Miten ikäännytään tyylikkäästi ja poistutaan arvokkaasti?

b2ap3_thumbnail_Vanhuus.jpg

Nuorena miehenä lähdin seuraamaan Mestaria, jonka sanottiin olevan Kuoleman Voittaja. Isona halusin palvella sitä, jolla on Kaikki Valta taivaassa ja maan päällä.  Tajusin jo varhain, että kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin.  Useita satoja ihmisiä vuosikymmenten aikana siunanneena uskon selvittäneeni myös omat välini kuoleman kanssa. Yksi asia minulta on kuitenkin jäänyt huomaamatta. Nimittäin en ole tajunnut ottaa vanhenemista huomioon.

 

Kun olin lapsi, niin tuntui, että ukit ja mummit olivat aina olleet yhtä vanhoja.  Hämmentävää katsella kuvia, joissa he olivatkin ihan nuoria.  Silti ukit ja mummit eivät koskaan silmissäni vanhentuneet. He pysyivät aina saman ikäisinä. Ja kuolema korjasi heidät aikanaan niin kuin kypsää viljaa korjataan.

 

Parikymmentä vuotta sitten kävin sairaalasielunhoidon ns. pitkän kurssin. Tajusi melko pian, että sairaala ei olisi se työpaikka, jossa tulisin vanhenemaan yhtään enempää kuin mitä seurakunnalliset laitosvierailut edellyttivät.  Ulosteitten hajua, letkuja,  pillereitä, vanhuuden heikkoutta, kitumista, kärsimystä, kuolemaa.  Kiitos, mutta ei kiitos! Hoitotyötä tekeviä ihmisiä sen sijaan opin arvostamaan kovasti. Ja arvostan yhä.

 

Vanhuus ja viisaus liitetään usein toisiinsa mieluummin kuin vanhuus ja raihnaisuus. Viisaudesta en tiedä mitään, mutta raihnaudesta jo jonkin verran kokemusta omassakin plakkarissa.  Kammoan ajatusta, että jonakin päivänä olisin tahdoton lihakimpale tai vihannes sairaalavuoteessa. Sellainen ei ole mielestäni ihmisarvoista elämää. Eikä kysessä ole mitenkään tyylikäs lähtö, kun letkut yksinkertaisesti irrotetaan.  En aio testamentata sisäelimiäni mihinkään hyvään tarkoitukseen enkä myöskään halua, että minua keinotekoisesti  yritetään pitää hengissä.  Antakaa minun mennä Jumalan luokse!

 

Rippiraamatussani lukee, että Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat. Ne ovat varmasti juuri niitä, joista Jeesus sanoo, että kun vanhenet, niin toinen vyöttää sinut ja vie sinne, minne et tahdo.

 

En soisi, että mahdollisen kuolinvuoteeni vieressä hössötetään. Ne läheiset, jotka siinä toivon mukaan olisivat ympärillä, odottaisivat yhdessä minun kanssani kuolemaa. Eikä kukaan puhuisi läpiä päähänsä epärealistisesta mahdollisuudesta parantua täällä maan päällä. Ei täällä kukaan selviä hengissä, ei tänne kukaan jää. Siellä, minne haluan, ei enää ole itkua, surua, murhetta, tuskaa.

 

Jos ihminen on saanut täällä maan päällä elää Jumalan armon varassa, niin voisiko hän myös saada kuolla armollisesti? Kenelle voin ilmoittaa toiveeni nyt, kun minulla vielä on omaa tahtoa jäljellä?

 

 

 

21 kommenttia

  • Maija Mäkelä sanoo:

    Ollessani tosi nuori eräs tosi vanha ihminen pyysi minua säestämään häntä harmonilla. Hän tahtoi laulaa seuraavan koraalin:

    ”Mun sielulleni sanoma Jo tuli taivahasta: »Nyt kiiruhtaapi kuolema Sinua maailmasta; Siis valmiiksi Nyt itsesi Tee varten lähtöäsi, Juur’ äkisti Saat hyvästi Nyt jättää ystäväsi!« Nyt täältä mua kuolema Jo noutamaan on tullut, Ja onkin odotettuna Jo kauvan aikaa ollut; Se vaivani Nyt päättääpi, Jot’ ei tää mailma voinut, Sill’ olen mä Jo kyllältä Siin’ aikan’ vaikeroinut.” Kaikk’ omaiseni, rakkaani, Nyt jätän Herran rauhaan; Mä itse lähden matkaani, En viivy enää kauvan. Mua surkeaa Matkustajaa, Ah Herra Jeesus, auta; Sä, elon tie, Ilohon vie Mua piinas, kuolos kautta!”

