Muistamisesta ja unohtamisesta (KonMari-menetelmää korvien väliin)

 

Puolitoista kuukautta eläkkeellä on saanut Ruttopuiston emeritus rovastin ihmettelemään monia asioita. Yksi näistä uudelleen ajattelemista vaativista kysymyksistä kuuluu: Mitä varten ihmisellä on muisti? Millaiset asiat minun olisi hyvä unohtaa? Mikä auttaa minua unohtamaan? Mitä asioita en missään tapauksessa saa unohtaa? Näissä pohdinnoissa auttavat Raamattu ja kirkon kollektiivinen muisti.

 

”Olkaa kuitenkin varuillanne ja pitäkää tarkoin huoli siitä, ettette unohda, mitä olette omin silmin nähneet, ettette koko elämänne aikana anna sen lähteä mielestänne ja että kerrotte siitä lapsillenne ja lastenlapsillenne" (5. Moos.4:9).  Ja vanha Israel eli Jumalan ihmeellisiä tekoja muistaen. Joka kerran, kun Israel oli kiusauksessa unohtaa Jumalan hyvät teot, nousi esiin joku profeetta, joka muistutti kansaa siitä, miten Jumala oli menneinä aikoina ollut sille armollinen. "Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt" (Ps. 103:2).

 

Eikö ole lopultakin aikamoisen tyhmää pitää mielessään kaiken maailman Trivial Pursuit-sälää ja unohtaa se ainoa, mikä on muistamisen arvoista? Niin ei tehnyt Jeesuksen äiti Maria. Hän muisti ne suuret asiat, joita Kaikkivaltias oli antanut hänelle tapahtua.

 

Jeesus sanoi hätäilevälle ja huokailevalle Martalle, että Maria oli valinnut hyvän osan, jota häneltä ei otettaisi pois. Todella tärkeitä asioita elämässä on vain vähän, oikeastaan vain yksi ainoa. Luterilaisen kirkon kristinoppi muistuttaa, että Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.

 

Kaikki se, mihin kirkko uskoo ja mitä se Jumalasta tietää, kuuluu edelleenkin myös minulle. Kirkossa on mielestäni hienoa juuri se, että kirkko täydentää minun huonoa muistiani ja puutteellista uskoani!  Minä olen mukana kirkossa, ja kirkko tietää, kirkko uskoo. Se on kerännyt kokemuksen aarteen, josta se antaa osan minullekin.

 

Kirkon ja sen pyhien kirjoitusten ansiosta saan olla aitiopaikalla mukana, kun opetuslapset kohtaavat Herransa ylösnousemuksen jälkeen, sen ansiosta henkilökohtainen uskonelämäni voi saada tukea apostolien uskosta.

 

Raamattu on ihmiskunnan "hyvä" muisti. Se on kertomus kaikista niistä suurista teoista, joita Jumala on tehnyt ihmiskunnalle. Se alkaa luomisesta. Olen aina tahtonut pitää mielessäni sen, että Jumala on luonut minut, että hän joka hetki kutsuu minua elämään. Vanhempani tahtoivat aikoinaan lapsen, tytön tai pojan, mutta Jumala tahtoi juuri minut!

 

”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen” (Ps. 139:14). Jumala luo omaksi kuvakseen jokaisen ihmisen. Kuva muistuttaa mallia. Jo ihmisen pelkkä olemassaolo on tärkeä muistutus Jumalasta. Raamattu puhuu ennen kaikkea siitä, miten Jumala muistaa liittonsa, lupauksensa. Ei hän hylkää luotujaan.

 

Messun liturgian avulla harjoitamme muistiamme. Liturgia on aina muistamista "Tehkää se minun muistokseni". Jumala ei kuitenkaan ole mikään abstrakti muistikuva. Kun vietämme ehtoollista, se, mikä on mennyttä, tulee nykyhetkeen ja ajankohtaiseksi todellisuudeksi. Kristus tulee läsnä olevaksi leivässä ja viinissä.

 

Vanha hengellinen perinne opettaa, että ihmisen pitää elää "pyhässä unohtamisessa" - unohtaa kaikki, mitä hän ei juuri sillä hetkellä tarvitse. Erityisesti rukoiltaessa on lempeästi ja pehmeästi torjuttava kaikki asiaankuulumattomat muistot. Jos niitä vastaan rupeaa aktiivisesti taistelemaan, tulos on yleensä päinvastainen: muistot saavat meidät täysin valtoihinsa.

 

Sen sijaan,  että taistelisimme muistoja vastaan, meidän tulee hyväksyä se, että muistikuvat tulevat ja menevät, mutta meidän ei pidä tarttua niihin. Erityisesti silloin, kun rukous on tullut syvemmäksi, on tärkeää pysyä lujana unohtamisen suhteen. Mitä syvemmäksi rukous tulee, sitä enemmän kaikki selvä tieto ja kaikki muistot haittaavat rukousta.

 

Kun rukoilija unohtaa oman itsensäkin, rukoilemisesta tulee Jumalan rakastavaa muistamista. Kun rukoilija ei enää muista muuta kuin Jumalan, rukoilijan muisti on täysin Jumalan käytettävissä.  Näin pitääkin olla, sillä Jumalaa vartenhan muisti on luotukin!

 

 

 

 

10 kommenttia

  • Elias Tanni sanoo:

    Hmm. Mä olen vähän eri mieltä tuosta kontemplaatiosta. Samalla, kun ihminen siinä (parhaimmillaan) hukkaa itsensä, löytääkin itsensä. Syvän erillisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunteet sulautuvat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Hannu, erinomainen kirjoitus! Olen itse käyttänyt termiä ”autuas unohdus” anteeksi antamisen yhteydessä. En tiedä, onko anteeksiantaminen mahdollista, ellei saata unohtaa kärsimäänsä pahaa. Ihmisella on yleensä taipumus juuttua minuutensa kokemiin loukkauksiin. Hän muistaa ja muistelee niitä.

    Autuas unohtaminen on siinä, että armahtaa kiusaajaansa. Kun se inhimillisesti on ylivoimaista, anteeksianto tuleekin meille armosta. Rukoilija, joka antaa katkeruutensa Jumalan käsiin, saa vapautuksen pahasta, omastaan ja toisen. Me armahdamme niinkuin meitä on armahdettu.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Kiitos kiittämästä!

      Olen törmännyt autuaaseen unohdukseen aivan siviilikäytössä. Jotkut ovat missanneet tapaamisen, jota sitten selittelevät:”Oi, ei, mä unohdin sen ihan autuaasti!” Tai: ”Nyt mulle tapahtui aivan autuas unohdus!”

      Onko tullut sinua vastaan tämä?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Joskus rukouksessa voi todella upota, niin Vapahtajan rakkaudelliseen läheisyyteen, että sanat loppuu. Ei kaipaa mitään, eikä osaa pyytää, eikä koe muuta tarvitsevansa.

    Paimen psalmissa on kuulemma tuo sama ajatus: ”ei minulta mitään puutu.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Pelkäsin jo että Hannun kynästä on terä katkennut. Kiva kun olet mukana piristämässä keskustelua.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ei ole kynästä terä katkennut, ei vain ole enää läheskään niin polttavaa tarvetta blogata kovin usein kuten oli ennen. Päivänpolttavat kirkolliset aiheet taidan jättää kokonaan omaan arvoonsa, sillä en ymmärrä niitä ja siksi en niitä juurikaan välitä seurata. En siis enää ole kartalla. En tiedä edes sitä, pitäisikö näille kaiken maailman sukupuolimielisyysjutuille itkeä vai nauraa…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kiitos taas tuosta piristävästä näköalasta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121