En ole luonteeltani kovinkaan radioaktiivinen yksilö. Kun lähes neljä vuosikymmentä sitten tein graduni radion hartausohjelmista, en suinkaan istunut radion ääressä korva kiinni kyseisessä apparaatissa, vaan eksistoin Kirkon tiedotuskeskuksen arkistohuoneessa hartauskäsikirjoituksia lukemassa. Tuolloin opin, että kaikissa joukkoviestimissä syntyy niiden omien lakien mukaisesti toimiva kieli, ns. välinekieli. Käyttäjien on tunnettava nämä lainalaisuudet ja heidän on muokattava sanomansa kulloinkin käytettävään mediaan soveltuvaksi. Radion parhaita puolia on se, että sitä ei tarvitse katsella, vaan kuuntelija voi tehdä samanaikaisesti jotakin muuta. Korvia voi sitten höristellä, kun alkaa kuulua jotakin kiinnostavaa.
Merkkien on kyettävä siirtämään vastaanottajalle tietty merkitys. Siksi on käytettävä merkkijärjestelmää, jonka sekä lähettäjä että vastaanottaja tuntevat: heillä on siis oltava yhteiset avaimet, koodit, jotta merkkien tarkoitus tajuttaisiin samalla tavalla. Lähettäjä valitsee merkit tavoitteensa, tietojensa ja taustansa mukaan. Vastaanottaja tulkitsee merkkejä oman taustansa ja kiinnostuksensa, omien tietojensa ja tiedontarpeensa mukaan. Näin väärinymmärryksen hedelmätön maaperä tulee perusteellisesti muokatuksi.
Tarkistetaanpa tämä systeemi käytännössä. Vaikka radio on mitä suurimmassa määrin sekularisoituneen maailman ilmiö, niin ainakin meillä Suomessa Jumalalla on ikioma radio Dei, jolla voidaan radiojumalanpalvelusten lisäksi välittää musiikkia, mainoksia ja vaikkapa Piispan kyselytunteja. Tosin piispa ei eilen saanut itse kysyä yhtään mitään, vaan hän joutui ikään kuin satimeen, altavastaajaksi ylivoimaisen päätoimittajarintaman edessä: Kotimaa, Kirkko ja kaupunki sekä Seurakuntalainen.fi olivat lähettäneet ylipäällikkönsä tenttaamaan Helsingin piispa Irja Askolaa. Dein toimittaja lisäsi vielä omalta osaltaan löylyä kiukaalle utelemalla omiaan. Minkäänlaista keskustelun tapaista vuorovaikutusta ei syntynyt, mikä entisestään korosti vaikutelmaa ruudin tuhlaamisesta tai kastelemisesta.
Piispan haastattelutunti lähetettiin raakalaismaisen julmaan aikaan. Kuulin tunnin haastattelusta vain jälkimmäisen puoliskon, sillä heräsin vasta klo 9.28. Ajattelin, että loput tarkistan sitten tutkimalla, mitä hyvin edustetut kristilliset mediat aiheesta julkituovat. No, tätä kirjoitettaessa tilanne on se, että Kirkko ja Kaupunki ei ole reagoinut asiaan vielä mitenkään. Kotimaa24 teki yhden jutun, Seurakuntalainen kaksi.
Radionomaisuuteen kuuluu se, että radion sisään ahtautunut ihminen puhuu esimerkiksi hartaudessa juuri minulle, radion ulkopuoliselle yksilölle suoraan korvaani, rauhallisesti ja selkeästi, ymmärrettävällä kielellä, miellyttävällä kosiskeluäänellä.
