syyttää. Tai sitä, ettei se toinen ollutkaan minulle se oikea. Mahdoinko itsekään olla se oikea puolisolleni? Jos halutaan turhentaa aivan kaikki, niin silloin sanotaan, että meidän ei olisi koskaan pitänyt mennä keskenämme naimisiin.
Miten lukijat ovat ratkaisseet tämän ongelman: Mitä tehdä, kun avioliiton ankara arki ja ruusuiset unelmat joutuvat törmäyskurssille keskenään? Mitä tarkoitetaan sillä, että rakkaus e koskaan katoa?
Ihmiset nyt vain eroavat syystä tai toisesta. Eniten on alkanut ärsyttää, että niistä yleensä kirjoitetaan. Lehdistö siis tekee uutisia moisesta aiheesta. Ja varsin usein nämä ns. julkkikset lähes poikkeuksetta ns. kasvavat erilleen. Heh! Voisiko tuota mantraa vaihteeksi vaihtaa. Esim. Sain tarpeeksi sen puhumattomuudesta, vieraista suhteista, saituudesta, narsismista, sottaisuudesta, väkivaltaisuudesta jne. Syyt ovat varmaan monet ja kuinkahan moni julkisuuteen niitä oikeita syitä edes kertoo.
Olisi kiva, jos lailla voisi kieltää edes näiden höperöiden lehtien pitämisen kauppojen sisääntulon kupeessa älyttömine lööppeineen. Tuskin elämä siitä merkittävästi köyhtyisi.
Hyvä, Tarja. Osasit oivallisesti sanoittaa sen, mihin minäkin tekstilläni pyrin.
Toinen yleinen selitys, josta saan näppylöitä, on, että Me erosimme ystävinä…! Ystäviä voidaan olla kenties parin-kolmen vuoden kuluttua, mutta ennen eron seesteistä hyväksymistä on ihan pakko käydä läpi monet vaiheet itkupotkuraivareineen kaikkineen.
Rovasti epäilee, onko tämä totta: ”Me erosimme ystävinä…!”
1. Aviopuolisot asuvat yleensä yhdessä, ystävät hyvin harvoin ja jos pitkittävät yhteisasumistaan, eivät sitten useimiten ole enää ystäviä.
2. Hyvä ystävyys kestää hyvin sen, ettei esim. viiteen vuoteen tavata.
Näin isot tytöt ovat minulle kertoneet.
Taitaa Tarjaa ja Kiurua vaivata asiassa enämbi ns. ambitsunitauti
kuin ao. lehtien sisältö.
Seppo Heinola,
Avioliitto on pysyvä tahtotila, jossa puolisoiden jokapäiväinen ja tietoinen tavoite on ”rakastaa toisiamme kunnes kuolema meidät erottaa” kuten olemme Jumalan kasvojen edessä luvanneet. Avioliitto on elämänmittainen teko, joka ortodokseilla on sakramentti ja vaatii ehdottomasti ”kilvoittelua”. Se ei ole tasankoa, vaan paremminkin ”virtaavaa epätasapainoa”, ja kun joltakin pitkään avioliitossa olleelta vanhukselta oli kysytty, eikö hän koskaan ole harkinnut avioeroa, vanhus oli vastannut, että ei, mutta puolisonsa hän on monta kertaa halunnut tappaa.
Olen joskus runoillutkin, että ”Alati muuttuvassa luonnon virtailussa, hallitun epätasapainon keskellä, ikuisesti muuttumaton sanoo: Minä olen se, mikä Minä olen – ja olen aina oleva, ja pienin yhteinen nimittäjä suurten muuttujien joukossa on Minä – sinä.”
Kaameaa ellei avioliitossa pääse kasvamaan erilleen, eli omaksi itsekseen. En haluaisi olla kenenkään miehen klooni: niin kultaseni, aivan aivan aivan.
Avioliitto on tahtotila – no, pitkässä liitossa on kyllä monenlaisia tahtoja matkan varrella – mutta jos palataan aina välillä ihan alkuun ja otetaan vauhtia sieltä, yhteinen tahtotila alkaa taas ehkä häämöttää. Siis ei naimisiin suinpäin.
