Paavi-tulkintojen kirjo ja modernin ambivalenssi

Paavi Benedictus XVI:n ilmoitettua jättää tehtävänsä voimiensa ehdyttyä liiaksi tehtävän asianmukaiseen hoitoon nähden on hänen kautensa perintöä keskustelussa ruodittu pääosin aika pinnallisesti, mutta joitain helmiäkin arvioihin sisältyy. Ikävintä on ollut some:n mukanaan tuoma lieveilmiö eli loan heitto pääosin anonyymina kuorona.

Globaalisti ottaen katolisen kirkon akuutein haaste menneinä vuosina on kaiketi ollut se lasten hyväksyikäyttöön liittynyt aikapommi, joka revähti esiin ja otsikoihin. Saattaa olla, että osaksi oli kyse siitä, kuten usein on, että kun seuraaja ottaa asiat rivakasti esiin ja puhuu ongelmista suoraan, hän saa myös syyt niskoilleen. Varmasti on myös totta, että vieläkin päättäväisemmin olisi pitänyt toimia, jotta syvän loukkaantumisen haavoja ja yleistä pöyristymistä olisi voitu välttää. Yhtä kaikki askeleita hyvään suuntaan traagisen epäkohdan poistamiseksi on myös tehty. On toki myös niin, että kun oma agenda on kirkon- ja erityisesti katolisen kirkon vastainen, kaikki saadaan näyttämään ongelmalliselta ja hyväkin peittyy loan alle. Joka tapauksessa märkäpaise on puhkaistu ja toivo tervehtymisestä elää.

Onneksi ainakin jonkin verran on päässyt esiin myös julkisuudessa, että Benedictus oli ja on yksi oppineimmista teologeista ja filosofeista katolisessa kirkossa ja muutenkin. Arkkipiispamme puhui ”teologiseta virittyneisyydestä”. B on keskittynyt sisältöasioihin, mikä näkyy hänen suosituissa opetuspuheissaan ja syvällisissä kirjoissaan, joiden helmet ovat ymmärrettävässä muodossa läsnä hänen keskeisessä perinnössään: Jeesus-kirjojen trilogiassa. Niissä tulee ilmi hänen työnäkynsä ehkä keskeisin asia: Kristus-keskeisyys ja uskon substanssin esiin tuominen hengellisesti rakentavalla mutta myös älylliset näkökohdat ja tutkimuksen huomioon ottavalla tavalla. Tutkimusta hän tosin käyttää katolisen opetusviran ja hengellisyyden näkökulmasta. Jos hän olisi todellinen konservatiivi, ei hän kuitenkaan samalla tavoin kävisi keskustelua raamatuntutkimuksen kanssa kuin hän nyt tekee. Eikä hän olisi myöskään eronnut ennenaikaisesti, jos hän ei käyttäisi yleisesti ottaen tervettä järkeä – rajansa tunnustaen. Ei hän toki ole liberaalikaan vaan pyrkii tuomaan kirkon perinnön, Raamattu keskeisenä lähtökohtana. tähän päivään hengelliseksi perustaksi. Katolinen hän toki on linjauksissaan, mutta eikö niin toisaalta pidä ollakin.

Paavi B. tuli 1970-80-luvulla tunnetuksi ekumeenisesta projektista, jossa tutkittiin sitä, voitaisiinko luterilaisen kirkon ydintunnustus – intentionsa mukaisesti – lukea katolisen uskon mukaiseksi. Projekti tyssäsi kaiketi siihen, että tämän tunnustuksen merkityksestä ei oikein päästy tyydyttävään yksimielisyyteen. Paavi on edeltäjänsä tavoin kuitenkin peruuttamattomasti sitoutunut ekumeniaan osana kristillistä uskoa Herran rukouksen mukaisesti. Ongelma ei-katolisten näkökulmasta on, että hän edustaa omaa traditiotaan sen verran uskollisesti, että rohkeita avauksia toisiin kirkkokuntiin päin ei ole tullut. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan kyse on laajemmasta ristivedosta modernin ja postmodernin tulkinnassa. B. puolustaa kristillisen uskon sisältöä ja arvioi kaiketi sen edellyttävän kurssin korjaamista tietyissä asioissa.

Keskeinen kiistakysymys B:n linjaa tulkittaessa on ollut suhtautuminen Vatikaanin toiseen konsiiliin. Yleisesti ottaenhan on Vatikaanin I konsiilia pidetty konservatiivisen ajan hengen tuotteena ja Vatikaanin II konsiilia 1960-luvun liberaalin ajan hengentuotteena. Sen tausta-ajattelijoiden teologiaan vaikutti nk. transsendentaaliteologian virtaus, joka oli saanut innoitusta saksalaisesta idealismista. Myös B. oli varhaisemmassa vaiheessa saanut vaikutteita tästä mm. Karl Rahneriin vaikuttaneesta (vrt. Tuomo Mannermaan väitöskirja) virtauksesta, mutta siirsi painopistettä myöhemmin subjektista enemmän kohti sisältöä, substanssia. Hänen aisaparinsa Hans Küng puolestaan jäi idealistisen teologian edustajaksi (vrt. Eero Huovisen väitöskirja Idea Christi).

Kuluneena vuonna on Vatikaanin II konsiilin 50-vuotisjuhlaa vietetty näyttävästi. Nytkin on keskiössä ollut – B:n toimesta – substanssi ja katolisen hengellisyyden – ja yleensä Euroopan kristillisyyden tukeminen. Osa B:n Eurooppa-keskeisyyttä on liittynyt nimenomaan hänen näkyynsä kristillisen uskon omimman sisällön puolustamisesta ja tuoreesta tarjolla pitämisestä kaikkein maallistuneimmassa maanosassa – Euroopassa ja eurooppalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Vatikaanin II konsiilin aloitteita ja henkeä hän toteutti ehkä keskeisimmin perustaessaan uuden evankelioimisen neuvoston sekä julisti kuluvan vuoden uskon (ja uuden evankelioinnin) vuodeksi. Osana tätä uuden evankelioinnin ja uskon vuoden kampanjaa näyttää siis olevan myös vereksien voimien saaminen paavin virkaa hoitamaan, kun B. on tehnyt oman osansa saatuaan mm. Jeesus-kirjojen trilogian päätökseen vielä paavina ollessaan.

Vaikka liberaali tulkinta esittää, että Vatikaanin toinen konsiili olisi JP II:n ja B:n aikakaudella unohdettu, näin ei näytä olevan. B:n omaa terminologiaa käyttäen kyse on pikemminkin konsiilin tulkinnasta ”jatkuvuuden ja reformaation hermeneutiikan” eikä ”katkoksen hermeneutiikan (H. Küng) kautta. On toki oikeutettua tehdä myös korjausliikkeitä, jos näkee että on tehty virheitä, jotka uhkaavat kristillisen uskon ja elämän perusteita. Luonnollisesti toive on, että tämä kaikki voisi johtaa uuden paavin aikana uusiin avauksiin myös ekumeenisesti, niin että globaali kristinusko voisi entistä enemmän vuorovaikutuksen ja vahvistuvan yhteyden kautta vaihtaa hengellisiä ja muita lahjoja keskenään kokonaisuuden parhaaksi – ja että totuuden ja armon dialogi jatkuisi niin että matka kohti yhteistä päämäärää etenee yhteisen ylipappimme Jeesuksen Kristuksen jalanjäljissä ”niin että maailma uskoisi”.