Haastatteluhomma olisi hoitunut hyvin, jos studiossa olisi ollut vain toimittaja ja piispa, jotka olisivat voineet supatella keskenään. Se olisi ollut kuulijaystävällistä. Nyt siellä oli kolme ihmistä liikaa, ne päätoimittajat, jotka kilpaa tekivät enemmän tai vähemmän ansiokkaita kysymyksiään. Kallista aikaa meni hukkaan, kun jatkuvasti kuulijoille piti toistaa, ketä studiossa oli ja miksi. Olisin myös itse kunnioittanut piispan läsnäoloa jättämällä mainokset pois tuosta showsta. Jos minä olisin piispa, en varmasti antaisi mainosten vaientaa itseäni! Olisin jatkanut juttelua, vaikka mikrofoni olisikin pistetty pois päältä…
Kun haastattelijat kaikesta päättäen tunsivat haastateltavansa hyvin, teitittely tuntui vähän keinotekoiselta. Parempi kuitenkin se kuin sinuttelu, vaikka aina puhuttelu ei mennytkään ihan kuin Strömsössä: Välillä jonkun piti korjata sinuttelu teitittelyksi ja toimittajakin unohti, että ihmisestä kuninkaallista monikkomuotoa käytettäessä ei sanota Oletteko ajatelleet vaan ajatellut. No, tällaiset töksähtävät radiossa korvaan, telkkarissa varmaan pistäisivät enempi silmään.
Tiukimmalle piispan homoasioissa pisti Seurakuntalainen, asiallisin oli Kotimaa ja eniten mielin kielin Kirkko ja Kaupunki. Ehkä jatkossa (tarkoitus on kuulemma syynätä kaikki piispat sarjana läpi) lepsuusmittari antaa erilaisia lukemia.
Kotimaa24 uutisoi tilanteen kiinnittämällä huomion juuri samoihin asioihin kuin Ruttopuiston rovastikin eli piispojen keskinäisiin suhteisiin ja vihapuheeseen. Tällä hetkellä kaikkialla mantran lailla hoettuun homopuheeseen viittaan vain muistuttamalla, että Homo homini lupus, ihminen ihmiselle susi.
Piispa Askola lausui: ”Minusta piispojen keskinäisen kannustamisen kulttuuri voisi olla parempikin. Meillä on korrektit välit, ja tapaamme toisiamme kokouksissa, mutta se on vähän miehistä. Tarkoitan, että tunneviestit eivät ole kovin vahvoja. Jotkut piispat tulevat läheisemmiksi henkilökemioiden ja mielipiteiden kautta, kuten missä tahansa työyhteisössä.”
Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että piispuus saattaa olla miehille enemmänkin rooli, jonka he pukevat päälleen johtaessaan asioita. Naisilla on piispuudesta niin vähän kokemusta, että voisin arvella heidän mieluummin keskittyvän ihmisiin ja Tehdään yhdessä- periaatteeseen mieluummin kuin käskyttämiseen tai Täällä määrään minä-muistutuksiin. Yhdessä neuvottelemisen ikävänä puolena on teologipiireissä se, että kun pappeja ei enää entiseen malliin saada kuriin, monet ryhtyvät kurittomiksi Ellun kanoiksi. Olisiko kirkolla kenties jotakin opittavaa Pelastusarmeijan organisaatiosta?
Mitä taas vihapuheeseen tulee, niin Askola kertoi haluavansa tavata niitä ihmisiä, jotka hänelle vihapuhetta lähettävät: ”Joskus oikeasti haluaisin tavata heitä ihan kasvokkain ja kysyä, mitä sinulle kuuluu ja mitä sinä haluat sanoa tällä. Ajattelen, että vihalla ja pelolla on aina jokin viesti. Toinen on se, että kyllä joskus näiden kuukausien aikana vihaposti on kiihtynyt, haluaisin oikeasti katsoa silmiin ja kysyä, että haluaisitko kuulla, miltä se minusta tuntuu. Sitten tulisi opettava sormi esille, että me kristityt emme voi puhua toisillemme ja toisistamme tällä tavoin, että mieti nyt, tsot tsot.”
Muistelen, että vihaposti on ollut piispa Askolan riippakivenä aina sieltä vuodesta 2010 eli virkaanastumisesta lähtien. Jossakin vaiheessa piispa piti näyttelynkin päälleen tyhjennetyn paskalaarin sisällöstä. Viimeistään nyt, kun Irja Askola on jo ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle, minun mielestäni olisi tämä vihapuhe häntä kohtaan syytä lopettaa. En tosin tiedä, miten se onnistuisi, kun nykytekniikka antaa niin helpon keinon ottaa maalitauluksi kenet tahansa. Eivätkä ihmisten mielenterveysongelmat katoa sillä, että heille sanotaan, että nyt turpa kiinni jo!