Miehillähän nykyajassa on oppimista vaimon säilyttämisessä, kun naiset ovat niin itsenäisiä. Vielä 50-60 luvulla mentiin papin puheille, kun naisen hameen vyötärö alkoi kiristää. Sitten lisäännyttiin ja vaimo jäi kotiin nyrkin ja hellan väliin, ja mies huiteli maailmalla kiltisti tai vähemmän.
Ja niitä iltapäivälehtien lööppejä ei ole pakko eikä tarvis tutkailla joka päivä.
Avioliitot eivät aikanan kestäneet pitempän siksi,että olisi oltu enemmän ja peläten ”Jumalan kasvojen edessä”
vaan siksi,että naisen yhteiskunnallinen asema olis iksi huono,ettei hän juurikaan voinut erota. Rahat oli miehen, ammattia ei ollut ja erotilanteessa moraalinen tuomio kohdistui lähes poikeuksetta naiseen vaikka mies olisi ollut millainen sika hyvänsä.Tästä moraalituomion yksipuolisuudesta piti hyvää huolta mm. kirkko.
Ja täysivaltaisten aikuisten vapaasti ja omasta tahdostaan tekemää avioliittovalintaa parempiko lapsille ja naisille on tämä nykyinen kulttuuri, jossa ”Ihmisen omanarvontunto riippuu hänen menestymisestään, siitä, onnistuuko hänen saada itsensä kaupaksi edullisesti, pääseekö hän eteenpäin lähtökohdistaan, menestyykö hän. Hänen ruumiinsa, mielensä ja sielunsa ovat pääomaa, ja hänen tehtävänsä elämässä on niiden sijoittaminen tuottavasti, niin että hän henkilönä tuottaa voittoa.
Ystävällisyyden, kohteliaisuuden ja huomaavaisuuden kaltaiset asiat muuttuvat hyödykkeiksi, ”persoonallisuuspaketin” hyviksi ominaisuuksiksi, joiden ansioista hinta persoonallisuusmarkkinoilla kohoaa. Jos ihminen ei onnistu sijoittamaan itseään edullisesti, hänestä tuntuu, että hän itse on epäonnistunut, jos hän onnistuu, hän itse on menestys.
On selvää, että hänen käsityksensä omasta arvostaan riippuu aina ulkopuolisista tekijöistä, markkinoiden häilyvistä arvioinneista, jotka ratkaisevat hänen arvonsa niin kuin ne ratkaisevat hyödykkeidenkin arvon.” (Erich Fromm: Terve yhteiskunta)
Kirkko on kaikessa hiljaisuudessa vahvasti tämän markkiantalousyhteiskunnan takana,sillä se takaa kirkolle hyvät jäsenyys-verotulot ja hyvän yhteisöverotuoton. Sitä ei paljon riviseurakuntalaisen moraalinen hiirenvikinä tai piispojen muodolliset ja harvat muuta korostavat lausunnot auta.
Asiasta todellista ääntä pitävä Kai Sadinmaa ei nauti konsujen suosiota.
Seppo Heinola :”Kirkko on kaikessa hiljaisuudessa vahvasti tämän markkiantalousyhteiskunnan takana,sillä se takaa kirkolle hyvät jäsenyys-verotulot ja hyvän yhteisöverotuoton.”
Höpö-höpö. Kirkossa vapaaehtoistyötä tehneenä ja sen talouteen tutustuneena olen sitä mieltä, että todellista yhteiskuntavastuuta kantavana kirkon verotulot ja yhteisöverotuotot ovat korkeintaan sitä mitä omakustannusperiaatteeksi sanotaan. Kirkko kulkee Jumalaksi sanotun ”Daseininsa” osoittamaa tietä toisin kuin ”näkymättömän todellisuuden” irrationaalisena hylännyt muu julkinen sektori mm. entisen kansallisomaisuuden yhtiöittämisineen ja ”piiloveroineen”.
