Luomiväriä, ripsiväriä, puuteria. Voimakkaan väristä huulipunaa. Meikkaaja tekee hymyillen työtään kasvojeni kimpussa. Rypyt siliävät hämmästyttävästi. Silmät suurenevat. Poskipäihin tehdään jarrut. Mitkä ihmeen jarrut? Pysäyttävätkö ne ohikulkijat ihmettelemään luomusta?
Vaalea peruukki asetellaan paikalleen, tukka laskeutuu kauniisti hartioille. Mekon alle teatteritoppaukset, jotka tuovat muotoja ja kohentavat ryhtiä. Ohuet nailonit ottavat pehmeän mutta päättäväisen otteen sääristä. Diamantin korkkarit tuntuvat yllättävän hyviltä jalassa – kun vähän aikaa totuttelee. Nilkkaremmi kiinni ja kokovartalopeilin eteen. Katson naista peilissä ja liikuttelen häntä ohjaajan neuvojen mukaan. Miten seisot, miten liikut, miten istut. Miten pidät käsiä. ”Älä pidä kättä lantiolla kuten miehet, pidä vyötäröllä. Silloin lantiosi piirtyy esiin ja keinuu kävellessä, kun ojennat nilkkaa.”
Astun naisen rooliin osana näytelmää, fantasiahupailua. Kutkuttavaa, mutta komediasta avautuu toinenkin taso. Saan välähdyksen naiseudesta. Miltä tuntuu kun katsotaan perään. Muutun jotenkin haavoittuvammaksi ja paljaammaksi mutta samalla myös vahvaksi, tavalla jota en osaa selittää.
Silti tämä kaikki on leikkiä, pintaa. En voi mennä syvemmälle naisen elämään. En tiedä, mitä on kantaa lasta sisällään, synnyttää. Kaikki jää hipaisuksi komediassa, jossa roolini olen hetkeksi omaksunut. Katson kasvoja peilissä; näen naisen. Mutta se en ole minä. Ja niinpä, kun teatterin valot sammuvat, pesen kasvoni ja jälleen yhtä kokemusta rikkaampana sanon naiselle peilissä näkemiin. Kunnioitukseni häntä kohtaan on kasvanut.
Timo:
”Silti tämä kaikki on leikkiä, pintaa. En voi mennä syvemmälle naisen elämään.”
Ehkä on ihan hyväkin, ettet voi mennä hommassa syvemmälle
Hauska juttu
Vuokko,
niinpä. Onhan elämässä monia tasoja. Ja pukeutumisen, eläytymisen ja näytelmässä mukanaolon kautta voi löytää lähestymiskulman jota ei ole muutoin osannut ajatella.
Varsin hauskaa oli kun näytelmän naiset (siis tosielämän naiset) kehuivat sääriäni ja pilke silmäkulmassa eräs totesi olevansa kateellinen. Ehkäpä kademieli on helpompi ilmaista tällaiselle kohta kumminkin näyttämöltä katoavalle kilpailijalle;)
Ei varmaan tekisi pahaa meistä kenellekään aina aika ajoin sukeltaa johonkin itselle vieraaseen rooliin – edes hiukan.
Toisaalta mietin, missä määrin todellinen eläytyminen toisen ihmisen rooliin ja identiteettiin ja osaan on lopulta mahdollista. Kun eläydyn, eläydynkö vain omaan kuvitelmaani siitä, mitä tuon toisen elämä, tunteet, ajatukset, kokemukset voisivat olla?
Emilia,
intiaanien vanha viisaus kuuluu että ”jos tahdot tietää, miltä toisesta tuntuu, kulje päivä hänen mokkasiineissaan.” En tiedä voiko sitten sanoa että ”jos tahdot tietää, miltä naisesta tuntuu, kulje päivä hänen korkkareissaan.”
”Muutun jotenkin haavoittuvammaksi ja paljaammaksi mutta samalla myös vahvaksi, tavalla jota en osaa selittää.”
Ihana määritelmä, jonka jaan joka solullani. Omaa syvemmälle ulottuvaa naiseuden kokemusta on koossa yhteensä nyt noin vuoden verran seitsemän vuoden ajanjaksolta eli kerta viikossa tulee sukellettua edes osin naiseuden maailmaan.
Herkkyys on asia, jonka koen vahvistuvan. Samoin käy ilolle ja myös henkiselle vahvuudelle. Naisena olen ehtinyt aukomaan ovia, jotka jäivät ensimmäisen 40 ikävuoden aikana kokeilematta, ilmeisesti arkuuden vuoksi.
Tekisi itse kullekin hyvää hypätä sen toisen sukupuolen maailmaan ja kokea sitä edes hetki ja vaikka kuinka pinnallisesti. Se auttaisi hahmottamaan elämää.