Jos näillä vihapuhujilla on pätkääkään empatiakykyä, niin kannattaisi yrittää asettaa itsensä piispan tilanteeseen ja miettiä, tuntuuko kivalta. Vai alkaako koko touhu tuntua Pyrrhoksen voitolta? (Kyse on voitosta, joka jättää myös voittajan heikompaan tilaan kuin aikaisemmin. Tämä voitto on siis erittäin tappiollinen ja murskaava saavutus. Sama kohtalo uhkaa myös itse aivan järjetöntä, aikaa ja voimia vienyttä sekä kirkkoa repinyttä sukupuolineutraaliavioliittotaistelua…)
Meidän omilla mielipiteillämme ei useinkaan ole kovinkaan paljon merkitystä, ns. loppupeleissä vieläkin vähemmän, mutta Jumalan mielipiteillä on aina. Jaakobin kirjeen 3. luvussa sanotaan (3:13-18):
”Kuka on viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne? Tuokoon hän näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä. Mutta jos teillä on katkera kiivaus ja riitaisuus sydämessänne, niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan. Tämä ei ole se viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien viisautta. Sillä missä kiivaus ja riitaisuus on, siellä on epäjärjestys ja kaikkinainen paha meno. Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele. Vanhurskauden hedelmä kylvetään rauhassa rauhan tekijöille.”
Kuvateksti: VARO, PIISPA ASKOLA! PYSÄHDY! ÄLÄ MENE SINNE!
Tämä kuva on aina pelottanut näkövammaista Ruttopuiston rovastia ihan sikana: Piispa katsoo ihan muualle, kun giljotiiniratikka on tulossa täyttä vauhtia kohti. Sen sijaan Helsingin pelottavan vilkas liikenne voi aivan hyvin jossakin vaiheessa koitua RR:n kohtaloksi…
Eihän tuo piispa Askolan saama vihaposti tänä aikana mitään erityisen ihmeellistä ole. Juuri luin eräästä diakoniablogista, miten Hermannin diakoniatalon hätämajoitus on myös löydetty ajanhengen mukaiseksi maalitauluksi. Muutama murheellinen lainaus:
”Liikkeelle ovat lähteneet myös toisenlaiset voimat. En ole eläissäni saanut tällaista määrää postia, jossa solvataan, nimitellään ja tuomitaan. Valheisiin perustuva kirjoittelu ei rajaudu vain henkilökohtaisiin yhteydenottoihin, sosiaalinen media tekee helpoksi valheiden levittämisen. Tämähän ei ole ikävä kyllä, mitenkään vierasta tässä ajassa. Viimeksi muutaman päivän takaisessa Helsingin Sanomissa kirjoitettiin valheuutisista ja vihan lietsonnasta.
Kaikkein vihaisimmissa kirjoituksissa oli yhteistä viha ulkomaalaisia kohtaan. Vihan vimmassa he tulkitsevat tapahtumia ja kehittävät suoranaisia valheita. Kokemukseni on, että aina löytyy ihmisiä, jotka hermostuvat joidenkin ihmisryhmien auttamistyöstä. Milloin romanien, milloin vankien, milloin huumeiden käyttäjien, velkaisten jne…auttaminen on väärin. Asenteeltaan vihaista ihmistä sen sijaan onkin jo paljon vaikeampi auttaa.”
Mitä tähän enää voi muuta sanoa kuin Herra, armahda meitä!
Punavihertävä ja oikeistolainen arvoliberaali eetos hyväksyy salonkikelpoisen erilaisuuden, kuten homot tyyliin Jani Toivola, samalla se hylkää sellaisen erilaisuuden johon liittyy köyhyys: vangit, huumeidenkäyttäjät, mielisairaat, romanit , maahanmuutajat, kadulla kerjäävät jne. Nämä ovat silkka menoerä. Tähän ”humanismiin” on mennyt osin kirkkokin mukaan.