Tuula, olepa tarkempi miten ja mihin vastaat. juuri vallitseva järjesltelmä takaa sen,että kirkko saa nämä
’omakustnnusperiaateiset’ menot kattavat verotulot. Ja nuo menot ovat tietysi aina samat tai lähes samat kuinon tulotkin. Miksi se talousarvioissa ja kirjapidoissa ja käytänteissä aikaansaadaan.
Seppo: Luvalla tai luvatta, mutta silti kaikella kunnioituksella sanottuna: Mielestäni nuo kirkosta antamasi lausunnot ovat kuin suoraan leikatusta lampaanpäästä. Ilmaistuna sillä varmuudella, jonka vain täydellinen tietämättömyys kirkon asioista voi antaa.
Kun aikasi kuuntelet Sadinmaata, niin sinun on pakko huomata, että hänellä ei ole antaa minkäänlaisia ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Oikeilla profeetoilla on niitäkin!
Jos tutustut aidosti ja avoimin mielin ruohonjuuritason seurakuntatyöhön, niin olen varma, että ääni muuttuu kellossa. Käy messuissa, tutustu vaikkapa diakoniaan ja lapsityöhön…
Ruttopuiston rovasti kommentti oli suoraan myrkkyhuuruiselta suolta etten sanois höyryävästä päästä. En edellä ole ottanut lainkaan kantaa kirkon toimintoihin enkä missään ole muutenkaan väheksynyt kirkon diakoni tai lapsityötä.
Tylsääkin tylsemmissä ja rutikuivissa huonosti toimiteuissa tyhjyyttään kumisevissa messuisa kylläkin olen käynyt satoja kertoja yhdessä muutaman mummon kanssa..mummoja tietysti väheksymättä.
Muutaman kerran toki hyvissäkin,
Toinen juttu on sitten se,että kirkon tuloihin ja omaisuuteen nähden nuo sinänsä arvostettavat työmuodot, joihin ruttorovasti viitaa kattaa kirkon valtavasta budjetista sangen pienen prosentin. Eli kyllä kirkossa maksaa taulun raamit yhä huomattavasti taulua enemmän.
Että jo pelkkä nimi Sadinmaa aiheutti tuollaisen inho-reaktion oli arvatavissa mihin viittasinkin…
Menee asian viereen, mutta: minusta Sadinmaa on oikeassa pääsääntöisesti siinä, mitä hän saarnaa. Ongelma on vain se, että Sadinmaa saarnaa aina ja vain talouspolitiikasta. SIinä on kristillisen opin kannalta sellainen ongelma,että pelkkä EU-byrokratian, kasvottomien markkinavoimien ja hallituksen syyttely vie ihmisen pois sen peilin edestä, jossa hän itse on omine synteineen omassa elämäntilanteessaan. Työttömänäkin voi tehdä oikein, vaikka markkinavoimat, EU ja hallituksen työllistämistoimenpiteet kaatuisivatkin päälle.
Jeesuskin kohtasi kasvottoman markkinavoiman edustajia ihmisinä – hän käski Sakkeuksen puusta ja otti Leevin mukaansa tullikopista.
Muistaakseni Seppo jossain esitit, että Jeesus olisi ollut selootti ja/tai essealainen. Puuttumatta siihen, kuuluiko hän todella näihin ryhmiin, lienee syytä muistuttaa, miten vähän loppujen lopuksi kumpikaan ryhmä kykeni reaalitodellisuuteen vaikuttamaan omana aikanaan. Sadinmaan sanoman uhkana on jäädä tuulen pieksennäksi ja kärpäsen surinaksi, ellei siihen saada lähimmäisenrakkauden sanomaa mukaan.
Zelootit ja haukkaessealaiset (Masada!) alkoivat usean kapinan ja sodan Roomaa vastaan, koska uskoivat- ja pettyivät- että Herra tulis Taivaasta tiettynä astronomis/astrologisella hetkellä auttamaan heitä kuten oli tehnyt Mooseksen päivinä: ”Jumalani Jumalani miksi hylkäsit minut!
Elias Tanni :”Sadinmaan sanoman uhkana on jäädä tuulen pieksennäksi ja kärpäsen surinaksi, ellei siihen saada lähimmäisenrakkauden sanomaa mukaan.”
