Miten ikäännytään tyylikkäästi ja poistutaan arvokkaasti?

b2ap3_thumbnail_Vanhuus.jpg

Nuorena miehenä lähdin seuraamaan Mestaria, jonka sanottiin olevan Kuoleman Voittaja. Isona halusin palvella sitä, jolla on Kaikki Valta taivaassa ja maan päällä.  Tajusin jo varhain, että kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin.  Useita satoja ihmisiä vuosikymmenten aikana siunanneena uskon selvittäneeni myös omat välini kuoleman kanssa. Yksi asia minulta on kuitenkin jäänyt huomaamatta. Nimittäin en ole tajunnut ottaa vanhenemista huomioon.

 

Kun olin lapsi, niin tuntui, että ukit ja mummit olivat aina olleet yhtä vanhoja.  Hämmentävää katsella kuvia, joissa he olivatkin ihan nuoria.  Silti ukit ja mummit eivät koskaan silmissäni vanhentuneet. He pysyivät aina saman ikäisinä. Ja kuolema korjasi heidät aikanaan niin kuin kypsää viljaa korjataan.

 

Parikymmentä vuotta sitten kävin sairaalasielunhoidon ns. pitkän kurssin. Tajusi melko pian, että sairaala ei olisi se työpaikka, jossa tulisin vanhenemaan yhtään enempää kuin mitä seurakunnalliset laitosvierailut edellyttivät.  Ulosteitten hajua, letkuja,  pillereitä, vanhuuden heikkoutta, kitumista, kärsimystä, kuolemaa.  Kiitos, mutta ei kiitos! Hoitotyötä tekeviä ihmisiä sen sijaan opin arvostamaan kovasti. Ja arvostan yhä.

 

Vanhuus ja viisaus liitetään usein toisiinsa mieluummin kuin vanhuus ja raihnaisuus. Viisaudesta en tiedä mitään, mutta raihnaudesta jo jonkin verran kokemusta omassakin plakkarissa.  Kammoan ajatusta, että jonakin päivänä olisin tahdoton lihakimpale tai vihannes sairaalavuoteessa. Sellainen ei ole mielestäni ihmisarvoista elämää. Eikä kysessä ole mitenkään tyylikäs lähtö, kun letkut yksinkertaisesti irrotetaan.  En aio testamentata sisäelimiäni mihinkään hyvään tarkoitukseen enkä myöskään halua, että minua keinotekoisesti  yritetään pitää hengissä.  Antakaa minun mennä Jumalan luokse!

 

Rippiraamatussani lukee, että Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat. Ne ovat varmasti juuri niitä, joista Jeesus sanoo, että kun vanhenet, niin toinen vyöttää sinut ja vie sinne, minne et tahdo.

 

En soisi, että mahdollisen kuolinvuoteeni vieressä hössötetään. Ne läheiset, jotka siinä toivon mukaan olisivat ympärillä, odottaisivat yhdessä minun kanssani kuolemaa. Eikä kukaan puhuisi läpiä päähänsä epärealistisesta mahdollisuudesta parantua täällä maan päällä. Ei täällä kukaan selviä hengissä, ei tänne kukaan jää. Siellä, minne haluan, ei enää ole itkua, surua, murhetta, tuskaa.

 

Jos ihminen on saanut täällä maan päällä elää Jumalan armon varassa, niin voisiko hän myös saada kuolla armollisesti? Kenelle voin ilmoittaa toiveeni nyt, kun minulla vielä on omaa tahtoa jäljellä?

 

 

 

21 kommenttia

  • Helinä Taipale sanoo:

    Vielä noihin vaikeisiin syöpähoitoihin. Toki silloin, kun ne ovat ikään ja fysikaaliseen kuntoon nähden paikallaan, niin tokihan niitä pitää antaa. Ajattelin tuolla yllä asiaa ikärakenteen mielikuvasta käsin.

    Päivi, nostit esiin tärkeän aiheen, läheiset. Kaikilla kuitenkaan ei ole ydinperhettä tai läheisiä, jotka ovat sairauksien keskellä myös voimavara. Se on parhaimmillaan ilo ja siunaus ja siitä saa olla kiitollinen, että on läheisiä, jotka kantavat ja lohduttavat sairauden koettelemuksissa. Olet myös kokenut ihmeellisen sairaudestasi selviämisen, jonka ymmärrän hyvin, miten käsinkosketeltavan suurta ihmettä on saada nousta vaikean tai vakavan sairauden jälkeen. Ja se on toki ilo. Mutta niin kuin tuolla yllä on ollut esillä, että yltäkylläinen elämä Kristuksessa värittyy jotenkin kärsimystenkin kautta hoitavana (vaikka kärsimykset eivät silloin tunnukaan hoitavilta, kun ne ovat ns. päällä) ja voimia antavana, niin on niin kuin Paavalikin taitaa sanoa vapaasti muunneltuna, että kaipaisin jo eritä ja olla Kristuksen kanssa, mutta sittenkin oli tehtäviä, joissa hän näki ajallisuuden haasteet sytyttävinä ja mielekkäinä.

    Joitain tällaisia näkökulmia ajallisuuteen ja rajallisuuteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121