Moi, Kari-Matti. En osaa laillasi luokitella noita kummallisia ilmiöitä, mutta Jaakobin kirjeen luonnehdinta Maallisesta ja sielullisesta riivaajien viisaudesta tekee ainakin meikäläiseen suuren vaikutuksen. Ei jää epäselväksi, onko kyse Pyhän vai pahan hengen vaikutuksesta.
Kari-Matilta terävä analyysi. Siinä oli teemukakkurimaista oivallusta.
Toki tuo törkyposti on tuomittavaa. Täytyy kuitenkin muistaa että kirkon tiedotus jälleen kerran epäonnistui. Julkisuudessa annettiin ymmärtää että tarkoitus on majoittaa nimenomaan sellaisia ihmisiä joilla ei ole oikeutta oleskella maassa mutta joiden kohdalta tehdyt päätökset ovat vääriä. Että valtion toiminnasta huolimatta me annamme kirkkoturvaa koska me tiedämme paremmin. Vaikka näin ei ilmeisesti ollut, mielikuva oli jo syntynyt.
Mitäs arvelet, Juhani: Kun piispa Askola on uransa aikana joutunut jatkuvasti erilaisten kohujen kohteeksi, niin voisiko kyse olla jonkinlaisesta ajojahdista? Ns. ”väärä” sukupuoliko hänet maalitaulutti? Liiallinen suvaitsevaisuus? ”Vain” maisteritason koulutus?
Ei se ole reilua tai oikein, että sanoi tai teki joku tietty henkilö mitä tahansa, hänen kimppuunsa käydään armotta! Se on – kiusaamista! Rikollisluontoista puuhaa! Eikö sinun, Juhani, pitäisi lakimiehenä pitää ääntä tällaisesta, nousta tällaista vastaan?
Kiitos Kari-Matti terävästä huomiostasi. ”Minähän hyväksyn Sinut jos olet vähän sinne päin kuin minä. ”
Mutta, hyväksynkö ne, jotka ovat pelkkä menoerä? Siis sydämelläni.
”Eivätkä ihmisten mielenterveysongelmat katoa sillä, että heille sanotaan. että nyt turpa kiinni jo.”
Onko vihapuhetta puhuva = mielenterveysongelmainen? Aika paha!
En usko, että meidän fiksua, empaattista piispa Askolaamme ahdistavat ne viestit, joista hän näkee, että ne on kirjoittanut joku mieleltään häiriintynyt. Ei. Hän haluaisi tavata ne ihmiset, jotka ajattelevat, että heiltä on kaikki mennyt ja jäljelle on jäänyt vain viha kaikkea sitä kohtaan, mitä he halusivat olla. Vastoinkäymiset, köyhyys, sairaudet, hairahdukset lain edessä ovat vieneet heiltä empatiakyvyn. Mitä enemmän ihminen kokee jo lapsena olevansa rakastettu ja hyväksytty, sitä enemmän hän arvostaa ja suojelee itseään.
Olen varmaan jo monta vuotta sitten kirjoittanut tänne, että kirkon todellinen ongelma on pahoinvoivat ihmiset, onnettomat perheet, yksinäiset vanhukset, kärsivät lapset, jotka ojentavat poliisille perheen erääntyvät laskut, nuoret pilleristit – tulevat narkomaanit, siltojen alla elävät.
Jos tehtäisiin yhteistyötä eri toimijoiden välillä, voitaisiin sillä saada aikaan hyvää. Kun moniongelmaiselta häipyy yksi ongelma, se vie yleensä pois niitä muitakin. Ja sitten ehkä hyväksyy maahanmuuttajankin paremmin, hänet, joka kirjoittaa näin: Näin miten kotini räjäytettiin, enoni ammuttiin silmieni edessä. Se puu, jota suuresti rakastin huojui itkujemme painosta. En olisi halunnut jättää sitä puuta, katukiviä, taloani. Lähtöni ei ollut valinta.
Se siitä radio-ohjelman referoinnista.
May: ”Onko vihapuhetta puhuva = mielenterveysongelmainen? Aika paha!”