Ja mistähän sitä lähimmäisenrakkauden sanomaa mahtaisi löytyä? Tässä kynttilänpäivän aamusatua mietittäväksi löytyisikö vastaus ehkä siitä:
Ajanlaskumme alussa voimassa ollut kahteen kivitauluun kaiverretuista käskyistä alkunsa saanut juutalainen Jumalan laki määräsi, että perheen vanhin poikalapsi piti tuoda temppeliin Jumalalle pyhitettäväksi, kun lapsen syntymästä oli kulunut neljäkymmentä päivää.
Lakia noudattaen myös Joosef ja Maria veivät poikansa temppeliin, ja kun juutalaisen lain hallinnut Simeon näki lapsen, hän sanoi: ”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan; sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi, jonka sinä olet valmistanut kaikkien kansojen nähdä, valkeudeksi, joka on ilmestyvä pakanoille, ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille”.
Tuossa hetkessä kohtasivat vanha ja uusi ja vanha iloitsi siitä, että pääsisi vihdoinkin ”rauhaan menemään”. Kahden kivitaulun kymmenestä käskystä alkunsa saanut Mooseksen laki sai täyttymyksensä ja tiivistyi uudessa kahdeksi, joihin sisältyy kaikki vanha laki ja profeetat: ”Ensimmäinen on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa; rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi. Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä.”
Temppeliin tuotu lapsi toi ihmiskunnalle uuden ikuisen käskyn ja toteutti Viidennen Mooseksen kirjan 30. luvun lupauksen: ”Sillä tämä käsky, jonka minä tänä päivänä sinulle annan, ei ole sinulle vaikea täyttää eikä liian kaukana. Se ei ole taivaassa, eikä sinun tarvitse sanoa: ’Kuka nousisi meidän puolestamme taivaaseen noutamaan sen meille ja julistaisi sen meille, että me sen täyttäisimme? Se ei ole meren takana, eikä sinun tarvitse sanoa: ’Kuka menisi meidän puolestamme meren taakse noutamaan sen meille ja julistaisi sen meille, että me sen täyttäisimme? Vaan sana on sinua aivan lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen täyttää.”
Ehkäpä tuo erille kasvaminen on klisee tai selviytymiskeino, jota käytetään, että kyselijöistä päästään eroon ja saadaan pidettyä yksityisyys. Yleisesti tiedettyähän on, että miehillä on alalta aikayksikön eron jälkeen taipumus ”kasvaa” yhteen jonkun toisen kanssa, kun ne useimmat eivät selviä yksin.
Mutta en parhaalla tavallanikaan ymmärrä, miten tämä aihe liittyi tuohon tulisieluiseen taistolaispappiin, josta sai vaikutelman tarpeesta aatteelliseen kasvattamiseen ja ei tämän takia ole onnistunut luomaan itsestään kuvaa, joka pystyy samanarvoisesti kohtamaan läheisensä. Mutta jätetään tämä miehen kasvattajan ongelmaksi. Ei tee mieli kuunnella Sadinmaata.
Aika hurjaa tietoa, jos tuon yhden tiedot pitävät paikkansa. Avioliiton keski-ikä on yhdentoista vuoden luokkaa ja lähes joka toinen pariskunta eroaa. Itse olen ollut naimissa 34 vuotta laskin laskimella tuohan tarkoittaa 3*11. Mitenhän vaikutan keskiarvoon? Jos lähes puolet eroaa, niin sehän tarkoittaa, että yli puolet ei eroa ja ovat saman mokoman ja enemmänkin yhdessä.
Asianajajaan pystyi ottamaan yhteyttä netin kautta ja linkki johti vielä jonkun yrityksen sivuille, joka tarjosi eroseminaaria. Toisen erilleen kasvu on toisen leipä. Laitan linkin, mutta en todellakaan mainosta. http://avioero.com/#avioero-lyhyesti
” Tämän vuosisadan suurin keksintö on, että muuttamalla ajatuksensa ja asenteensa ihminen muuttaa elämänsä.
– William James 1900-luvun alussa”
Onkohan?