    Vieläkin muistan tuon hetken vavahduttavana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Raimo: Minua sykähdyttää Raamatun sanonta, että joku lähti elämästä kyllänsä saaneena. Kyllästyminen ei ole kantasana vaan kylläisyys. Jeesus puhuu yltäkylläisestä elämästä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Salme: Ensimmäinen menehtynyt työtoverini kuoli 80-luvulla syöpään. Ehdin käydä katsomassa häntä juuri ennen kuolemaansa. Aluksi en uskaltanut mennä. Ja niin pelottava se tilanne oli, että en enää muista edes sen sairaalan nimeä. Olen sen kai torjunut pois mielestäni.

    Minä luulin meneväni sinne sairashuoneeseen lohduttamaan poislähtevää, mutta se kuoleman läheisyyden ilmapiiri oli minua, nuorta pappia, väkevämpi. Murruin täysin. En saanut juuri sanaa sanotuksi. Huokailin vain jotakin epämääräistä ja itkin vuoteen viereen hirmuisen leveän kyynelvirran. Mutta kosketus ja katseitten vaihtaminen olivatkin siinä tilanteessa sanoja tärkeämmät.

    Työtoverini tuskat olivat kovia. En viipynyt siinä kauan, mutta kun olin lähdössä, työtoverini soitti kelloa. Hän tarvitsi lisää morfiinia.

    Poistuin kuolinvuoteen ääreltä jotenkin omituisten tuntemusten vallassa. Miten tuo taivaaseen lähtijä oikein onnistuikaan lohduttamaan minua? Taisin ajatella voimakkaasti sitä, että nyt hän pääsee parempaan paikkaan, mutta minun pitää jäädä tänne. Vielä me kuitenkin tapaamme jälleen…

    Seuraavana yönä työtoverini kuoli.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Helinä: Missä koulun oppiaineessa voisi sivuta Ars Moriendis, Kuolemisen Taitoa? Tällaista opetusta me totta totisesti tarvitsisimme. Tuntisiko joku kiertelevä konsulentti kehotusta moiseen…?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Osmo: Hyvä havainto tuo lasten kaltaisuus. Sitä kohtihan ihminen vanhetessaan menee, taantuu. Päiväkohtaiset asiat unohtuvat, mutta sen, minkä pienenä on tunnemuistilla tallentanut, ihminen saa takaisin.

    Ja Jumala on heikoissa vahva…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Päivi, kirjoitit:

    Hannu! Mihin jätät juuri tämän puolen asiaa: rakkaittesi huolenpidon. Kuvaat sen itsestäsi käsin häpeäksi yms. Oletko koskaan ajatellut, miten ITSEKÄS/NURKKAKUNTAINEN sinun kuoleman kuvasi on. RAKKAASI EIVÄT NÄE SITÄ SAMOIN KUIN SINÄ!

    Mitenkäs se Joharin ikkuna määritteleekään nelikentässään: – se osa minua, jonka näkevät minä ja muut – se osa minua, jonka näen vain minä, eivät muut – se osa minua, jonka näkevät vain muut, en minä itse – se osa minua, jota en näe minä eivätkä näe muutkaan…

    Osuisikohan tuonne kolmosen kohdalle tämä minun aprikointini?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Maija: Jos elämää ovat vain ne päivät, jotka muistamme, niin miksi meillä on niin paljon merkityksettömiltä tuntuvia päiviä? Elämätöntä elämää?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Vaikka ajatus kuolemasta olisikin meillä koko ajan ikään kuin takaraivossa, meidän tulee mielestäni elää täysillä jokainen hetki. Elämätön, vain kuoleman perään haikaileva elämä on mielestäni synti. Ennenkaikkea läheisiä, lapsia ja lapsenlapsia kohtaan, jotka pitävät meitä itselleen tärkeinä. Päivin kirjoitus on hieno kristityn ihmisen elämän arvostus.

    Itse nuorena kuolevia hoitaneena en yhtäkään heistä pitänyt mitenkään vastenmielisenä tai hankalana. Koin pikemminkin kohdalleni osuneen tilanteen kunniatehtävänä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Maija Mäkelä sanoo:

    Hannu. Sattuneesta syystä olen puhunut lähetys- ja kastekäskystä lukemattomia kertoja. Siitä löytyy edelleen uutta kerrottavaa. Samalla haastaessani ihmisiä miettimään sitäkin raamatunkohtaa omalle kohdalleen korostan myös sen loppua:”katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. ” Usein korostan sitä, että kaikki tarkoittaa todella kaikkia, niitäkin päiviä, kun meillä ei mene hyvin tai emme pysty enää tekemään mitään. Niitäkin, jolloin emme halua tehdä mitään vaikka voisimme…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helinä Taipale sanoo:

    ”…elämästä kyllänsä saaneena…”

    Minuakin viehättää tuo sana. Ei kyllästyneenä, vaan kypsänä hedelmänä, juuri tuollaista yltäkylläisen elämän jatkumoa itsekin aavistelen. Ei se ole katkeraa, itsetuhoista, vaan ravittuna olemista rajallisuuden maailmassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121