Aivan hiljattain esiteltiin jotakin kanadalaista tutkimusta, jossa sanottiin, että kenestä tahansa voi tietyissä olosuhteissa tulla trollaaja. Tällainen voi tyypillisesti olla tilanne, jossa kirjoittaja on jo valmiiksi kiihtyneessä tilassa ja sitten provosoituu siitä, mitä muut ovat viestiketjuun aikaisemmin kirjoittaneet.
No, tuossa on jo tehty kaksi pahaa virhettä: Ensinnäkään, kun kielteinen tunne on päällä, ei pidä kirjoittaa mitään (muuta kuin kenties henkilökohtaista päiväkirjaa myöhemmän itsetutkistelun varalle). Ei ainakaan toisille. Ainakaan tekstiä ei sovi lähettää eteenpäin. Ja mitä taas tulee tuohon jälkimmäiseen juttuun, niin Manu-pressan sanoin: Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.
Arvelen, että noissa vihapuheissa ja varsinkin kiukkukirjoituksissa voisi olla kyse jonkinlaisesta joukkohysteriasta. Kaaoksen alullepanijaksi riittää yksikin ihminen, se eka trollaaja. Muut tulevat perästä. Ja niin sitä sitten taas mennään, mopolla, joka pääsee irti käsistä.
Lyhyesti: Kyllä, minä uskon hetkellisiin joukkohulluuskohtauksiin!Ne taas, jotka kylmän rauhallisesti ja tarkoituksella mustamaalaavat ja herjaavat toisia, toimivat rikollisesti, he ovat murhaajia, pystyyntappajia…
Ylen sivulla hän julkisti joitakin viestejä. Yhdessäkin todella törkeästi ja alatyylisesti arvosteltiin hänen suhtautumistaan islamiin. Jos siitä siivotaan törky pois niin jäljellä jää kysymys: Miksi haluatte edistää islamin leviämistä? Tähän hän olisi voinut vastata sen sijaan että kiinnitti huomiota tyyliin.
Juhani: Tarkoittanet tätä:
http://yle.fi/uutiset/3-9425646
Piispa sanoo mm. näin:
”Irja Askola myöntää vihapuheen saaneen hänetkin pelkäämään kuluneen vuoden aikana, ensimmäistä kertaa.
– Olen miettinyt, lähdenkö mukaan johonkin juttuun tai sanonko, mitä mieltä olen, kun tiedän, että sen jälkeen posti on niin täynnä sitä vihaa.
– Silloin kun se soljahtaa solvaamiseen, ivaamiseen, persoonaan liittyviin asioihin ja uhkailuun, niin kyllä se satuttaa ja vaikuttaa. Jossakin määrin tunnistan pelkoa, joka on minulle ihan uusi tunne tällaisissa yhteyksissä, Askola pohtii.”
Ja viimeisen työvuoden kun niin mieluusti soisi olevan niin piispalle kuin mu(i)llekin se paras kaikista – ilman katkeruuden häivää…!
Kun Kotimaa24 hetki sitten kuulutti, että Teemu Laajasalo on käytettävissä Helsingin uudeksi piispaksi, oivalsin tuosta blogikuvasta uuden piirteen: Ei kympin ratikka jyrääkään Askolaa vaan vie hänet eläkkeelle.
Teemun haastattelusta käy selville, miten taitava nuorallatanssija hän on. Teemua ei päästä kivittämään samalla tavalla kuin Askolaa. Homomyönteisyys on Helsingissä jos ei hyve niin ainakin arvokas avu. Kas näin sanoo Laajis itse asiasta kuultuna:
”Yhdeksi piispanvaalin keskeisistä kysymyksistä muodostuu samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen ja siitä papeille koituvat seuraukset.
– Olen liberaali mutta en anarkisti, Laajasalo sanoo.
– Olen ollut seksuaalieettisissä kysymyksissä julkisesti uudistusmielinen jo 20 vuotta sitten, kun se oli kirkkopoliittisesti epäedullista ja marginaalista. Toivon, että samaa sukupuolta olevia pareja voitaisiin vihkiä. Samaan aikaan olen sitä mieltä, että siitä päättää kirkolliskokous, ei hiippakunta eikä seurakunta.”